Jotakin oli keksittävä, sillä nälkä ja pakkanen ahdistivat.
Muina talvina olivat he pyytäneet lintuja ja jäneksiä ja eläneet
niillä, vaan nyt ei ollut asiaa metsään, sillä lintuja ei näkynyt
yhtään ja jäneksiäkin kovin vähän.
Töitä olisi ollut, vaan ei olisi viitsinyt tehdä, olisi pitänyt
saada suunnattomat palkat ennenkuin Kusti poikineen olisi liikkeelle
lähtenyt. Kusti oli tekomies, että pystyi nikkaroimaan yhtä ja
toista pirtissäkin. Kapustoita ja lusikoita oli mainio tekemään ja
suksentekijä oli verraton.
Suksia oli Kusti nytkin tehnyt poikineen useoita pareja, mutta ei ollut
saanut vielä niitä myydyksi. Mutta eräänä päivänä saapui pelastava
enkeli Kustin pirtille. Tuli näet pitäjän nuori vallesmanni ja osti
kaikki sukset Kostilta sekä maksoi hyvän hinnan.
Mutta ei loppunut ilo siihenkään.
Vallesmanni näet tilasi Kustilta suksia niin paljon kuin ehtii tehdä.
— Mitä vallesmanni niin paljoilla suksia tekee? kysyi Kusti
— Niitä lähetetään ympäri Suomen maata ja ulkomaillekin, selitti
nimismies.
— Ovathan ne niissä sanomalehdistä lukeneet, että sukset ovat tulleet
hyvään huutoon siellä hiihtokilpailussa, arveli Kusti.
— Niin ovat, ja varsinkin tämän puolen sukset. Koettakaa tehdä
kelvollisia suksia, etteivät löydä vikoja, kehotti nimismies.
— No minä se juuri olenkin suksien tekijä, tuskin niitä muualla tehdään
semmoisiakaan, kehui Kusti.
— Niin minä olen kuullutkin, myönsi nimismies, sanoi hyvästit ja meni.
— Nuori mies tuo vallesmanni, arveli Kusti.
— Nuorelta näyttää, arveli akkakin.
— Mutta sen perästä alkoi Kaaperin Kustissa taas reilu elämä.
Kahvia juotiin, että sitä tuli sillekin ajalle, jona eli täytynyt
paastota. Ja muutenkin parani elämä kaikin puolin.
Kusti ja poikansa olivatkin tulleet vallan virkuiksi ja työtätekeviksi.
Kusti höyläsi suksia ja poika kulki metsässä hakien suksipuita. Ja
kun vireästi olivat matkassa, saivat he hyvänkin päiväpalkan. Ja
vallesmanni kävi tuon tuostakin uusia suksia tilaamassa.
Kumpulan Juhollekin koittivat hauskat ja huolettomat päivät. Syötyään
vankan keitoksen aamusilla, lähti hän tavalliselle kyläretkelleen
muihin mökkeihin.
Nyt oli Kaaperin-Kustissakin hauska oleskella ja katsella kun Kusti
höyläsi suksia, painoi, voiteli ja paistoi. Vaan Juho ei milloinkaan
pysynyt istumassa tultuaan Kustin pirtille. Heti toimitteli hän sänkyyn
pitkäkseen, poltteli pahalta löyhkäävää tupakkia ja puri piipun periä.
Siinä hän makaili seljällään ja katseli Kustin työtä. Väliin lausui
jonkun sanan ja näytti niin tyytyväiseltä ja onnelliselta.
Mutta tieto oli levinnyt ympäri kylää, että Kumpulassa hevosen lihaa
syötiin, vaikka Juho luuli sen salaisuutena pysyvän. Ja paljon ilvettä
ja roskasia juttuja kuului kylältä siitä, vaan Kumpulassa ei niistä
jutuista tietty mitään.
Ja siksi Juhokin niin täyteläisenä ja hyvillään makaili päiväkaudet
muissa mökeissä, panematta rikkaa ristiin.
Kaaperin Kusti, suuri konna, alkoi häneltä noin kautta rantain
kyselemään, että kuinka se ruuan saalis oli hyvä Ja eräänä päivänä, kun
taaskin loikoi sängyssä, loikoi ja haukotteli, arveli Kusti:
— Kovin liha taitaa raukaista, he he.
— Ei sitä ole meillä itse toki syöty, koira ne on syönyt ne lihat,
sanoi Juho.
— Vaan ullakossahan sinulla kuuluvat ne lihat olevan, tiesi Kusti yhä.
— Eivät ole, siellä ovat olleet pirtin alla, puolusti Juho.
— No, valhetta ne myöskin puhuvat, sanoi Kustikin Juhon puoleen.
Vaan ei Juho pannut pahakseen Kustin tuumia, kulki samaten kuin
ennenkin Kustin hommaa katsomassa ja söi hevosen lihaa niinkuin oli
alottanutkin.
* * * * *
Siinä ennen Joulua kävivät ilmat yhä kolkommiksi ja kiskoi öisin
paukkuvia pakkasia. Alkoi jo muutamissa mökeissä hätyyttelemään eläjiä.
Kaaperin Kustillakin oli niin kylmä pirtti, että vesi jäätyi sangossa.
Eikä se kumma ollutkaan, kun puuta ei viitsitty hankkia, vaikka kaksi
miestä oli talossa. Hädin tuskin saatiin sen verran, että leipää
paistettiin, vaan uupua tahtoivat silloinkin. Vaan kun pakkanen yhä
kiihtyi, niin jopa otti Kustin poikineen liikkeelle, täytyi lähteä
metsään puun hakuun. Ja Kusti oli niitä miehiä, jotka eivät arastele
mennä kenen metsäpalstaan hyvänsä. Ja hyvin ymmärrettävää on, ettei
sitä kauvas viitsitty mennä, kun läheltäkin sai. Varastivat siis
kenen palstasta sattui ja toivat kuorman kotio. Talolliset koettivat
Kustin vehkeitä pitää silmälläkin, vaan aina hänen onnistui tuhansilla
valheilla ja koukuilla päästä pälkähästä.
Kamala ja kolkko oli Kumpulankin pirtti, melkein kylmempi kuin Kustin.
Juho ei viitsinyt käydä metsässä puun nounnissa kertaakaan, vaan
Henti-paran täytyi näreiköstä sylissään ressata kaiken polttopuun,
navettaankin.
Pirtti olikin niin kylmä, että lapset tahtoivat paleltua. Sinisinä ja
kangistuksissa kompuroivat sängyssä ja vikisivät. Ja nuorin lapsi oli
alkanut sairastamaankin. Vikisi ja rääkkyi, että surkeaa oli kuulla.
Hentinkin terveys alkoi huonota. Hän tunsi usein kauheaa pahoinvointia
— ja väliin vilutti, että hampaat helisivät suussa. Välisti hän
voivotteli ja pyysi Juhonkin auttamaan häntä, noutamaan edes puita
ja pienentämään niitä. Vaan Juho ei ollut millänsäkään. Saatuaan
maarunsa täyteen makaili hän tyytyväisenä, parempia aikoja vartoen.
Eikä hän viitsinyt yrittää mitään työtä, ei että olisi puhteella
jonkun lusikan tehnyt, vaikka lusikkapuita oli tuonut kuivamaan.
Ainoa, joka häntä huvitti, oli koira. Ja toisinaan sattui, kun osui
jostakin saamaan sanomalehtipaperia, että hän innostui leikkaamaan
paperihevosia. Hän saikin niistä melko sieviä, ettei olisi uskonut niin
kömpelön miehen tekosiksi. Niitä kuvia hän sitten asetti akkunaan ja
seinille liistaroitsi. Ihmetteli itsekin suurta kykyään ja lahjoitti
jalomielisesti niitä muihinkin mökkeihin. Niitä oli Kaaperin Kustissa,
loikalla ja Matilla ja monessa muussa mökissä. Semmoista työtä Juho
teki.
Toikan pirtti oli valoisa ja lämmin, että huvikseen siellä oli.
Eikä siinä pirtissä oltu laiskana. Iisakki höyläsi varhain aamusta
iltahiljaseen. Usein käveli Kumpulan Juhokin Toikalle lämmittelemään.
Oli hauska siellä haukotella, kun oli lämmintä ja valoa.
Lämmin oli Matin pirttikin, vaikka oli jo hyvin vanha. Vaan Matti
varustikin pöksäänsä joka syksy, ettei pakkanen päässyt joka
seinänraosta sisälle niinkuin Kumpulassa teki. Matilla oli siis
lämmintä yllin kyllin, vaikka muutoin tahtoi olla huononlainen siivo
huoneessa, varsinkin paha haju.
Matille Kumpulan Hentikin usein juoksi lämmittelemään. Toikalla Henti
ei enään käynyt. Oli kuullut kaikki roskaset jutut, joita Helena
hänestä oli pitkin kylää levitellyt, ja niin sydämestään pahentunut
Helenalle, että ennen päätti kärsiä minkälaisia vaivoja hyvänsä,
ennenkuin menisi mitään pyytämään Toikan Helenalta.
Hentille ei ollut vielä kukaan pistätellyt hevosen lihan syönnistä,
vaikk'ei hän juuri ollut muita tavannutkaan kuin Matin Kaisan. Henti
luuli, ettei sitä kylällä vielä tiedettykään. Mutta eräänä iltana, kun
Henti meni Matille, otti Kaisa puheeksi asian.
— Tuo Toikan Helena, joka kaikki tietää, se tässä kävi eilen.
Sanoi teillä syötävän Saarelan vanhan ruunan lihoja. Minä sen luin
mahdottomaksi, mutta Helena kovasti vakuutti niin olevan. Päätin kysyä
sinulta, että onko asiassa perää, puhui Kaisa.
Henti istui äänettömänä, ei puhunut sinne eikä tänne.
Mutta Kaisa jatkoi:
— Vaikka eihän sitä ihminen tiedä mitä vielä syöpi, ennenkuin täältä
surun laaksosta pois kutsutaan.
Hentikin huokasi syvään ja sanoi:
— Onhan se ne lihat Juho Saarelasta noutanut ja syöttänyt koirille.
— Sanoinhan minä Helenalle, etteivät kai ne sitä lihaa itse syö, oli
Kaisakin uskovinaan.
— Koirat sitä ovat syöneet, vakuutti Henti vieläkin, mutta samalla
tuli hänelle kova kiire kotia ja sanomatta hyvästiä hän läksi. Mutta
mennessään Toikan sivu, huusivat Toikan lapset portailta:
— Saarelan ruunan lihaako teillä syödään!
Henti katsahti jälkeensä, vaan ei virkannut lapsille mitään.
— Äitinsä kai heidät oli siihen neuvonut, ajatteli hän
Tultuaan kotia oli Juho keittämässä.
Henti pillahti katkeraan itkuun ja alkoi sadatella Juhoa.
— Ole sinä syömättä, minä ja lapset vaan syömme, lohdutti hän Hentiä.
