Kauniina iltapäivänä kerran, vuonna 1854, huhtikuun keskivaiheilla,
pysähtyivät sataman päähän vaunut, jotka kuljettavat matkustajia
Guéranden ja Pouliguenin välillä. Ensimmäisenä nousi niistä maahan
nuori rouva, sitten pieni poika, jonka hän otti syliinsä, sitten mukana
tullut naispalvelija. Pieni poika, kalpea, heikko ja hieveröinen,
oli näköjään vasta viiden vuoden vanha, vaikka hän oikeastaan jo
kävi seitsemättä. Nuori rouva kantoi murhepukua; surullinen katsanto
hänen lempeillä kasvoillaan kertoili huolesta vielä selvemmin kuin
vaatteuksen väri. Hänen matkakapineensa, jotka kuski nosti kadulle,
osoittivat kyllä, ettei hän ollut tullut Pouligueniin ainoastaan
moniaan tunnin ajaksi. Hetipä rouva rupesikin tiedustelemaan itselleen
kylässä soveliasta asuntoa useammaksi kuukaudeksi. Eikä hän näkynyt
olevan liiallinen vaatimuksilleen: kahteen huoneesen hän sanoi olevansa
tyytyväinen, kunhan vaan se, jossa hän tulee poikansa kanssa asumaan,
on tilava, raitis-ilmainen, päivän puolella ja antaa merelle päin.
Helposti hän löysikin semmoisen asunnon erään siveän, perheekkään
kalastajan talossa ja muutti viipymättä sinne.
Ullakkokamari, johon hän nyt otti asuntonsa, täytti tosin kaikki
hänen vaatimuksensa, mutta hyvin yksinkertainen se sittenkin oli,
niinkuin helposti arvaa. Hän laittoi sen pian oman mielensä mukaan.
Naisilla on ylipäänsä luontoperäinen taipumus järjestelemiseen; he
osaavat, kuin lintu, tehdä soman pesän, kun vaan saavat vähäsen
jouhia, sammalia ja untuvia. Hän oli asettanut valkoiset verhot
sen vuoteen ympärille, jossa hänen poikansa makasi, ripustanut
uutimet joka akkunaan, levittänyt lattialle kaislamaton, kattanut
järeätekoisen pöydän villavaipalla ja asetti nyt siihen kirjansa,
rasiansa, neulouskotelonsa ja kaikki toalettikapineensa. Ei aikaakaan,
niin jo oli äkkipikaa tekaistulla hyllyllä koristeina näkinkenkiä ja
merileviä, pyöreitä, musta- tai punasuonisia kiviä, joita hän oli
poiminut hiekasta, ja keväimen ensinmäisiä kukkasia, joita hän oli
koonnut rannalta tai kallioiden koloista. Hänen elämänsä laatu oli
säännöllistä, määränperäistä. Hän vietti päivät pitkät ulko-ilmassa
pikku Mark'insa kanssa, jota hän aina kuljetti kanssaan, totuttaen
häntä vähitellen helteesen, kovaan tuuleen, aaltojen loiskinaan ja
haaleisin roikkasateisin. Kovin jo piti ulkona olla paha ilma silloin
kuin hän joskus pysyi huoneessaan. Useimmiten, pakoveden aikana, hän
istahti jollekin mereen pistävälle niemekkeelle, ja sillä välin kuin
tuo pieni, armas olento, niin heikko, niin hento, niin kivulloinen,
juoksenteli kallioilla, kirjasi hän tahi neuloi, hetkeksikään
päästämättä silmäänsä lapsestaan ja alinomaa yllytellen häntä. Kun
poika oli väsynyt, kun hän ikäänkuin rukoili päästä lepoon, silloin
äiti nousi, kääräisi hänen ympärilleen saalin tai vaipan, laski hänet
auringon lämmittämälle hiekalle ja, suoden hänelle rintansa tyynyksi,
tuuditti hänet uneen. Monasti nähtiin hänen palajavan kylään, tämä
armas taakka sylissä. Yön tullessa hän itse laittoi lapselle vuoteen
ja viipyi hänen vieressään, kunnes uni oli sulkenut pojan silmät
kiinni. Sitten vasta hän piti huolta itsestään. Hän istahti pöydän
ääreen kirjoittamaan, ja tuntikausin juosta rapsutteli kynä väsymättä
paperilla. Siinä hän hiljaisuudessa lausui ilmi pelkonsa, toiveensa ja
kaikki hellät tunteensa, jotka hänen sielunsa täyttivät. Sillä tavoin
rouva Henry vietti päivänsä Pouliguenissa. Hänen kohtalostaan kylän
asukkaat eivät tienneet muuta kuin mitä näkivät, eivätkä he enempää
halunneet tietääkään: työtä tekevä maakansa ei ole uteliasta. Sitä
paitsi sanon jo alusta, ett'ei tämän nuoren vaimon elämässä ollut
mitään salaisuutta: niin siveällä elämällä ei ollut mitään salassa
pidettävää.