Ihmisen henki parka on niin luotu, että se haikeimpainkin
onnettomuuksien perästä, kun on kadottanut rakkaimpansakin, yhä
vieläkin voi kohota ja tuntea riemua. Murheen värit kalpenevat,
heikkenevät, surun aaveet muuttuvat vähitellen hennoiksi haamuiksi,
ruoho nousee haudoille, elämä kukoistaa jälleen hautain päällä. Niin on
Jumala hyvyydessään säätänyt. Herra ja rouva Henryn piti nyt yhtymän,
ollakseen enää toisistaan eroamatta. Nythän heidän koettelemuksensa
jo päättyy; onni rupeaa jälleen hymyilemään näille paljon kovaa
kokeneille puolisoille. Herra Henry laittelihe valmiiksi matkalle; ensi
kirjeessään hän ilmoittaa täsmälleen tulonsa ajan. Nuori vaimo odotteli
häntä kärsimättömyydellä, ollen onnellinen ja ylpeä, ajatellessaan,
että hän nyt antaa miehellensä hänen poikansa, jossa terveys kuohuilee,
ja jossa kaikki, mikä lapsessa kallista ja ihanaa on, loistaa
kirkkaassa valossa. Ei voinut aavistaakaan äiti parka, mitä uusia
onnettomuuksia oli tulossa.