Juho ei enään kulkenut kylässä niin usein kuin ennen. Häntä oli
kamalasti pilkattu Kaaperin Kustissa ja Toikalla, ettei haluttanut
enään mennä niihin mökkeihin makailemaan.
— Osaisit edes suksia tehdä niinkuin Kaaperin Kusti, joka ansaitsee
niin paljon, sanoi Henti.
— Se vaan onkin ansiota! Hakea ensin suksipuita metsistä monta päivää.
Ei se niin hyvää ole kuin luulet, puolusti Juho.
— Vaan hyvinpähän elävät Kustissa, juovat kahviakin, sakeaa kuin
tervaa, sanoi Henti.
— No, eletäänhän tässä mekin, arveli Juho ja silmäsi lihakeittoon.
Jouluaattona pantiin pikku-Juho ympäri kylää joulu-kostia kerjäämään.
Äidin kengät sovitettiin jalkaan ja isän pikku-turkki köytettiin ylle
Ja isonlaisen kelkan sai hän peräänsä.
— Käy joka talossa, neuvoivat häntä isä ja äiti.
Pikku Juho läksi ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun kerran pääsi
vapauteen. Hän olikin ikäisekseen tavattoman vikkelä ja kookas.
Mennessään tiellä tapasi hän muitakin joulu-kostin kerjääjiä. Mutta
Matin-Kallen kanssa he lyöttäysivät yhteen seuraan. Vankat kun olivat
molemmin, hätyyttivät he muut eri haaralle.
— Koninlihaahan teillä syödään, huusivat ne muut suutuksissaan
pikku-Juholle.
Mutta Juho ja Kalle menivät. Päättivät mennä kylän päähän ja sieltä
alkaa. Pappila oli ensimmäinen talo kylän päässä. Sinne siis ensiksi
menivät.
Rouva osuikin olemaan kyökissä. Pojat seisahtuivat oven suuhun, eivätkä
poloset hoksanneet ottaa lakkia päästään.
— Lakki pois päästä, neuvoi rouva.
Pojat tottelivat ja panivat lakin suunsa eteen.
— Kenen tuo toinen poika on? kysyi rouva.
— Se on Matin Kalle, vastasi Juho.
Pappikin osui tulemaan kyökin ovelle.
— En bra nätt gosse, han liknar alldeles sin mor, sanoi rouva papille.
Pappikin katseli mielihyväliä Juhoa, joka näytti terveeltä ja
iloiselta, ja varsinkin olivat silmät erinomaisen kauniit.
— Mitä äiti ja isä nyt tekevät, kysyi pappi Juholta.
— Ei isä tee mitään, keittää lihaa, vastasi Juho vilpittömästi.
Rouva ja pappi puhuivat ruotsia keskenään.
— Mistä teillä sitä lihaa niin on keittää, kysyi rouva taas Juholta.
— On sitä ullakossa vielä paljon.
— Entä onko leipää, kysyi rouva taas.
— Ei ole leipää vähääkään, ei ole ollut koko talvena yhtään palasta,
ilmoitti Juho ja lisäsi:
— Isä ja äiti pyysivät, että rouva antaisi leipää tai jauhoja
joulu-kostiksi.
— Ja meidän äiti pyysi lihaa, ei ole ollut koko talvena murustakaan,
pyyteli Matin Kalle.
— No mitä sinun isäsi tekee? kysyi rouva taas Matin Kalleltakin.
— Halkoja hakkaa Kuoppalan korvessa ja äiti kehrää, selitti Kalle.
Vieläkin kyseli rouva, tutki ja uteli kovin tarkoin yksityiset
seikatkin. Vaan sittenkun mielestään oli saanut tarpeeksi tietoja,
asettui ja läksi pojille antamaan joulu-kostia.
Juholle hän antoi kaksi ruisleipää ja Kallelle lihakappaleen. Pojat
kiittelivät niinkuin heitä oli neuvottu, panivat saaliinsa pusseihin
kelkkoihinsa ja kiiruhtivat tielle.
Joka talon he kävivät ja useasta heille annettiinkin, mutta vielä
useammasta saivat lähteä tyhjin käsin, Juho varsinkin. Kallelle kaikki
antoivat, vaan Juholle ei. Sanottiin, että isäsi on niin laiska mies,
ei kannata antaa, tehköön työtä.
Useassa talossa Juho itkikin, vaan talosta lähdettyä lohdutti Kalle
häntä ja antoi osan saaliistansa Juhollekin.
Niin saapuivat Järveläänkin.
Järvelän vanhalta emännältä he ensin pyysivät, vaan eukko uhkasi heitä
luudan varrella. Mutta kotona oli poikia jo opetettu ja ilmoitettu,
ettei säpsähtää, jos Järvelän vanha muori heitä sattuisi hätistelemään.
Ja eukko hätistelikin, kyyditsi pojat kujasta ulos, vaan pojat eivät
menneetkään matkoihinsa. He odottivat nurkan suojassa, että eukko meni
poikki pihan navettaan ja hilpasivat sitten sisälle, suoraan isännän
kamariin.
He sanoivat asiansa.
Matin Kallen Järvelän isäntä tunsi, vaan Kumpulan Juhoa hän ei ollut
koskaan nähnyt.
— Kenen sinä olet poika? kysyi hän ystävällisesti Juholta, joka seisoi
siinä niin tanakan ja komean näköisenä.
Juho ilmoitti.
Jonkunmoinen raskas tunne kohosi Järvelän rinnassa ja puhkesi pitkään
huokaukseen. Ja semmoinen tunne yhtäkkiä valloitti sydämen, että teki
mieli ottaa tuo repaleisiin köytetty poika syliinsä ja suudella häntä.
— No tulkaa tänne, sanoi hän samalla ja meni ulos.
Hän antoi heille runsaanlaisesti monenlaista syötävää ja lopuksi ojensi
hän Juholle pienen pussin ja sanoi:
— Vie tämä äidillesi.
Mutta matkalla teki poikain mieli katsoa mitä pussissa oli. Juho ensin
kyllä vastusti, vaan Kalle kortti ja kehoitti ja viimein sai Juhonkin
suostumaan.
He pysähtyivät tielle ja Juho kai voi säkistään kaikenlaisten
ruoka-aineitten seasta pussin, jonka Järvelän isäntä oli käskenyt
äidille viedä. Pojat aukasivat sen ja ihastuivat, sillä päällimmäisenä
oli iso sokerikappale. Alempana oli pieniä papuja, joita he eivät
tunteneet, mutta sokerista he haukkasivat ison palasen kumpikin.
Sitten jatkoivat matkaansa taas, kävivät vieläkin taloissa ja yhä
lisääntyi kuorma kelkkaan.
Lopulta saapuivat kotia. Juho poikkesi Kumpulaan kelkkoineen, mutta
Kalle ponnisteli kapeaa polkua Toikalle ja siitä sivu kotiaan päin.
Sanomaton riemu tuli Kumpulaan Juhon tultua. Siinä äiti ja isä ja
kaikki lapset olivat polvillaan säkin ympärillä, syöden leipää ja
ihmetellen.
— Entä tämä pussi, mistä tämän sait ja mitä tässä on, sanoi Henti, kun
huomasi pussin.
— Sen lähetti Järvelän isäntä ja käski antaa teille, ilmoitti Juho.
Henti silmäsi pussiin ja alkoi itkemään.
— No mikä nyt? kysyi isä-Juho ja meni hänkin katsomaan pussin sisältöä.
— Turkanen... puhtaita kahvia! Jumal'auta saakin joulukahvit monesta
aikaa... jo tänä iltana, sanoi hän hyvillään.
— Voi, voi sitä miestä, sanoi Henti.
— Ole hyvilläsi siinä, äläkä tursua, koska saat kohta kuuman kupillisen
kahvia. Pahako sekin, että ihmiset sinua muistavat, porisi Juho ja
väänsi leipää suun täydeltä.
— Järvelästä minä tämän limpun sain, ilmoitti pikku-Juho.
— Anna tänne lapseni, se pannaan talteen ja syödään vasta huomenna,
sanoi Henti.
— Anna vähä maistaa, pyysi isä-Juho.
— Onhan siinä muuta ruisleipää, säästetään tämä jouluksi, sanoi Henti.
Sinä iltana tuntui olevan hauskempi Kumpulassakin. Lapsetkin iloitsivat
ja hyppelivät. Mutta Henti pysyi vakavana ja miettivänä. Illempänä
hommattiin kahvia, jota ei oltu saatu sitten menneen kesän maistaakaan.
Iloa oli Matin pirtilläkin, kun Kalle saaliineen saapui.
— Täällä on iso säkillinen, äiti, tulkaa auttamaan, sanoi Kalle jo
ovelle tullessaan.
Äiti riensi ja haalasi säkin pirttiin.
Toikan Helenakin osui silloin olemaan Matilla, varta vasten kai lie
uteliaisuudesta tullutkin.
— Oletpa sinä saanut jos minkälaista, ihmetteli Kaisa.
— Lihaakin noin paljon, ihmetteli Toikan Helenakin.
— On, ja leipää monenlaista. Pitääkin panna tässä lihaa kiehumaan, että
on keitto valmis siksi kun isä tulee, arveli Kaisa hyvillään.
Kallelta kyseltiin tarkkaan, mitä hän mistäkin talosta oli saanut.
— Tuon lihapalan sain pappilasta ja tämän isomman Järvelästä, selitti
Kalle.
— Vähäpä pappilan rouva raski antaa, sanoi Kaisa
— Monta on tahtojaa siitä talosta, puolusti Toikan Helena.
— Niin vainkin.
— Saiko Kumpulan Juho yhtä paljon kuin sinäkin? alkoi Helena udella.
— Ei saanut...
Kalle ei uskaltanut ilmoittaa, että hän oli jakanut saaliistaan
Kumpulan Juholle, pelkäsi äidin suuttuvan.
— Vai ei saanut... sepä kumma! Saiko Järvelästä lihaa noin ison
palasen? tiedusteli Helena taas.
— Sai, ja isäntä antoi vielä pussin, jossa oli sokeria iso kappale ja
semmoisia pieniä papuja pohjalla, selitti Kalle.
— Vai niin. Sitä vanhaa rakkautta, sanoi Toikan Helena ja nauraa
virnisti kuin mokoma.
Kaisaakin vähän hymyilytti.
Vaan Toikan Helena oli kuullut taas soman uutisen ja hyvillään läksi
hän kotiaan.
* * * * *
Joulu-aamuna oli hirvittävä pakkanen.
Kirkkoon ei näkynyt menevän yhtään ihmistä. Ei kuulunut aisatiukujen
eikä kulkusten hauskaa helinää. Ilma oli kirkas ja pohjasesta puhalteli
pureva tuuli. Metsä oli Valkosen huuran peitossa ja huoneen nurkissa
pakkanen paukkui ja räiski.
