Pouliguen on muuan kylä Bretagnen maakunnassa Valtameren rannalla,
Batz nimisen kauppalan ja Loire virran suun välillä on vähäinen kala-
ja kauppasatama. Toisaalta sitä suojelevat hietasärkät ja toisaalta
rajoittaa säännöllinen katu, jonka talot ulottuvat hamaan meren
rantaan asti. Ympäristö on autiota alankoa; siinä ei sun surullinen
silmäsi näe edes nummia, ei metsätöyryjä, ei kanervakankaita, sanalla
sanoen ei näe tuota runollisuutta, joka on niin omituista Armorikan
rannikoilla. Tie kulkee sinne suolalampien sivuitse, jotka sitä
ympäröivät joka haaralta. Omaa luonnettansa vailla nämä lammet eivät
silti ole, varsinkaan silloin kuin ne auringon paisteessa kimaltelevat
härmäisinä kiteisinä huntuina. Kylä on hymyilevän siisti. Asukkaat ovat
joko kalastajia tahi suolansaannissa työskenteleviä merestä he saavat
elatuksensa jok'ainoa. Talot ovat hyvin rakennettuja, ja niiden sisässä
vallitsee siveys, mukavuus ja uutteruus. Rannalla, tasaisella ja
kovalla, lentää liihoittelee alinomaa kalalokkeja ja muita vesilintuja,
jotka näyttävät rakastavan näitä seutuja. Muutaman askeleen päässä
siitä pieni hongisto sekoittaa raikasta pihkahajuansa Valtameren jo
niinkin terveellisiin tuulahduksiin. Vaikka ympäristö on hedelmätöntä,
saattaa siinä kumminkin tehdä varsin miellyttäviä huvimatkoja. Koko
se osa rantaa, joka ulottuu aina Croisicin kylään saakka ja koskettaa
Batzin kauppala, ei tosin ole niin suurenmoista kuin Normandian
kallioiset rannat, mutta suopi kumminkin silmän katsella mitä
vaihtelevimpia näkyjä ja kuvan-omaisimpia kohtia. Tiheässä kohoilee
siinä luotoja, mutta nuo tuhannet mutkat ja luonnolliset portaat, joita
luode ja vuoksi ovat kaivaneet granitin kylkeen, sallivat milloin
hyvänsä olla yhteydessä meren kanssa ja niin sanoakseni tunkeutua
sen sisimpään olemukseen. Semmoisenaan on meri mulle rakas, ei niin
paljoa näkynä kuin ystävänä. Rakasta minun on haastella sen kanssa,
silmilläni seurata askel askeleelta sen kulkua särkältä toiselle ja
katsella, kuinka se paetessaan luo niitä näkyviin tahi, seljälläni
näitten yksinäisten lahdelmain rannalla, nähden sen jälleen valtoihinsa
anastavan rantojaan ja heittelevän hyväileviä aaltojansa mun jalkaini
juureen. Sen vihanpuuskatkin ovat minulle rakkaita. Tällä meren
rannalla olen asunut muutamia viikkoja, ja suloista minun on muistella
niitä päiviä. Siitä on jo pitkä aika. Poikani oli silloin vielä lapsi:
näenpä vieläkin hänen juoksentelevan kallioita myöten ja leikkivän
aaltojen kera, ikäänkuin hän jo nyt alkaisi opetella tuota kovaa ja
kaunista ammattia, jonka hän sittemmin oli valitseva. Tekisipä mieleni
palata Pouliguenin kylään. Siellä on elo yksinkertaista ja huokeata.
Se mua kaikista enimmin miellyttää, että ylhäinen maailma sitä seutua
ylenkatsoo, karttaa tahi ei tunnekaan sitä. Tämä pieni valkama,
muutoin niin tyyni, oli minun sinne tullessani juuri päässyt hirveästä
onnettomuudesta eikä ollut vielä oikein tointunut kärsimistänsä kovista
iskuista. Ja tässä nyt, armas Paul, kertomus siitä, mitä siellä oli
tapahtunut, sillä sinulle tämä kertomus on omistettu. Olit päättänyt,
ettes alkaisi oppia lukemaan, ennenkuin vanha setäsi olisi sinulle
jotakin kirjoittanut. Tunnustapa vaan luulit siten saavasi olla
laiskana hyvinkin kauan, kun tunsit muka minun laiskuuteni. Mitäs
sanot nyt, poikaseni! Soisinpa tämän kertomuksen miellyttävän sua ja
herättävän sinussa piankin lukuhalua. Tehköön se sinut kykeneväksi
lukemaan sujuvasti niitä kauniita kertomuksia, joita ovat kirjoittaneet
ystäväni Stahl, Jules Vernes ja Macé; silloin ei sinun tarvitse
valittaa nähneesi turhaa vaivaa, eikä ole minultakaan aika hukkaan
mennyt.