Ne, jotka tunsivat herra ja rouva Henryn heidän avioliittonsa
ensimmäisinä vuosina, saattoivat sanoa läheltä nähneensä onnellista
avioliittoa. Nämä kaksi nuorta, somia ja solakoita kumpikin, eivät
tuoneet muita myötäjäisiä kuin nuoruutensa ja rakkautensa, siveän
nuoruuden ja palavan, molemmanpuolisen rakkauden. Kestettyään iloisella
mielellä pahat päivät, nuo pahat päivät, joita ihminen joskus vielä
saattaa kaivata, ymmärtäessään hyväin päiväin arvon, näkivät he
mukavuutta ja varallisuutta vähitellen tulevan heidän taloonsa, jota
jo entuudestaan oli koristamassa keskinäinen lempi. Samoin kuin nämä
rakastettavat ihmiset ennen olivat osanneet olla onnen antimia vailla,
osoittivat he nyt näitä onnen antimia ansaitsevansakin. Palveltuansa
jonkun aikaa eräässä Parisin etevimpiä kauppahuoneita, avasi nuori
aviomies oman liikkeensä. Hän oli uuttera, toimellinen, älykäs.
Nuori, sievä rouva puolestansa ilomielin kantoi toisen puolen heidän
elantonsa huolia. Ja ainoastaan tällä tavalla voi avioliitto olla
onnellinen; avioliitto on yhteys, ja huonoksi harkitaan siinä naisen
voima ja arvo, jos hän tehdään pelkän ylellisyyden esineeksi talossa.
Vaikka herra Henry ja hänen vaimonsa juurta jaksain olivat ryhtyneet
elämän todelliseen puoleen, niin pysyivät heidän hellät tunteensa
kumminkin molemmin puolin entisessä voimassa, nuo hellät tunteet,
heidän ilonsa köyhyyden päivinä. Rikkautta he eivät pitäneet elämän
korkeimpana määränä. Todelliset elämän huolet eivät olleet saattaneet
heitä halpamielisiksi. He rakastivat toisiansa kuin ennenkin; toimiäly
ei ollut voinut kääntää pois heidän haluansa henkisistä nautinnoista.
Kaikki heille hymyili. Heillä oli herttaisia lapsia, kolme pientä
poikaa, kauniita kuin aamu ja vanhempainsa silmäteriä. Ja voi! Juuri
nämä valkotukkaiset päät, ne ne onnettomuutta toivat.
Vanhin lapsi, joka siihen saakka oli kasvanut kuin tuore vesa,
alkoi kuuden vuoden iässä kalveta, laihtua; hän riutui kuukauden ja
toisen ja kuoli. En rupea puhumaan isän ja äidin murheesta; miksipä
puhuisinkaan ja mitäpä osaisin sanoakaan? Jos onni tosiaankin vaatii
maksua lahjoistansa tässä maailmassa, niin kyllä he varmaan olivat
velkansa jo suorittaneet, ja syytä olisi ollut luulla, ett'ei
kadehtivalla kohtalolla enää ole mitään velkomista heiltä. Mutta
kahden vuoden kuluttua himmeni toisenkin pojan elonkynttilä, niinkuin
vanhemmankin veljen. Kuuden vuoden iässä rupesi hänkin kuihtumaan,
ja vielä kerran näyttivät tiede ja hellä hoito voimattomuutensa:
hymyillen hän kuoli, kädet isän kaulassa. Kolmesta lemmikistä oli
enää jäljellä pikku Mark. Koettakaa nyt kuvailla poloisten vanhempain
pelkoa, kuinka se kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin se kovan onnen
ikävuosi läheni, joka oli niittänyt pois nuo kaksi edellistä. Mitä
sanotte heidän hämmästyksestänsä, kun he huomasivat näivetystaudin
ensimmäiset oireet! Mark rupesi lakastumaan, kuni kukka veden
puutteessa. Tauti edistyi pikaisesti. He olivat jo kysyneet neuvoa
kaikilta kuuluisilta lääkäreiltä eivätkä enää tienneet, minne kääntyä.