Toikan Helena oli varustautunut kirkkoon. Hänellä olikin vaatetta, että
tarkeni, vaan ei ollut köyhemmällä väellä yrittämistäkään. Mennessään
Kumpulan sivu johtui hänelle mieleen poiketa sisälle katsomaan, että
olisi sitten selvittämistä pappilan rouvalle. Jo ulkona huomasi hän,
ettei ollut puun tikkua rappusten edessä ja tämmöinen tulipalo-pakkanen.
— Ovat tänne tainneet jo kuolla ja paleltua koko joukko, ajatteli hän,
kun meni sisälle.
Lapset ja Juho makasivat vielä. Henti istui piisin luona ja keitti
kahvia. Helenan sisälle tullessa ryntäsi pakkas-ilmaa oven täydeltä jo
ennestään kylmään pirttiin.
— Hohhoh... jopa teillä on kylmä pirtti, alkoi Helena.
Siihen ei vastattu mitään.
— Lähdin katsomaan, että jos täältä joku lähtee joulukirkkoon, arveli
hän sitten.
Ei siihenkään vastattu.
— Kahvin keitossapa sinä täällä olet, arveli hän sitten ja meni
lähemmäksi Hentiä.
— Saatiin tässä jouluksi, sanoi Henti.
— Porvarissa onkin nyt erinomaisia kahvia. Toiset kehnompaa lajia,
toiset verrattoman väkeviä ja hyviä. Ne paremmat ovat sittenkin
antosammat ottaa, vaikka kalliimpiakin ovat. Kumpaa lajia sinä otit?
kysyi Helena ja tähtäili Hentiä silmiin, että mitä tuo nyt osaa
valehdella.
Vaan Henti ei ollut kuulevinaan koko kysymystä, paranti vaan tulta ja
rykäsi kerran.
— Tässäpä ollaan ylpeitä ja vähäpuheisia, sanoi Helena, nousi ylös ja
meni.
— Mitähän tuo nyt täällä kävi nuuskimassa, arveli Henti, Helenan mentyä.
— Taisi kadehtia, kun näki sinut kahvinkeitossa, arveli Juhokin
sängystään.
Henti oli saanut kahvin valmiiksi. Hän tarjosi miehelleen ja antoi
tilkan lapsillekin.
— Ala sinä nyt hommaamaan pirttiin lämmintä, minä menen navettaan.
On niin pakkanen, että navetassa oli lanta kylmettynyt ja seinät ja
laattia kuurassa. Ellei ala heti lauhtumaan, niin kyllä kai ne nuo
lehmä-rukat kylmettyvät, puheli Henti.
— Ei taida sitten kannattaa nousta tänäpänä ylös ollenkaan... jos
polvilleen nousisi, tuumaili Juho.
— Sinulla on aina sinun tuumasi, sanoi Henti, köytti ryysyjä ylleen ja
meni navettaan.
Ilma tuntui purevalle ja vavistutti ja paleli. Hän tuli katsoneeksi
puu-varoja ja näki, ettei ollut kuin muutamia pieniä sirpaleita
rappusten päässä. Ja joulu oli ja huomennakin vielä oli sunnuntai...
Täytyi hakata nyt jouluna puita taikka mennä pois, muuttaa Matin
pirtille, paleltuminen ja kuolema muuten tulisi, epäilemättä...
Navetassa hän pillahti itkuun ja semmoinen kuuman raivokas ajatus
paisutti sydäntä. Teki mieli ottaa se kirves-kalsu sieltä porrasten
päästä ja lyödä sillä Juhoa, tuota laiskaa ja kelvotonta, joka ennen
antoi lastensa ja vaimonsa paleltua, kuin viitsi puita hakata.
— En minäkään kaikkia jaksa... voi, voi kun saisi kuolla pois, huokasi
hän.
Navetassa oli täysi talvi, oli kuuraa niin paksulta pilttuissa ja
lattialla, että jäljet jäivät. Lanta oli kylmettynyt kuin timantti. Kun
olisikin puita, joilla lämmittäisi, niin olisi tämä toki lämpimämpi,
ajatteli hän.
Ja siinä tuli palellessa mieleen se, että Matin Kaisa oli toki
onnellinen ihminen. Hänellä oli lämmin pirtti ja tavattoman pitkä
pino kuivia halkoja pirtin päässä. Hätäkös hänellä Ja sekin juolahti
mieleen, että mitäs jos jonakin yönä kävisi Matin tai Toikan pinolla ja
ottaisi kelkkaan...?
Tultuaan taas navetasta pois alkoikin päivää tuntua, vaan pakkanen yhä
kiihtyi.
Pirtin perässä oli iloinen valkea, joka levitti valoa ja lämmintä. Juho
istui tulen ääressä.
Henti silmäsi uuniin ja huomasi, että siellä oli hakatuita aidaksia,
jotka paloivat niin kovin hyvin, kuivia kun olivat. Hän aavisti, että
Juho oli jonkun aidasta, sillä väliä kun hän oli navetassa, käynyt
varastamassa. Yritti jo kysymään, mutta malttoikin mielensä. Oli niin
sanomaton nautinto istua siihen tulen ääreen ja lämmitellä.
— Mitähän ne siinä Kaaperin Kastissakin polttavat, sanoi Juho.
— Kuka ties... onpa siinä aitoja likellä, vastasi Henti pistelevästi.
6.
Joulusta alkaen vasta alkoivat hirvittävät pakkaset. Pakkasten
lisäksi liehtoi pureva pohjatuuli ja teki ulkona olemisen melkein
mahdottomaksi. Harvat olivatkin liikkeellä, ne eivät ensinkään, joilla
ei ollut välttämätöntä tarvetta. Mutta usealla oli toki tarve metsään,
sillä puuta ei ollut kasassa ja puita piti olla hirveät määrät, jos
mieli tarjeta huoneessakin. Kaikille se oli kovaa koettelemista,
niillekin, joilla oli hyvin varustetut huoneet. Köyhillä ja
mökkiläisillä oli kaikkein kurjinta.
Ja pakkasta yhä riitti.
Alkoi kuulumaan kylältä monenlaista surkeutta ja valituksia. Melkein
joka talossa olivat akkunat jäässä kuin kinokset ja pirtit kylmät.
Vaan navetat olivat muutamissa taloissa kuin kellarit, että kumma oli,
kun eivät lehmät kuolleet. Vähissä hengin ne kuitenkin elivät, vaan
ehtyivät, etteivät lypsäneet kuin puolen entisestä. Kaikki ihmiset
olivat kuin kangistuksissa ja muuta ei puhuttu kuin pakkasesta ja siitä
mitä tuhoja se missäkin talossa oli tehnyt.
Pakkasten yhä kestäessä alkoi liikkua huhuja suurista tukkimääristä,
joita kruunu antaa köyhälle kansalle kuluneena kesänä kohdanneen kadon
takia. Huhut kävivät aina varmemmiksi ja viimein puhuttiin sitä täytenä
totena. Se tieto lämmitti kaikkien ihmisten sydämiä, sillä köyhäinhoito
rasitti kauheasti talollisia ja apua piti antaa nyt semmoisillekin,
jotka eivät ennen olleet sitä tarvinneet.
Järvelälle siitä kai oli ensin tieto tullut. Sillä heti kun mökkiläiset
saivat huhun kuulla, alkoi heitä kulkemaan Järvelässä aivan myötäänsä,
tiedustelemassa asian todenperäisyyttä.
Siitä oli Järvelälle paljon vaivaa ja todellista huolta, sillä usea
tahtoi jo etukäteen jotakin syömistä.
Mökeissä siellä takakadulla oli elämä alkanut käydä kuolemaksi, vaan
kun saatiin tietää, että kruunu rupeaa auttamaan, levisi lämmin tunne
kangistuneisiin sydämiin ja elämän toivo heräsi.
Kaaperin-Kusti sen sanoman toi Kumpulaan.
— Ei ollakaan enään talollisten varassa, lopetti hän kertomuksensa.
— Kukahan sinne kruunun kansliaan on käynyt sanomaan, että täällä hätä
ja nälkä on? kysyi Juho.
— Sanomalehtiin ne ovat kirjoitelleet ja siitä on kruunun sydän
heltynyt ja antanut kaikille köyhille, selitti Kaaperin Kusti.
— No jopa oli kumma... niin se Jumala varjelee, ettei tarvinnut
hätääntyneenä ruveta ilmaiseksi taloissa työtä tekemään, siunasi Juho.
— Juuri niin. Jo minä olen sanonutkin, että eivät ne minua kumminkaan
saa työhönsä, ja nälkään ei saa ketään tappaa... Kuuluu tämä meidän
kuvernöörimme niin jalosti puolustaneen meitä, että tähänkin pitäjään
annettiin.
— Hyvä mies. Mutta kuinka monta tukkia ne antavat kullekin? tiedusteli
Juho taas.
— Minä olen sitä asiaa paljon tutkinut, ja niitä jaetaan sen mukaan
kuin kukin on varoissa. Paremmin toimeentuleville annetaan vähemmän,
mutta köyhille enemmän. Ensin jaetaan kullekin osansa ja sitten myydään
kaikki tyskyssä puulaakiin ja rahat annetaan sitten köyhille.
— No voi turkanen! Vai rahat! Kai niitä karttuu...
— Juuri niin. Kuivat setelit. Kukin saa ostaa mitä tahtoo, siihen ei
ole talon Jusseilla puhumista mitään.
— No se tuli aika maailmaan! Niinhän se onkin vanhain sana, että maa
elättää maatessakin.
Ja Kusti ja Juho ihmettelivät, mainoivat ja kehuivat, ja siitä heillä
oli kaikkein hauskin, kun tiesivät, ettei tarvitse tehdä työtä, että
saa maata ja mässätä, kun muualla syödään petäjän kuorta kuin pukki.
— Mutta koskahan niitä jaetaan. Tarvitsisi olla silloin saapuvilla,
etteivät ylön vähää antaisi, arveli Juho.
— Päivää en vielä varmaan tiedä, mutta piakkoin se tapahtuu. Ja
kun kerta on kullekin osansa jaettu, niin silloin se alkaa elämä.
Puulaakeista saa sitten sen nojalla jauhoja ja kahvia, että vilkkuu,
selitti Kusti.
Ja siitä kesti puheen ainetta ja hauskalle tuntui.
— Ei kai niitä varakkaille anneta, semmoiselle kuin esimerkiksi
Toikalle, arveli Juho.
— Ei anneta. Kuuluu olevan semmoinen määrä, että ei niille, jotka
muutenkin toimeen tulevat, vaan semmoisille, joilla on paljon lapsia
niinkuin sinullakin tässä ja taas tämmöisille vanhoille niinkuin minä —
meille annetaan, selitti Kusti taas.
Kun olivat siinä aikansa ihmetelleet, läksi Kusti viimein kotiinsa.
