Oli syyskuun 15 päivä. Tänään iltapuolella oli Pouliguenin kylä
yksinäisyyden ja tyhjyyden ilmeinen kuva; elämä oli ikäänkuin kokonaan
vetäytynyt siitä pois. Koko miesväki oli poissa, kalastajat merellä,
suolamiehet suolalammikoilla, naisväki kokoamassa meren ajokkaita tahi
pyytämässä merikrapuja. Kylään olivat jääneet ainoastaan lapset, jotka
olivat liian nuoria, ulkotöihin, tusinan verta pieniä veitikoita,
jotka, vanhempainsa poissa ollessa, olivat nyt itse isäntiä koko
kylässä. Kaikki he olivat seitsemännen ja kymmenennen ikävuoden
vaiheilla, paitsi nuorta Legoffia, joka jo kävi kolmattatoista. Hän
kun oli muita vanhempi ja iäksensä koko lailla kypsynyt, niin oli
muiden valvonta uskottu hänen huostaansa. Pian saamme nähdä, kuinka
tämä arvoisa kaitsija teki tehtävänsä, ja millä urhotöillä hän toteutti
kylän luottamuksen.
Vaikka syksyä olikin jo kappale kulunut, niin oli tänään kumminkin
hyvin helteinen päivä. Meri oli tyyni, ilma tukahuttavan hiljainen,
taivas oli hehkuva, aurinko paahtoi ankarasti.
Rouva Henry oli istahtanut rannalle kuusien alle. Mark oli pitkällään
hänen vieressänsä. Estääkseen poikaa pujahtamasta pois, koetti äiti
hyräilyllään nukuttaa häntä. Mutta poikaa nukuttaessaan, hän torkahti;
raskaat silmäluomet ne painuivat kiinni, ja Mark kun näkyi myöskin
olevan uneen uupumaisillaan, näytti hän hyvää esimerkkiä ja nukkui.
Poikapa ei ollutkaan nukuksissa, vaan ihan valveilla.
Hän kuuli valkamassa telmiväin lasten huutoja, ja jo hetken ajan oli
hänen mieltänsä polttanut päästä joukkoon.
Nähtyään äitinsä nukkuneen, hän vielä oli tuokion aikaa paikallaan,
vaan sitten hän kohosi hiljalleen, kulki hiipimällä kuusistosta ja
riensi sitten juoksujalassa rannalle. Sinne tultuaan, hän äkkiä
pysähtyi, huumauneena, hämmästyneenä, ihastuneena nä'ystä, joka häntä
kohtasi.
Vastoin vanhempainsa käskyjä olivat poika nulikat menneet joka mies
veneesen, joka oli kiinni rannassa. Heidän viisas kaitsijansa oli
tarttunut airoihin ja niilläkös hän huitoi kaikella kättensä voimalla
sillä välin kuin muut, potkien ja heiluen, saattoivat veneen vaappumaan
ja vaarumaan niin, että nythän sitä luuli olevansa ihan keskellä
valtamerta.
Nähtyään Markin, he yhdestä suusta huusivat:
— Mark! Tuoll'on Mark! Käy tänne, Mark, tänne!
Jos Mark olisi nähnyt taivaan aukeavan ja kuullut kahdentoista serafin
kutsuvan häntä harppujen helyllä paratiisin iloon, niin tuskinpa hän
silloinkaan olisi tuntenut enemmin viehätystä kuin nyt.
— En tule, — sanoi hän viimein — äiti on kieltänyt.
— Hui, hai — huusi Legoff, huimapäisin kaikista. — Mitäs pahaa sitten
tämä tämmöinen on?
Ja siihen liittivät muut kuorossa:
— Tule pois, Mark; tule mukaan vaan!
Mark seisoi paikallaan liikahtamatta, kädet taskussa, eikä voinut
kääntää silmiä kurimuksesta, joka häntä veti puoleensa.
— En minä... — jupisi hän vitkalleen.
— Hän ei uskalla! Katsokaas pelkuria! Kas Parisin herraa! Kas
lellipoikaa!
Mark ei voinut enää vastustaa. Salavihkaa hän vilkaisi metsään päin
ja sitten, kaksin verroin syyllisenä, antaessaan samalla kertaa
perää loukatun itserakkauden yllytykselle ja kielletyn huvituksen
viehätykselle, hän hyppäsi rannalta veneesen, ja käsiä taputtivat nyt
kaikki nuo hirtehiset, riemuissaan siitä, että olivat saaneet yhden
rikoskumppalin lisää.
Vaan tähän ei asia vielä päättynyt. Jos on totta se sananparsi, että
ruokahalu tulee syödessä, niin on se varsinkin totta kiellettyä
hedelmää syötäessä. Kukin hairaus tuo mukanaan toisenkin; pahanteko on
hammasratas, joka, saatuaan kiinni vaatteistamme yhdellä hampaalla,
ei enää päästä meitä irti. Meri oli alallaan: rasvatyyni, äänetön.
Tunnin verran he olivat jo pitäneet pakanallista pauhuansa veneessä,
joka ei paikaltaankaan liikahtanut; he rupesivat jo pitkästymään
tuohon leikkiin, joka tosin oli huimaa, mutta joka ei saanut heitä
tuumaakaan kauemmaksi. Silloin Legoff, ylpeänä siitä, että hän nyt
muka on itse airomestari, esitti ystävilleen, että lähdettäisiin
pienelle huviretkelle lahdelle: ei muuta kuin soudellaan rantaa pitkin
ja lasketaan sitten hiljalleen rannan hiekkaan tuolla lahden toisella
puolella.
