Elämä pääsi voitolle. Niinkuin kukka, joka on ollut kuihtumaisillansa
siimeksessä karussa maassa, ja joka, istutettuna hedelmälliseen
maaperään elpyy ja lupaa kukkasia ensi kevääksi, samoin toipui
muutamain viikkojen kuluttua Markikin. Jo oli elvyttävä mehu alkanut
salaperäisen työnsä; luulipa oikein näkevänsä, kuinka se virtaili
hienon ihokudelman alla, johon jälleen palasi entistä raikkautta,
verevyyttä ja kuultavuutta. Huulilla ei enää ollut sinervää kalpeutta,
joka ikäänkuin kutsuu kalman suuteloa. Silmissä elähteli jo pikaisia
valon säihkeitä; poskille nousi hento puna, kuten jäätiköiden lumille
auringon noustessa. Rouva Henry elpyi hänkin. — »Kukapa olisi voinut
minulle virkkaa,» — kirjoitti hän miehelleen, — »että vielä voisin
sanoa olevani onnellinen äiti? Näyttää siltä kuin olisi taivas,
antaessaan mulle takaisin tämän lapsen, antanut entisetkin. Hänessä he
heräjävät henkiin hekin, ja aina kun syleilen häntä, luulen likistäväni
sydäntäni vastaan kaikkia kolmea.» — Isä oli päässyt askareiltaan
Parisissa sen verran vapaaksi, että kerran tuli Pouligueniin, lapsen
toipumisen alussa. Hän ei viipynyt siellä kuin moniaan päivän, mutta
olihan hän ennättänyt syliinsä sulkea uudesti elpyneen poikansa ja
tutustua näinä muutamina päivinä siihen paikkaan, jossa hänen armaansa
asuivat. Paljon lievitystä saa ihminen kaipauksen katkeruudessa,
tuntiessaan sen paikan maailmassa, jossa hänen rakkaansa oleskelevat:
hän seuraa heitä joka askeleella, hän näkee heidän elonsa, hän
elää heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua oli pikku Mark
täydellisesti parantunut: luonto oli työn täyttänyt.
Elokuun alussa kirjoitti rouva Henry miehellensä:
»Hän ei enää ole lapsi, hän on pikku riiviö. Koko satamassa ei kuulo,
ei näe muuta kuin häntä. Hän on koko kylän ilo, melu ja vilkkaus, hän,
jota moniahta kuukausi sitten kaikki säälittelivät. Ei hän enää käy,
ei hän enää juokse, hän lentää. Ei hän enää syö, hän hurmii. Elämän
kuohuileminen tuntuu hamaan hänen tukkaansa asti, joka aina on kuin
tuulessa. Lähetä viipymättä tänne housuja, mekkoja ja kenkiä. Tätä
nykyä hän on repaleissa; koko ranta Pouliguenista Batziin asti on
liputettu hänen housunperillään. Uskotko? Meri yksinänsä kykenee häntä
hillitsemään ja rauhoittamaan. Meri tosiaankin ikäänkuin lumoaa häntä.
Meren paetessa [Valtamerien rannoilla nousu- ja pakovesi ilmaantuu
hyvin suuressa määrässä. Suomentajan muistutus.] hän on alakuloinen;
sen palatessa hän taputtelee käsiään ja nimittelee sitä hellimmillä
nimillä. Hän rakasta sitä, ikäänkuin ymmärtäisi, että meri on hänet
kuolemasta pelastanut. Tämä kaikki on vallan hyvä; mutta tiedätkö,
mistä hän uneksii? Mannermaata ei hänelle enää riitä. Mennä merelle,
— siinä hänen halunsa. Tulipa poika tän'aamuna riemusta loistavin
kasvoin ilmoittamaan minulle, että ukko Lambinet, isäntä, oli luvannut
ottaa hänet veneesensä ja viedä hänet mukaansa kalalle. Mutta siinä
kohden olin minä armoton. Rakastan minäkin valtamerta, mutta, vaikka
moitittaisiinkin minua kiittämättömyydestä, minä rakkaudessanikin
pelkään sitä. Sen vuoksi teroitinkin pikku herran mieleen, että hänen
on tyytyminen mantereesen, ja että jos hän kerrankin uskaltaisi panna
jalkansa veneesen, vaikkapa vene olisi rannassa kiinnikin, niin
hän ei saisi enää päivääkään olla Pouliguenissa. Siinä, ystäväni,
päivän sanomat. Paraillaan, tätä kirjoittaissani, hän makaa. Voi
ettes ole näkemässä, kuinka soma hän on! Tuo raju veitikka on kaunis
kuin enkeli. Hänen suunsa on kuin haljennut granattiomena; hänen
päivettyneet poskensa hehkuvat kuin kypsät persikat, samettiverhoiset.
Kastepisaroina helmeilee hiki hänen ohimoillaan, ja hengitys on
niin vienoa, että kernaasti pitäisit sitä kukan hengityksenä. Mikä
levollisuus, mikä tyyneys ja rauha!... Ja aatteles! kaikesta tästä
nousee, heräjämisen jälkeen, vihuri ja myrskytuuli!»