Kumpulan Juho oli tullut niin hyvälle tuulelle, ettei vertaa, oli
Hentillekin ystävällinen ja puheli:
— Näet sinä, ettei minun tarvinnut talon työhön mennä paleltumaan.
— Kohta me tässä palellumme omaan pirttiimme, sanoi Henti.
— Ei hätää vielä.
Juho oli joulusta saakka varastellut talollisten aitoja ja polttanut
pirtin pesässä. Nyt kulki hän öisin suksilla niityillä, varasteli
haasio-riukuja ja tolppia, ja kun osui tyhjälle heinäladolle, purki hän
parret kelkkaansa. Sillä keinoin pysyivät sulina, vaikka vaikeaa oli
sittenkin, sillä pirtti oli pakkasten yhä kestäessä niin jäähtynyt,
että seinät olivat sisäpuoleltakin paksun kuuran peitossa. Lehmät
olisivat epäilemättä kuolleet, mutta varastetuilla puilla pidettiin
siinä sen verran lämmintä, että elivät. Muuta hyötyä niistä ei
ollutkaan, sillä ne olivat ehtyneet umpi-nisään, ettei ollut tilkkaa
kummallakaan.
Puiden puute oli kova muillakin mökkiläisillä, paitse Toikalla ja
Matilla. Heillä oli pitkät pinot pirtin seinämillä.
Kaaperin Kustissakin hankittiin paleltua puoliväkisten. Vaatetta ei
ollut, että olisi metsään tarjennut, ja kengät olivat kovin huonot
sekä Kustilla että pojalla. Vaikka olivat ansainneet suksien teolla
hyvänlaisesti, ei oltu äyriä pantu vaatteisiin, kaikki oli mennyt
ruokaan ja kahviin. Suksipuutkin olivat loppuneet, eivätkä olleet
tarjenneet uusia noutamaan.
Ja pakkanen yhä hätyytti.
Ennen oli Kaaperin Kusti talven aikana pitänyt hevosta ja oli hänellä
vieläkin talli pirtin päässä. Mutta nyt täytyi tallin hajoittaa ja
polttaa, jos ei halunnut välttämättömästi paleltua. Vaan pian oli
tallikin poltettu ja taas oli hätä kädessä. Ei auttanut muu kuin öisin
lähteä liikkeelle ja varastaa puita mistä sai. Ja Kusti olikin rohkea.
Hän meni suoraa päätä ihmisten halkovajoihin, kokosi kelkkaansa halkoja
minkä jaksoi vetää ja haalasi kotiaan. Sitä hommaa hän oli jo kauvan
aikaa pitänyt.
Kurikasta oli Kusti monena yönä peräkkäin noutanut halkoja. Kurikassa
alettiinkin huomata, että pino aleni liian pian ja epäili Kurikan
isäntä heti Kaaperin Kustia, koska yleisesti tiedettiin Kusti pahaksi
näpisteliäksi. Ja päätti hän käydä katsomassa mitä Kustissa poltettiin.
Ja kun taas seuraavana yönä oli halkoja kadonnut, läksi hän aamulla
liikkeelle ja päätti tehdä lopun Kustin vehkeistä.
Mennessään poikkesi hän Kumpulaan.
Paksu ja mahtava savu nousi Kumpulastakin sekä pirtistä että navetasta.
— Mitähän ne tässäkin polttavat, ajatteli hän.
Sisälle tultua huomasi hän uunin luona ison kasan halkoja, jotka
näyttivät ladon parsista tehdyiltä.
— Teilläpä puun viljaa on, sanoi hän Juholle.
— Kesällä kokosin joesta kulkevia lautoja ja minkä mitäkin, valehteli
Juho.
— Vai niin. Kenenkä rannassa ne sinulla ovat? tiedusteli Kurikka.
— Tuoll' ovat rannassa, vastasi Juho.
Kurikka koetti kautta rantain ottaa selvää yhdestä ja toisesta
pykälästä, mutta onnistumatta. Hän otti puheeksi Kaaperin Kostinkin,
mutta Juho ei sanonut tietävänsä, mitä Kustissa poltettiin.
Niin sai Kurikka lähteä.
Mutta hänelle johtui mieleen Toikan Iisakki, aina rehellinen ja kunnon
mies. Päätti käydä Iisakilta tiedustelemassa, että olisiko Iisakki ehkä
nähnyt Kustia tai Kumpulan Juhoa liikkeellä.
— Minä en heistä niin paljoa välitä koko miehistä, että tietäisin missä
he kulkevat tai mitä mökeissään polttavat. En ole käynyt kummassakaan
koko talvena, sanoi Iisakki.
— Tuo Kumpulan Juho sanoi kesällä koonneensa vesiajolta kaikenlaista
puunroskaa ja sanoi niitä polttavansa, sanoi Kurikka.
— Kyllä kaiketi se on viitsinytkin! Puun puute on ollut kaiken syksyä,
ettei paljo hammastikkua ole koko pöksässä ollut, selitti Helenakin.
— Vissiin varastaa aitoja ja muuta, arveli Kurikka taas.
— Mistäpä muualta saisi niin viljalta puuta. Ei ne halotkaan
itsekseen tule kartanolle, ellei vaivaa näe ja toimita. Kumpulan Juho
ei ole nytkään kaikkena talvena käynyt kertaakaan metsässä, siitä
näreiköstä läheltä täytyy Hentin ressata kaikki puut. Millä he siinä
tarkenevatkin! Pirtti kuuluu olevan kuurassa sisältäkin, selitti Helena.
— Kyllä se on synty-laiska mies se Juho, tuumasi siihen Kurikka.
— Mikäpä heillä on hätänä. Paremmat päivät niillä nyt on kuin ennen.
Lihaa syödään kolmasti päivässä ja kahvia keitetään väkevää kuin
tervaa, sanoi Helena.
— Mistä niillä kahviakin on keittää? Minusta saisi kiittää Jumalaa,
joka jaksaisi leipämurun ansaita.
— Hyvät isännät sitä kahvia antavat vanhoille helluilleen, sanoi Helena.
Iisakki yritti Helenaa häikäsemään, että pidä suusi kiinni, vaan Helena
oli taas päässyt puhetuulelle ja hänen kieltään ei sitonut maa eikä
taivas.
Kurikka ymmärsi heti mitä Helena tuolla lauseellaan tarkoitti ja arveli:
— Kumma minusta oli, kun se Järvelä meni takaamaan ne lehmät.
— Sanon minä sen verran, että jos näitä pakkasia yhä riittää, niin
kyllä kuolevat lehmät, sanoi Helena.
— Jaa, Järvelä saa maksaa minulle, kuka käski mennä takaamaan. Minä en
helpota, puhui Kurikka kuin vihassa.
— Epäilemättä joutuukin maksamaan. Jos eivät kylmettyisi niin
nälkään ne kuitenkin kuolevat... Heiniä ei ole kuin huonoja runsuja
Saarelan suolla ja vähä niitäkin. Oljet ja ruumenvähäset jo syksyllä
vaihetettiin jauhoihin porvarille. Nälkään ne kuitenkin kuolevat. Ja
paleltuvatkin. Toissa-aamunakin olivat hännästä kylmettyneet laattiaan,
tiesi Helena yhä selittää.
— Ei kai ne lypsä mitään.
— Lypsä! Ei ole maidon tilkkaa kummallakaan.
— Kyllä sekin lehmän pito kannattaa. Mutta niinkuin sanottu: Järvelän
vahinko se on, ei minun.
— Olisikin hyvä, että Järveläkin näkisi, mitä se maksaa, että auttaa
semmoista laiskaa joukkoa, toivoi Helena.
Kääntyi sitten heidän keskustelunsa armopuihin ja halusi Helena
tiedustella Kurikalta miten puut jaetaan ja kenelle kaikille annetaan.
— Valtion määrä on semmoinen, että ainoastaan niille saapi antaa, jotka
kykenevät itse tukin-hakkuuseen, siten saaden samalla työ-ansiotakin,
selitti Kurikka.
— Se muuttaakin asian. Kaaperin Kusti tässä on ilonnut, että aivan
ilman ne tulevat, että herraselämä tässä alkaa keskellä katovuotta
tiesi Helena.
— Eilen illalla kuulutaan puita jaetun. En ole ollut siellä, vaikka
valta kai minullakin olisi ollut sinne mennä. Mutta jakakoot kuinka
parhaiten ymmärtävät, en huoli, puhui Kurikka.
— Kai ne tuolle Kumpulan Juhollekin antavat. Henti kuuluukin iloinneen,
että ei tarvinnut Juhon lähteä talon työhön, kun nyt kruunu alkaa
ruokkimaan, sanoi Helena taas.
— Totta kaiketi antavat, vaan jos minä olisin määräämässä, niin ei
Kaaperin Kustiin yhtään puuta. Kuolkoot nälkään, kun eivät viitsi työtä
tehdä — se olisi heille parhaiksi. Kuka käskee mässätä kesällä kaiken
ansionsa ja talven tullen pitäsi piirin sitten laiskoja elättää. Jos
minun vallassani olisi, niin ei kenellekään laiskalle apua. Saataisiin
nähdä, että viime hädässä sentään ryhtyisivät työhön. Ja jos eivät
yrittäisi, niin kuolkoot ja haudattakoot pystyyn, puhui Kurikka
äkäisenä.
Lopulta sanoi hän sitten, ovella mennessään:
— Pidä sinä Iisakki tuota Kumpulan Juhoa silmällä, että jos hän öisin
on liikkeellä.
— Eipä taida minulla tulla vahtia pidetyksi, arveli Iisakki
vastaukseksi.
— Ne ovat kaikki samanlaisia nuo mökkiläiset, mutisi Kurikka mennessään.
Hän lähti nyt Kaaperin Kustin tuvalle, sinne hiukan taaemmaksi. Kustin
tuvalta ei noussut savua eikä näkynyt valkeaa. Näytti kuin ei olisi
vielä herättykään.
— Vieläköhän ne kelvottomat nyt nukkuvat, ajatteli Kurikka mennessään.
Tultuaan tuvalle, alkoi hän pitämään poliisitutkintoa ulkokausteella,
että näkyisikö siellä heidän halkojaan. Vaan ei näkynyt puun tikkua
minkäänlaista. Hän huomasi tallin puretuksi ja arvasi heti, että puun
puutteessa oli täytynyt se polttaa. Kun joka sopen oli tarkastanut,
kävi hän sisälle.
Huoneessa olikin pienessä läkkikiilussa tuli, vaikk'ei sitä ulos
huomannut, akkunat kun olivat niin vahvan jään peittämänä.
Kumma kyllä, tuntui pirtti jotenkin lämpimälle, vaikka pakkanen oli.
Kustin vaimo kutoi sukkaa kiilun ääressä uunin luona, Kusti ja poika
makasivat. Kurikka silmäili huoneen joka loukkoon, mutta hän ei
huomannut missään halkoja.
— Onpa teidän pirttinne siksikin lämmin, sanoi hän.