Asuipa heidän naapurissansa muuan lääkäri, syrjäinen ja kuuluisan
tiedemiehen mainetta vailla, mutta joka oli omassa kaupungin-osassaan
saanut hyvän nimen taidollansa ja rehellisyydellänsä. Häntä he nyt
muistivat sydämensä ahdistuksessa. Tohtori tuli: hän oli lempeän,
vähän murheellisen näköinen; ulkomuoto oli pelkkää hyväntahtoisuutta,
mutta sitä tuskin olisi huomannutkaan, elleivät hänen kauniit silmänsä
ja syvälle tunkeva katseensa olisi osoittaneet sitä. Hän kuunteli
vanhempain kertomuksen, jota tuon tuostakin keskeyttivät itkut
ja nyyhkinät, tutki sitten lapsen ja vaipui hetkeksi äänettömään
mietiskelyyn.
— Hyvä rouva, — virkkoi hän viimein, — koko maailmassa ei ole kuin yksi
ainoa lääkäri, yksi ainoa, huomatkaa, joka voi pelastaa poikanne.
— Kuka hän on? Mikä hänen nimensä? — huudahti äiti innokkaasti.
— Minä en ole se, — jatkoi tohtori. — Se, jota tarkoitan, on meidän
kaikkien opettaja. Onnellinen se, joka joskus saa omistaneeksi jonkun
hänen salaisuuksiansa! Hänen puoleensa juuri pitäisi sairasten aina
ensiksi kääntyäkin; ja useimmat nukkuvat kalman uneen, kun eivät ole
häneltä neuvoa kysyneet.
— No niin, tohtori, hänen nimensä, hänen asuntonsa? Me kutsutamme hänet.
— Turhaa olisi vaivanne. Hän ei lähde paikaltaan, eikä ylhäisinkään saa
häntä luokseen tulemaan. Kruunupäistenkin pitää mennä hänen luokseen;
mutta kaikkia, niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, jotka vaan heittäyvät
hänen puoleensa, hän kohtelee yhtä suurella hyvyydellä.
— Ah, — huudahti rouva Henry, — minä riennän hänen luokseen, vaikka hän
olisi toisessa päässä maailmata!
— Menkää vaan, rouva, — sanoi tohtori painavasti. — Älkää odotelko
huomista päivää, menkää tänään, menkää jo tunnin kuluttua. Lääkäri,
josta puhuin, on luonto; uskokaa sen huostaan poikanne. Minä en
vastaa hänen parantumisestansa, mutta minä vakuutan, että jos hän jää
tänne, niin vuoden päästä viimeistäkin hän siirtyy veljiensä luokse.
Temmaiskaa lapsenne pian pois oloista, jotka hänet surmaavat. Viekää
hänet kauas Parisista, meren rannalle, johonkin kaukaiseen kylään
Bretagnen tai Normandian rannoilla. Antakaa hänelle tilaa, raitista
ilmaa, päivän paistetta, avara näköala. Totuttakaa hänen jalkansa
juoksentelemaan rannan hiekassa; imeytyköön valtameren suola koko hänen
ruumiisensa. Ja kun hän rupeaa voimistumaan, antakaa hänen juosta
ja hyppiä kuni varsa nurmimailla. Lapsista, Jumalan kiitos, ei ole
puutetta meidän rannikoilla; telmiköön ja keikkukoon siellä muitten
mukana; vieriskelköön muitten kera meren rannalla. Älkää suojelko
häntä tuulelta älkääkä sateelta. Syököön ja maatkoon hän ehdoltansa.
Ei rohtoja eikä rasvoja minkäännäköisiä. Luonto on viisaampi koko
tiedekuntaa. Luonto se yksinään ihmeitä tekee.
Lääkäri läksi pois.
Rouva Henry oli kuullut puhuttavan Pouliguenista; muuan hänen
nais-ystävistään oli viettänyt siellä viime kesän. Samana iltana hän
läksi rautatiellä Nantesin kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän tuli
höyrylaivalla Saint-Nazaireen. Guerandessa hän ei viipynyt sen enempää
kuin että ennätti siirtyä postivaunuihin, ja tunnin perästä hän saapui
siihen pieneen satamaan, jossa elämä ja kuolema oli taisteleva hänen
lapsensa hengestä.