Tämä verraton esitys nosti sanomattoman riemun. — »Eläköön Legoff!»
huudettiin esittäjälle. Mark oikein kiehahteli ilosta. Tottelemattomuus
oli huumannut hänet, ja hän se onneton juuri päästikin auki nuoran,
jolla vene oli sidottu rantaan.
Ja nyt sitä lähdettiin. Voi juhlahetkeä kuitenkin!
Kristoffer Kolumbo, laskiessaan niemen nenään uudessa maailmassa, ei
ollut heitä riemullisempi eikä ylpeämpi.
Tämä valkamasta lähtevä vene, tämä meri, pinnaltaan nyt niin tyyni,
nämä lapset, niin riemuissaan lähdön hetkenä, kaikki tuo, Paul poikani,
näyttää sinulle selvän kuvan ihmisen ponnisteluista, niin nuoren
kuin vanhankin. Luulisi aina voivansa pysähtyä oikeaan aikaan, aina
osaavansa laskea maihin lähimmäisellä rannalla. Eihän ole aikeissa kuin
huviretki lahdelmalle vain, ja niinpä, pahaa varomatta, antautuu virran
valtaan, joka vie pohjattomuuteen.
Tuskin he olivat päässeet valkaman suusta, niin jo joutui tuo huonosti
ohjattu vene pakoveden valtaan ja rupesi ajaumaan ulapalle päin. Sitä
eivät pojat kumminkaan huomanneet; he nauroivat, kirkuivat, lauloivat
aivan rajuina ilosta. Legoff, kaitsija, paisuneena oman tärkeytensä
tunnosta, loiskutteli airoilla kaiken maailman suuntaan, mutta vene,
niinkuin olivat näkymättömät kahleet sitä vetäneet, joutui yhä kauemmas
kauemmas rannasta.
Tottuneen merimiehen silmä se yksin saattaa laskea välimatkoja merellä.
Pojat luulivat olevansa vielä lahdella, mutta olivatkin jo kaukana
siitä. Se kohta, jossa he olivat aikoneet laskea maihin, jäi yhä
taemmaksi. Särkät, kalliot, kylä, kaikki esineet rannalla alenivat ja
vähenivät heidän takanansa.
Äkkiä laulut ja naurut taukosivat: mitä kauemmas ulapalle he tulivat,
sitä avarammaksi kävi meri; maininki kuohui heidän ympärillään.
Kummastus, hämmästys, kauhu kuvautui pian heidän kasvoillaan.
Legoff oli väsynyt ja turhaan ponnisteli enää; muut karkasivat nyt
kiinni airoihin ja osasivat käyttää niitä niin hyvin, että muutaman
tuokion kuluttua olivat meressä, josta oli mahdoton saada niitä
takaisin. Vahinko ei ollut iso, koskeivät kumminkaan osanneet käyttää
niitä, mutta heidän pelkonsa kävi kuitenkin suuremmaksi, sillä nyt
huomasivat he kadottaneensa ainoan pelastuskeinonsa.
Pojat parkuivat epätoivoissaan; mutta he olivat nyt aavalla merellä, ja
Jumala yksin voi kuulla heitä.
Ilta oli tulossa, aurinko oli mailleen menemässä eikä yhtään purjetta
taivaan rannassa, ei ainoatakaan kalasumppua näkyvissä, ei soimaa, ei
verkkovenettä! Äärettömyys oli heidän ympärillään: vettä ja taivasta
vaan. Niinkuin ainakin ihmiset, jotka ovat yksin neuvoin tehneet
jonkun tuhmuuden, olivat he alussa syytelleet toinen toistansa; mutta
tieto yhteisestä vaarasta, joka kasvoi hetki hetkeltä, palautti pian
sovun heidän välillensä. Hyyristyneinä yhteen ryhmään ja suoden
suojaa toisillensa, kalpeina, hämmästyneinä, tuijottavin silmin, he
eivät enää huutaneet, eivät itkeneet enää. Kauhistus oli tukahuttanut
heiltä äänen. Milloin keikkui vene aallon harjalla, milloin taas
vaipui ja katosi aaltojen väliin, jotka ulvoivat heidän ympärillään
kuni lauma nälkäisiä susia. Mark ja Legoff olivat ainoat, jotka eivät
olleet suunniltaan. Legoff oli uppiniskaisen rohkea, kuin mikäkin
muinais-ajan Ajax, joka vaati jumalia kaksintaisteluun kanssansa.
Markista täytyy sanoa, että tämä näky herätti hänessä vähemmin hirmua
kuin uteliaisuutta. Hän oli kuullut kerrottavan Robinsonista ja
näki jo itsensä autiolla saarella, eikä se olisi ollutkaan hänestä
yhtään vastenmielistä. Pianpa hänen toivonsa täyttyikin: samassa Kuin
aurinko laski lännen mereen, törmäsi vene kivikarille, jonka luode oli
paljastanut vedenpintaan.
Kova täräys viskasi pojat huiskin haiskin rannalle. Vähitellen he
nousivat ylös, nivusiansa koetellen. Muutamilla mustelmilla he olivat
päässeet koko leikistä: mutta vene oli palasina.