— Ei tämä kaikkein kylmin ole. Mihinkä sitä nyt ollaan matkassa näin
aamuvarhaisella? äänteli Kusti sängystään.
— Ei tätä edemmäksi. Kun kävin Toikalla, niin ajattelin, että pistäyn
sinuakin katsomassa kuinka niitä suksia sinulla valmistuu, tuumaili
Kurikka.
Mutta Kusti arvasi vallan hyvin, missä tarkoituksessa Kurikka oli
liikkeellä, oli arvannut jo ennen ja varustanut halot piiloon, jos
osuisi millä hetkellä hyvänsä tulemaan. Ja tiesi myös Kurikka jo
vanhastaan, ettei ollut helppo Kustin vehkeitten perille päästä.
— Teill' on vissiin jo pirtti lämminnyt, koska näin lämpimältä tuntuu,
arveli hän noin niinkuin sivumennen.
— Jo on lämminnyt, täytyy aikaseen lämmittää, aamuksi jähtyy riivatun
kylmäksi, puhui Kusti.
— Kuinka ne ihmisrukat lienevät tarjenneet näillä pakkasilla, surkeaa
kai se muutamin paikoin on ollut Ja mistä sitä puutakaan on jaksanut
saada, arveli Kurikka taas.
— Surkeaa on ollut, kovin on saanut paleltua ja olla kontassa koparat
kaiket päivät. Pyhtilän isäntä sentään minulle on luvannut metsästään
puita, että kun on tarjennut noutamaan, niin ei ole juuri palelluttu,
vaan ei ole kaukana siitäkään, valitti Kusti.
— Eipä teillä kartanolla näkynyt yhtään halkoa, sanoi Kurikka siihen.
— Viimeiset poltettu tänä aamuna. Metsään pitäisi lähteä, kun
tarkenisi, vastasi Kusti rohkeasti.
Arveli Kurikan isäntä, että turhaa olisi, jos enemmältä alkaisi tutkia
ja morkata, siitä ei kumminkaan tulisi asiaan sen parempaa selvää. Ja
päätti hän tällä kertaa jättää tutkimuksensa sikseen, vaan vahvasti
sydämessä uhkasi, että hän tekee lopun Kustin vehkeistä.
Siitä kääntyi taas keskustelu armopuihin. Sillä niistä sitä enimmän
puhuttiin koko pitäjässä, ettei muistettu pahkastakaan.
— Kuvernöörin ansiota kuuluu olevan kaikki, että köyhistä huolta
pidetään, sanoi Kusti.
— Kyllähän kuvernööri on parastaan koettanut, myönsi Kurikkakin ja
hommasi poislähtöä.
Kurikan mentyä arveli Kusti;
— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, mitä se täällä kävi nuuskimassa.
— Joo, mutta hukkaanpa meni he, he, nauroi poikakin vuoteeltaan.
— Parahiksi ehti pesä päästä, ettei nähnyt halkoja, tuumasi vaimokin.
7.
Seuraavilla viikoilla ei muusta puhuttu kuin armopuista, ja monenlaisia
huhuja oli liikkeellä. Köyhä kansa oli kovin hyvillään, varsinkin ne,
joilla todellinen hätä oli. Mutta nekin mökkiläiset, jotka aika hyvin
tulivat toimeen, joilla ei ollut kuin pari kolme lasta ja rahaakin
kasassa, nekin alkoivat valittamaan köyhyyttään ja surkeuttaan ja
kävivät Järvelässä myötäänsä vaikeroimassa, että paremmin saisivat
Ja jännitetyin mielin odotettiin sitä aikaa, jolloin saadaan tietää,
paljonko kukin saa.
Ja jo tuli se päivä, jolloin saatiin tietää.
Kaaperin Kusti, joka piti tarkkaa vaaria asiain menosta, oli
ollut jok'ikisessä kokouksessa, jossa armopuista oli puhe. Hän se
oli nytkin matkassa, vaikka pakkanen oli, ja hän se toi sanomia
takakatulaisillekin, että miten oli päätetty. Muut eivät olleet saaneet
kuullakaan koko asiasta, että milloin saadaan tietää, paljonko kukin
saa. Ja kovin oli reippaalla tuulella Kusti, tullessaan kylältä.
Kumpulaan hän ensiksi poikkesi.
Juho arvasi heti, että tuopi Kusti sanomia.
— No miten kävi? kysyi hän heti.
— Hyvin kävi. Sata tukkia annettiin sinullekin, sanoi Kusti.
Juho ei mielissään osannut mitään vastata.
— Ja minulle annettiin kahdeksankymmentä, olisivat ne saaneet
minullekin antaa sata puuta. Vaivanen mieshän minä olen ja vanha, ja
vaimo on vähänäköinen ja kivulloinen, selitti Kusti, mutta nähtävästi
oli hän hyvillään.
— Annettiinko Matille?
— Ei annettu Matille. Hän tulee toimeen muutenkin, siksi ei annettu.
— Elää se Matti niilläkin.
— Elää kuin poika.
— Myötäänsä ansaitsee nytkin halonhakkuulla.
— Joo. Ja Toikan Iisakille ei myöskään.
— Vielä hänelle, jolla on monta sataa markkaa pankissakin.
Niin siinä keskustelivat siitä, että kenelle oli annettu ja kenelle ei.
Mutta Juho muisti vielä kysyä:
— Annettiinko Suvitien Jaakolle?
— Ei annettu.
— Se oli väärin, ettei annettu. Jaakon olisi tarvinnut saada, vaikka
on nuori mies. On pitänyt olla kolmena kesänä peräkkäin äkseeraamassa
parhaan tienestin ajan. Ja joukollinen mies. Väärin oli, kun ei
Jaakolle annettu, puhui Juho.
— Ei ole kuitenkaan annettu.
Kumpulasta siirtyi Kusti Toikalle. Ja heti kun ovesta pääsi sisälle,
alkoi selvittämään minkä ennätti.
Iisakki ja Helena kuuntelivat suu auki.
Ja kun Kusti sitten oli merkillisimmät seikat armopuiden jakamisen
suhteen selvittänyt, sanoi hän lopuksi:
— Ja kun minä niistä puista saan rahat, niin ostan kannun viinaa
monesta aikaa.
Jaaritteli sitten vieläkin. Vaan Toikan väessä tekivät Kustin uutiset
myrkyllisen vaikutuksen.
Helena alkoi ensin hokemaan:
— Vai sillä lailla niitä on annettu. Laiskoille annettu ja niille,
jotka otsansa hiessä työtä tekevät, niille ei. Oliko sekin oikein, että
Kumpulaan annettiin? Kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle? Olisi
Juhokin työssä, kyllä tulisivat toimeen. Paljon paremmin Matti olisi
tarvinnut. Vanhempi mieskin ja paljon lapsia. Vaan siltä se näyttää,
että laiskoja puolletaan, ja niitä, jotka työllään kokevat elättää
itseään, etteivät olisi piirin niskoilla, niitä sorretaan. Kyllä
meillekin olisi saanut antaa. Samassa rajassa tässä oltaisiin mekin,
kuin Kumpulassa ja monessa muussa mökissä, ellei tässä työtä tehtäisi
ja yritettäisi.
— Mitäs teistä! Iisakki nikkarimies ja hyvissä varoissa olette, ette te
tarvitse, sanoi Kusti väliin.
— Me emme syökään kaikkia ansioitamme naamaamme niinkuin moni muu,
sanoi Helena äkäisenä ja katsoi Kustiin sillä silmällä, että sinä et
ensinkään olisi tarvinnut mitään.
Kusti tiesi Helenan kovin suukoksi akaksi, joka uskalsi sanoa vasten
naamaa mitä tahtoi ja huomattuaan, että Helena alkoi olla pahalla
päällä, lähti hän pois ja meni kotiaan ilmoittamaan ilosanomaa sinnekin.
Mutta Kustin mentyä alkoi Helena taas paapottamaan:
— Ja tuolle Kustillekin antoivat. Semmoinen tienesti-mies on, ettei
parempaa, ja nyt hyvin eläisivät tuolla suksien-teolla, vaan ei kuuluta
enään viitsittävän niitäkään tehdä, kun ovat kuulleet, että kruunu
alkaa heitä ruokkimaan.
Samalla osui siihen tulemaan Matin Kaisakin, tuli polkua pitkin kotoaan
juoksujalkaa, Matin vanha turkki yllään.
— Istu sinäkin Kaisa, niin kuulet uutisia, sanoi Helena.
Kaisa istui ja tirkisteli kovin uteliaana.
Ja Helena alkoi selvittämään ja mainomaan ja ihmettelemään sitä
vääryyttä. Ja hetken kuluttua puhkesi Kaisakin vihoissaan rähisemään
ja haukkuivat he ja nimittelivät kaikki ihmiset. Sillä Kaisakin oli
varmasti toivonut, että heillekin annetaan, vaikkeivät vielä olleet
piirin apua tarvinneet.
— Vaan on siinä Kumpulan joukollakin vielä yksi pykälä ja se on
pykälistä pahin, tiesi Helena.
— Sepä hyvä olisi, toivoi Kaisakin
— Kuuluu, näet, olevan määränä, että kaikkien, jotka armopuita saavat,
pitää mennä metsään tukin hakkuusen. Siinä taitaa tulla Kumpulan
Juholle ja Kaaperin Kustille paha pykälä.
— Kies'auta tuleekin. Olisi hauska tietää, millä Kumpulan Juhokin
tarkenee, kun ei ole vaatetta, ei kenkiä.
— Entäs Kaaperin Kustilla! Rikkinäiset kengät näkyi nytkin olevan
jalassa.
Ja sitten he yhdessä luettelivat Kumpulan Juhon ja Kaaperin Kustin
pahoja puolia.
— Mutta se minusta kumma, oli kun ei Suvitien Jaakolle annettu. Makeaan
olisivat hänelle armopuut menneet. Äkseerata kun on pitänyt monena
kesänä, ei ole joutanut tienaamaakaan. Ja kivulloinen mies päälliseksi
tuo Jaako. Ja kolme on lasta valmista, neljäs tulossa, tarpeesen olisi
ollut, puhui Helena.
— Väärin on jaettu. Pitäisi kirjoittaa kuvernöörille ja valittaa, sanoi
Kaisa.
— Jos minä kykenisin, niin heti kirjoittaisin, arveli Helena ja Iisakki
siihen lisäsi:
— Kyllä niitä kirjoitusmiehiä on.
— Totisesti pitäisikin valittaa, ilman armoa, sanoi Kaisakin.
Tuli sitten puheeksi Kumpulan väki.
— Siinä herroiksi eletään tänä talvena. Lihaa keitetään kolmasti
päivässä, vaikka ne sen vietävät kokevat sitä salaa tehdä, vaan onhan
se nähty ja tiedetään, ett'ei siinä muulla elettäisi, sanoi Helena.
— Se Hentikin kun kieltää ja sanoo, että koiralle syötetään niitä konin
lihoja, tokasi Kaisa väliin.
— En minä ole käynyt koko pöksässä, vaan nämä lapset ovat kehuneet,
että Kumpulassa syödään lihaa ja kahvia keitetään hi, hi, hi, nauroi
Helena ilkeästi.
— Niin kuulutaan tehtävän, niin ovat meidänkin lapset sanoneet, todisti
Kaisakin.
— Ja kyllä minä nyt hyvin ymmärrän, minkätähden Kumpulaan on armopuita
annettu, sanoi Helena taas, ilkeästi hymyillen.
— No miksi? kysyi Kaisa uteliaana.
— Sitä kun on kaunis ja on isäntäin tuttava, niin...
— Jaa, jaa, minä tiedän... kyllä ymmärrän yskän.
Ja he alkoivat nyt yhdessä haukkumaan Hentiä. Omasta päätään sepitti
Helena juttuja, toisen toistaan rumemman.
— Sanotaan sitä niinkin, että se vanhin poika, Juho, ettei se taida
olla niin vissi, vaikka sen isä olisikin isäntämiehiä.
Senkin keksi Helena itse, sitä ei Kaisa ollut kuullutkaan, vaan vastasi
kuitenkin:
— Minä hyvin uskon... se on se Henti ollut kaiken aikaa niin
kevytmielinen.
— Ja Kaaperin Kusti siihen asiaan taitaisi jotakin tietää, vaan
armopuut ne tukkivat suun, sanoi Helena taas omasta päästään.
Kaisa ihmetteli ja väänteli päätään.
Mutta Kumpulassa oli hauska sinä päivänä. Juho oli kuin enkeli. Hän
puhutteli Hentiäkin kuin rakkainta morsiantaan, syötti koiralle mitä
käteensä sai ja lapsia hypytti sylissään.
— Kyllä sinä sentään olet melkein lapsellinen täydeksi mieheksi, sanoi
Henti leikinsekaisesti hänelle.
— Niin, niin, nyt pitää olla iloinen. Kruunu ei anna poikainsa kuolla
nälkään. Se pitää huolen meistä kaikista — lapsista ja sinustakin Henti
ja sinusta myöskin Kutti-parka, lateli Juho.
Hentin täytyi vasten tahtoaan hymyillä Juhon tuumille. Vaan Juho
innostui ja yritti jo kerran innossaan suutelemaankin Hentiä, vaan
Henti väisti, sylkäsi ja sanoi:
— Viitsit tuoda naamaasi! Koira nuoleskellut kaiken päivää.
Vaan ei Juho ollut siitä millänsäkään, hyväili vaan koiraansa ja lapsia.
Illalla läksi hän porvariin. Oli aikomus semmoinen, että pyytäisi
porvarilta niiden armopuiden nojalla lainaksi jauhoja ja vähä suoloja,
Totta kai antaisi, kun tiesi, että hänellekin oli armopuita annettu.
Ja hän lähti.
Tullessaan oli hänellä monta leiviskää selviä ruisjauhoja säkissä ja
kappa suoloja pussissa. Hän aatelikin kovin leveästi ja näytti peräti
hyvin voivalle miehelle. Mutta mennessään erään mökin sivu kuuli hän
sanottavan:
— Tuo Kumpulan Juhopa se on hirmuisesti lihonnut ja on punanen kuin
kukko.
Ja toinen ääni siihen vastasi:
— Konin lihaa kun on syönyt koko talven, niin täytyy lihota.
Vaan Juho asteli menemään herroiksi sivutse, ei ollut kuulevinaankaan.
— Te saatte siellä kärvistellä nälässä, mutta minä keitän ja syön lihaa
kuin poika, ajatteli hän ja oli oikein hyvillään, että oli hoksannut
ottaa sen Saarelan ruunan lihat. Kuolema olisi muuten tullut, sillä
piiri ei olisi tainnut paljoa auttaa.
Sinä iltana leivottiin Kumpulassa ruisleipää ja lihavelliä keitettiin,
— Hätä ei ole tämän näköinen, arveli Juho syödessään ja söikin, että
orret naskuivat.
* * * * *
Mutta Toikan Helena eli kuin vaivan sijassa. Kihelmöitsi ja pahaa teki
sydän-alassa ja mieli teki saada purkaa palava sisustansa jollekin
oikein voimallisella tavalla. Hän mietti ja mietti, että millä keinoin
saisi toimitetuksi asiat niin, että Kaaperin Kustilta ja Kumpulalta
otettaisiin annetut armopuut pois. Viimein hoksasi hän hyvän keinon
mielestään. Hän puki ylleen ja aikoi lähteä liikkeelle.
— Mihin sinä nyt lähdet, kysyi Iisakki.
— Käväsen kylässä, vastasi Helena ja meni.
Hän käveli nopeasti sivu Kumpulan maantielle päin. Henti osui olemaan
pihalla, mutta Helena ei ollut häntä näkevinään, käveli sivu aika
vauhtia.
Tielle tultua lähti hän Järvelään päin ja meni, että vinkui.
Ja Järvelään hän poikkesi.
Pirtissäkin oli paljon väkeä ja isännän kamarissa, jonka ovi oli auki.
Helena meni istumaan lähelle isännän kamarin ovea ja kuunteli tarkkaan
mitä keskusteltiin. Armopuista kuului olevan kysymys. Oli arveluja
isäntäin kesken siitä, että oliko mahtanut tulla oikein jaetuksi eli
sen mukaan kuin kruunu oli määrännyt. Välistä syntyi kova kiista, kun
toiset väittivät vastaan, että ei sille ja sille, vaan sille ja sille.
Tuli puhe takakatulaisistakin. Helena oli pelkkänä korvana ja kumartui
lähemmäksi oven reikää.
— Se minusta kumma oli, kun ei Matille annettu, sanoi joku joukosta.
— No siinä katsottiin sitä, että Matti tulee muutenkin toimeen, kuului
Järvelä sanovan.
— Ja Kaaperin Kustille ei olisi tarvinnut ensinkään antaa, ruokkii
siinä mökissään lisäksi sitä laiskaa poikaansa Ja nytkin tienaisi
paljon, kun viitsisi suksia tehdä, mutta kuuluu heittäneen sen
suksenteonkin, kun oli kuullut, että hänkin armopuita saapi, sanoi taas
sama ääni.
— Tekeekö hänkin suksia? kysyi Järvelä.
— Tekeepä tietenkin. Vallesmanni kuuluu vielä hyvin pitävänkin
Mustin tekemistä suksista ja maksaa hyvän hinnan. Mitä semmoinen
mies armopuilla tekee? Käyttää vaan saaliinsa kahviin ja muuhun
tarpeettomaan nautintoon? selitti taas se sama ääni.
— Se muuttaa asian. Minä puolestani en olisi suostunut ensinkään
antamaan Kustille, vaan toiset ne halusivat, sanoi Järvelä.
Vaan nyt ei Helena enään malttanut pitää suutaan kiinni.
— Viinaa aikoikin Kaaperin Kusti ostaa, kun rahat saapi käteensä, sanoi
hän lujasti, että isännän kamarissa olijat hyvin kuulivat.
Kaikki kääntyivät oveen päin, josta ääni kuului ja Järvelä kysyi:
— Kuka sen on kuullut?
Helena nousi seisomaan ja astui yli kynnyksen.
— Meillähän tuo on istunut kaiken päivää ja liehunut, kuinka hän ostaa
viinaa ja kahvia ja juo kuin poika ja kyllä kai sille miehelle samoin
kuin pojallekin viina kelpaa, selitti Helena haltioissaan.
— Vai niin. Mutta armopuita ei anneta viinan ja kahvin ostoon, ne
annetaan välttämättömimpiin elämän tarpeisiin ja sitäpaitsi niiden
hintaa ei jaeta rahoina, vaan jauhoina, sanoi Järvelä.
— En tiedä, vaan kyllä Kustilla konsteja on. Vaihettaa jauhot kahviin,
on hän ennenkin niin tehnyt, pani Helena siihen.
Isäntäin kesken syntyi nyt kiivas keskustelu, jota Helena kuunteli
melkein henkeä vetämättä. Ja päätökseksi tuli, ettei Kustille anneta,
että otetaan pois luvatut armopuut.
— Nyt se tuli listan mukaan, sanoi Helenakin mielissään.
Sitten tuli puhe Kumpulan väestä.
— Matti olisi paljon paremmin ansainnut armopuita kuin Kumpulan väki.
Mies parka on nytkin kaiket pakkaset hakannut halkoja, mutta mitä on
tehnyt Kumpulan Juho? On maannut kuin ahkio sängyssään koko syksyn ja
talven. Ei viitsi, että puita hakkaisi. Vaimon pitää niitäkin ressata
metsästä ja hakata, alkoi Helena henkeä vetämättä selittämään.
Mutta Saarelan isäntä otti puolustaakseen Kumpulan Juhoa ja sanoi:
— Laiska mies se on Juho, sen täytyy myöntää, mutta tänä talvena on
sairastanut, vaimokin on kivulloinen ja monta on pientä lasta. Ellei
anneta Juholle, niin piiriin tulee koko joukko. Kumma että ovat tähän
asti eläneet, mutta ei kai ole kuolema kaukana ollut.
— Niillä vaan onkin hätä. Hevosen lihaa keitetään kolmasti päivässä,
Juhokin on lihonnut, että on kuin mikäkin patruuni, sanoi Helena taas.
— Syökööt muutkin hevosen lihaa. Juho on kuitenkin tyhmyydessään paljoa
viisaampi muita; hän keittää rasvaiset keitokset siitä, jonka muut
ylenkatseellisesti hylkäävät, sanoi Saarela siihen.
— Kyllä kai niille konin liha kelpaa, taitavatko he kumpikaan olla niin
hyvää lähtöä, etteivät olisi tottuneet. Juhon isä söi aikanaan kaikki
maailman varsat. Hentin äiti kantaa vieläkin mistä sattuu saamaan
kuolleita vasikoita, ja syö niitä sanoi Helena pistelevästi.
— Mutta se on asia, joka ei kuulu tähän, sanoi Järvelä.
Helenan teki mieli sanoa Järvelälle jotakin sinnepäin, että tiedetään
ne asiat, tiedetään että jouluksi on lähetetty kahvia, ja muita asioita
oli myöskin saatu kuulla Hentistä ja Järvelästä. Oli jo kielellä
tulossa myrkyllinen lause, vaan kun sattui katsomaan Järvelää silmiin,
pakenikin rohkeus, ettei uskaltanut ääntää mitään.
Ja Helena läksi, sanomatta hyvästiä.
— Kuuluu olevan aika juoru-kello tuo Toikan Helena, sanoi Saarela.
— Saattaa niin olla, arveli Järveläkin.
Mutta sitten alkoi isäntäin kesken jälleen keskustelu ja äskeiset asiat
unohtuivat.
* * * * *
Kotia mennessään kaiveli Helenan sydämessä. Olisi saanut aikaan, ett'ei
Kumpulaan olisi armopuita annettu, niin sitten olisi ollut hyvä olla.
Mutta iloitsi hän kuitenkin siitä, että edes Kaaperin Kustilta oli
armopuut otettu pois ja taipaleella poikkesi hän moneen mökkiin
sanomaan, että Kustilta oli armopuut otettu pois.
Mutta Kaaperin Kusti oli poikaa vielä vanhanakin.
Hänellä oli jonkunmoinen hämärä aavistus, ettei niiden armopuiden
kanssa lopulta hyvin käy ja hän päätti heti ryhtyä toimeen, että edes
jotakin saapi. Hän oli kuullut, että muuan ison puulaakin patruuni,
joka asui toisessa kylässä, oli luvannut antaa köyhille jo etukäteen
jauhoja y.m. armopuista, joita hänen oli aikomus huutaa sitten
huutokaupassa, kun puut myytiin. Sillä se oli jo päätetty, että puut
myydään lumpassa enimmän tarjoavalle ja rahoilla ostetaan jauhoja sekä
ne sitten jaetaan köyhille.
Kusti oli saanut sen kuulla ja hän päätti lähteä patruunilta pyytämään
syömistä. Hevosen sai hän lainata Kölsän Jannelta ja niin hän lähti jo
samana iltana.
Tiellä kohtasi hän Järvelän rengin, joka oli menossa pappilaan
isännän asialle. Renki kertoi heti, että oli päätetty, ettei Kustille
annetakaan armopuita. Ja sitä ei renki jättänyt mainitsematta, että
Toikan Helena oli käynyt Järvelässä ja haukkunut Kustia, muun muassa
sanonut senkin, että Kusti oli aikonut ostaa viinaa, jahka rahat saisi
käteensä.
— Vietävän akkaa kun on valehdellut, mutta muistetaan toiste, sanoi
Kusti, mutta enempää hän ei puhunut koko asiasta.
Pappilan tykönä kysyi renki:
— Mihin se Kusti nyt on matkassa hevosella?
— Oli aikomus käydä tuolla kirkon takana vaimoni sisarta meille
noutamassa, valehteli Kosti.
Renki poikkesi pappilaan, mutta Kusti jatkoi matkaansa, löi vanhaa
konia selkään, että naukui ja kirosi synkästi koko maailmaa Ja enimmän
Toikan Helenaa.
— Minulla on ollutkin aavistus, ettei tässä hyvin käy, ajatteli hän.
Mutta lohdutti kuitenkin itseään, että patruuni, jonka tiedettiin
olevan hyväsydämisen, uskoo häntä ja antaa... ottakoon sitten maksun
vaikka kissan hännästä.
Niin ajatteli Kusti ja ajoi menemään.
Iltahämärässä seuraavana päivänä hän palasi ja oli hyvällä tuulella.
Hän oli ryypännytkin melkolailla, koska piti kovaa ääntä ja ruoski
hevosta. Reessä oli hänellä 100 kilon säkki jauhoja, iso pussillinen
ryyniä ja toinen kahvia ja sokuria. Ja taskussa halli viinaa.
— Moni poika ei huuda näin tammikuussa, huusi hän rahdin vetäjille,
joita tuli tiellä vastaan.
— Huudatkohan helmikuussa vielä? kysyivät rahtimiehet.
— Joka kuussa, te lurjukset, vastasi Kusti.
Lähemmäksi kotoa tultuaan koetti hän pitää pienempää suuta, mutta
mennessään Toikan sivu hän huusi, että kaikui:
— Täällä on viinaa, tahtooko Toikan akka ryyppyä Ja niin hän saapui
omalle pirtilleen ilosena ja vikkelänä miehenä.
Kustin akka ja poika olivat vastaanottamassa. He olivat kuulleet,
ettei Kustille armopuita annetakaan ja olivat levottomina vartoneet
Kustin tuloa. Mutta nähtyänsä jauhosäkin ja kaksi muuta pussia tulivat
hyvilleen ja ihmettelivät.
Oli siinä Kustilla selvittämistä, että miten hän patruunilta sai kuin
saikin, sai puoli kannua viinaakin kun oikein kärtti ja kiusasi.
Sen oli patruuni antanut lahjaksi, koska tiesi Kustin verrattomaksi
tukkimieheksi.
— Ne täytyvät nyt antaa ne armopuut, ei auta. Mitäs ovat kerran
luvanneet, sanoi akka.
— Eli maksakoon kunta patruunille, arveli poika
— Niin, maksakoon kuka hyvänsä Ei minulla ole varaa maksaa, sanoi
Kustikin.
Ja heti alkoi Kustin silmäpuoli-akka kahvia keittämään ja onnellisina
miehinä tekivät Kusti ja poikansa puolikuppisia pöydän luona.
Näin sai Kusti vikkelällä konstilla verrattomat ruokavarat.
8.
Muutamia viikkoja oli kulunut. Armopuut olivat myydyt huutokaupassa
ja köyhille oli ostettu jauhoja. Mutta sitä vaikeroivat ja valittivat
köyhät, että halpaan hintaan menivät, että enempi olisi pitänyt saada,
vaan sitä ei voitu parantaa, täytyi tyytyä siihen.
Kumpulaan oli annettu yksi 100 kilon säkki jauhoja ja vasta
annettaisiin lisää, sitten kun puulaaki maksaa kaikki. Kumpulassa oli
siis syömistä mitä hyvänsä. Mutta oli aika käsissä, että tulisi lähteä
tukin hakkuuseen niinkuin määrä oli, että työ-ansiota saataisiin. Siinä
ilmaantui kuitenkin odottamattomia seikkoja, sillä ei ollut monta, joka
olisi lähtenyt.
Kumpulan Juhoakin koettivat asianomaiset väkivetoon saada liikkeelle,
mutta huonolla menestyksellä.
Kerran sai Juhon metsäherrakin käsiinsä.
— Täälläkö sinä lurvailet vielä! Etkö olekkaan mennyt tukkitöihin?
kysyi hän vihaisesti Juholta.
— Miten minä herra kulta kykenen? Ei ole kenkiä kuin nämät paikkaset
raajat, ei vaatetta minkäänlaista, jolla tarkenisi, selitti Juho.
— Joo, mutta se on suuri synti ja häpeä, että tuommoinen noin vankka ja
verevä mies makaa laiskana, kun työtä on saatavissa.
— Ei sitä täällä oltaisi, jos olisi vaatteet, että tarkenisi, puhui
Juho surkeasti.
— Etkö voi toimittaa itsellesi vaatetta ja maksaa kesällä, kun
ansaitset.
— Mistäpä niitä saa ja kukapa se minullekin velkaa uskoo.
— Laita vaan itsesi työhön ja sillä hyvä, sanoi herra lopuksi ja lähti.
— Pyh... tuumaili Juho herran mentyä.
Samanlainen syy se oli monella muulla mökkiläisellä, nimittäin, ettei
ollut kenkiä eikä vaatteita. Ja niillä, joilla ei ollut syytä, ne
tekeytyivät sairaaksi ja heittivät muita mutkia. Harvat olivat ne,
jotka lähtivät työhön kärttämättä ja muistutuksitta.
Mutta Matti, vaikk’ei ollut armopuitakaan saanut, läksi tukin
hakkuusen. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, ja hänen kädessään
oli kirves oikein päin, että äkkiä romahti petäjä pitkäkseen.
Mutta Kumpulan Juho kävi yhä laiskemmaksi. Olisi luullut, että hän nyt,
kun sai syödä hyvää ruisleipää, alkaisi vähitellen työhön, varsinkin
koska hän päältäkin päin näytti peräti hyvin voivalta ja terveeltä.
Mutta ei, päinvastoin tuli hän yhä laiskemmaksi. Nyt kun pakkasetkaan
eivät enään olleet niin suunnattomia, ei hän viitsinyt puun tikkua
hakata. Henti sai toimittaa kaikki, Juho oli kuin ei häneen kuuluisi
koko asia. Pirtti pysyi siis edelleen hyvin kolkkona ja ilma kovin
epäterveellisenä. Nuorin lapsi, joka pitkin talvea oli kitunut, oli
tullut yhä huonommaksi ja laihtunut luurangoksi. Kerran oli Henti
käynyt pappilassa sille lääkkeitä noutamassa. Rouva oli häntä soimannut
huolimattomuudesta ja sanonut, että lapsi oli vilustumisesta taudin
saanut. Hän oli antanut rohtoja ja käskenyt niitä antaa lapselle sen ja
sen verran päivässä.
Mutta niistä ei ollut näyttänyt olevan mitään apua, sillä lapsi huononi
huononemistaan. Hoitoakin siltä raukalta puuttui. Sängyn loukossa sai
maata heinillä, vähä ryysyjä peitteenä. Henti ei ehtinyt häntä paljo
vaalimaan ja vanhemmat lapset eivät ymmärtäneet. Juho ei piitannut
mitään. Kun Henti häntä pyyteli sairasta vaalimaan, sanoi Juho:
— Paranee kai se minutta, jos on paratakseen.
Aamuin ja illoin kun äiti viipyi navetassa ja isä useinkin oli kylässä
tai nukkui, oli lapsella ikävä olla. Välisti pillahti itkuunkin ja
huusi äitiä. Pikku-Juho silloin juoksi navettaan äitiä käskemään.
Silloin oli aina rääkkymättä, kun sai olla äidin sylissä, mutta kun
äiti poistui, alkoi uudestaan huutamaan.
— Voi kun sinä raukka kuolisitkin, huokaili Henti usein.
Lisäksi muulle heikkoudelle alkoivat lapsen silmät vettä valumaan,
kävivät harmaiksi ja pieniksi. Siitä kävi Henti taas pappilassa ja
selitti miten lapsen silmät olivat surkeat. Rouva oli hänelle ankara
nuhteli kovin ja ilmoitti, että silmiin oli alkanut kasvamaan hine ja
että lapsesta tulee auttamatta sokea, jos sattuu elämään.
Se oli surkea tieto, mutta Juhoon se ei vaikuttanut vähääkään.
Muutaman viikon kuluttua näyttivät lapsen silmät harmailta ja sekavilta
ja sen voi selvästi huomata, ettei se nähnyt kuin nimeksi.
Silloin Henti usein öisin rukoili Jumalaa, että lapsi kuolisi, ettei
jäisi sokeana elämään tähän kurjaan ja kylmään maailmaan. Mutta näytti
kuin Jumala ei olisi kuullut hänen rukoustaan, sillä lapsi alkoi päivä
päivältä virkistymään ja tuli virkummaksi. Matin Kaisa Kumpulassa
joskus kävi, muut ihmiset eivät koskaan. Kaisa neuvoi yhtä ja toista
sairaan lapsen silmävoiteeksi, mutta niistä ei näyttänyt olevan apua,
melkein pikemmin vaan tuli sokeaksi.
— Olisi Jumalalla armoa, että kutsuisi pois tämän raukan, sanoi Matin
Kaisa taas kerran, kun oli Kumpulassa käymässä.
— Sitä minäkin olen Jumalalta rukoillut, sanoi Hentikin.
— Minulla ne ovat ne kakarat terveitä kuin pukkia, vaikk'ei niitä ole
tullut hoidetuksi hyvinkään häävisti. Kahdella nuorimmalla ei ole muuta
vaatetta koko talvena ollut kuin pikkunen paita. Välisti ovat juosseet
paitasillaan pakkaseenkin, vaan terveinä ovat pysyneet. Joutaisi niitä
meiltäkin joku kuolemaan, puhui Kaisa Hentille.
— Teillä onkin lämmin pirtti ja se se on pääasia, vaan tämä meidän,
joka on ollut kaiken talvea niin kauhean kylmä ja kostea. Siitä se
pääsi ensin vilustumaan ja alkoi kitumaan, puhui Henti itkun seasta.
— Kyllä minunkin uskoni on semmoinen, arveli Kaisakin.
— Vähemmällä sairastamisella täältä moni lähtee kuin tämä raukka, joka
on kaiken talvea kitunut, sanoi Henti.
— Sillä on Jumalalla monenlaiset tiet. Jumala tahtoo muistuttaa
ihmistä. Ehkä on tämä sinullekin huomautukseksi, että kääntyisit
Jumalan puoleen, hakisit lohdutusta Jesuksessa Kristuksessa, kurja,
puhui Kaisa, itkun seasta.
— On tämä niinkuin virkumpi, kyllä se siitä virkistyy ja alkaa elämään,
sanoi Henti.
Ja todella kävi niin, että lapsi virkistyi, ei kuollutkaan niinkuin
toivottu oli.
Jumalan tiet ovat selittämättömät.
* * * * *
Kaaperin Kustissa oli ollut rentoa elämää siitä asti kun Kusti sai
patruunilta ruokavaroja. Kahvipannu oli lakkaamatta lämpimillä ja
ryynipuuroa syötiin. Mutta kun tavarat alkoivat pelottavaa kyytiä
vähetä, alkoi Kusti ja poika suksien tekoon uudelleen. Ilmat olivatkin
asettuneet, että tarkeni metsään suksipuita hakemaan.
Kylällä kerrottiin siitä paljon, kuinka rentoa elämää Kaaperin Kustissa
pidettiin ja siitä lurjuksen työstä, jonka Kusti oli patruunille
tehnyt. Mutta Kusti puolusti itseään sillä, että mitä lupasivat
ensin armopuita ja sitten eivät antaneetkaan, maksakoon nyt kunta
patruunille, häneltä ei patruuni saisi äyrin kuvaa.
— Tulisi tässä taas kevät ja kesä, toivoi Kusti eräänä päivänä, kun
valmisteli suksia.
Silloin ei enään ollut kahvia ollenkaan ja jauhotkin olivat lopussa.
— Tulee tästä kesä vielä tämänkin talven perästä ja hyvä kesä tuleekin,
paljon on tukkihommia, sanoi siihen poika.
— Kyllä kai hommia tulee ja jätkistä taitaa tulla puute, arveli Kusti.
— Kyllä sitä jätkän lihaa maailmassa on, tuumaili poika siihen.
Niin haasteli Kusti poikansa kanssa tulevasta keväästä höylätessään
suksia. Viimein tuli siinä puhe Ameriikkaan menosta. Sillä Kustin poika
oli kirjoittanut eräältä sukulaiseltaan "tikettiä" ja sukulainen oli
luvannut lähettää.
— Saas nähdä tuleeko sieltä sitä tikettiä ja milloin tulee? arveli
poika.
— Niin minun uskoni on, että tulee, tuumaili isä.
— Pois täältä pitää lähteä Ameriikkaan, sieltä sitä rahaa saapi,
täällä ei sen vertaa saa kokoon, että kerran kelvollisesti saisi olla
päissään, tuumaili poika.
— Sinne lähtisin minäkin, jos sinun ijälläsi olisin, mutta liian
vanhaksi joutui ihminen, arveli Kusti.
— Kun tiketin saan, niin silloin poika matkaan. Tämä mies ei käy kruunu
sinellissä eikä arvannostossa. Sieltä Amerikasta minä teille lähetän
rahaa, ettei teidän täällä tarvitse nälkää nähdä. Jahka minä vaan
piletin saisin, puhui poika.
— Mutta tänä kevännähän se sinulla on arvannosto, huomautti isä.
— Arvan minä käyn nostamassa, vaikka ykkönen tulisi, mutta sen perästä
ei tätä poikaa nähdä missään komppaniassa, se on viljanen vissi.
— Suurta hulluutta se olisikin ruveta ilman edestä kokonaiseksi
kolmeksi vuodeksi äkseeraamaan. Monta poikaa on mennyt Ameriikkaan
juuri sen vuoksi ja toisia menee.
— Joo, ja toisia siirtyy pois tästä saakelin Suomesta, jossa nälkä ja
pakkanen ahdistavat myötäänsä. Vaan Ameriikassa se on kesä aina, siellä
sitä ihminen rahaa saapi.
— Ja kirjoita sinä sieltä, että miten siellä on hauska elämä, varotteli
jo Kusti valmiiksi.
Niin siinä haastelivat aijotusta Ameriikka-matkasta, kun kylän
lautamies tallusteli sisälle, renki vieraana miehenä.
Kusti arvasi heti, että haaste sillä lautamiehellä nyt on, koska
vieraan miehen kanssa oli matkassa. Kusti ei ollut edeltäpäin arvannut
lautamiehen tuloa ja siksi ei ehtinyt mennä piiloon, mutta jos
olisi arvannut, kyllä olisi lautamies saanut panna kaikki konstinsa
liikkeelle, ennenkuin olisi saanut Kustin haastetuksi.
Mutta nyt ei auttanut enään piiloon meno, täytyi tyytyä ja olla
olevinaan levollisena. Ja Kusti olikin kuin ei muistaisikaan, että se
oli lautamies, joka pirtissä renkinsä kanssa istui.
Eikä lautamies näyttänyt olevan hopussa haastamaan, siinä jaaritteli
vaan yhtä ja toista ja ihmetteli Kustin suksien tekoa.
— Nämä tämän puolen sukset ovat niin kysytyltä siellä etelässä, että
niitä ostettaisiin vaikka kuinka paljon, sanoi lautamies.
— Niinhän ne kuuluvat olevan. Kaikkia ne herrat hoksaavat, kun sen
hiihtokilpailunkin, sanoi Kustikin.
— Se kuuluu nyt olevan niin mallissa Oulussakin, että kaikki hiihtävät,
röökynätkin.
— Niinhän se kuuluu olevan.
Ja parasta aikaa kun juttelivat siitä hiihtourheilusta, niin lautamies
kesken kaikkea sanoi:
— Kurikan isäntä haastattaa sinua halkojen, aidaksien ja metsän
varkaudesta. Käräjät alkavat ensi maaliskuun 13 päivänä Riemulan
kestikievarissa tässä kylässä.
— Vai niin, mutta ei tainnut sattua. Luulenpa että on Kurikalla
vaikeanlainen näyttää todeksi, että minä olisin häneltä mitään
varastanut, sanoi Kusti ja pysyi vallan levollisena.
Poikakin pysyi niin rauhallisen näköisenä, niin kuin asia ei ensinkään
koskisi häntä.
— Tämä on ankara asia ja minä vaadin Kurikan edesvastaukseen
kunnianloukkauksesta, kun tässä käräjille tullaan, uhkaili Kusti.
— Niin, en minä tiedä, minä olen tehnyt velvollisuuteni ja muu ei kuulu
minulle.
— Ei ei, mutta se ei ole niin helppo asia, että soimata lähimmäistään
varkaaksi, se pitää myös näyttää toteen, sanoi Kusti mahtavasti.
— Kehui se Kurikka, että hän voipi todeksi todistaa, että sinä olet
halkoja heidän halko-vajastaan öisin ottanut.
— No, se nähdään sitten käräjillä, sanoi Kusti ja hän näytti niin
levolliselta, että lautamieskin arveli Kustin viattomaksi.
Mutta lautamiehen mentyä oltiin kauvan aikaa äänettöminä.
— Olisiko kukaan nähnyt? arveli poika.
— Sitä en usko, siksi olen ollut varovainen, tuumaili isä.
— Antaa sitten Kurikan koettaa.
— Niin tehköön. Minä hyvin tiedän, kuka hänen aitaansa polttaa, mutta
minä en puhu mitään, sanoi Kusti.
— Saa nähdä keitä kaikkia hän haastattaa vieraiksimiehiksi.
— Luultavasti Kumpulasta, Toikalta ja kenties Matin Kaisankin, mutta ne
eivät mitään tiedä.
Mutta levottomana Kaaperin Kustissa kuitenkin oltiin, varsinkin äiti
ja poika. Kusti ei niinkään. Häntä oli ennenkin syytetty oikeudessa
näpistelemisestä, mutta hän oli pelastunut kuin poika ja niin toivoi
nytkin pelastuvansa. Mutta eivät he kenellekään kertoneet, että he
olivat haastetut.
Eräänä päivänä, kun käräjät jo olivat lähellä, tuli Kurikan isäntä
Kaaperin Kustiin. Hän oli luullut, että Kusti, tuntien syyllisyytensä,
tulee puheille, tunnustaa rikollisuutensa ja rukoilee anteeksi. Mutta
Kurikka odotti turhaan. Kusti ei tullut. Hän päätti itse lähteä käymään
Kustin puheilla.
— Tunnustaisit varastaneesi halkoja ja polttaneesi aitaa, jättäisin
minä asian sikseen, sanoi hän Kastille.
— Viheliäinen lie sinun halkojasi tai aitaasi polttanut, sanoi Kusti
ylpeästi.
— Sinä siis haluat, että minun pitää vetää oikeuden eteen sinut...
tästä tulee kallis juttu sinulle, Kusti, uhkaili Kurikka.
— Anna tulla vaan.
— Minulla on vieraita miehiä, jotka ovat nähneet. Kanne tulee
täydellisesti toteen näytetyksi.
— Ann' tulla vaan, tämä mies ei hätäile.
— No koetamme! sanoi Kurikka ja lähti pois.
— Mistähän siepannet todistajat? huusi Kusti hänelle.
Sinä iltana oli lautamies taas renkinsä kanssa liikkeellä.
Hän oli haastamassa todistajia juttuun.
Ensiksi poikkesi hän Kumpulaan.
Juho valmisteli lintu-häkkiä. Henti hoiti sairasta lastaan.
Juho lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä hänellä ei ollut puhdas
omatunto.
Lautamies haastoi heidät todistajiksi.
— Ja siihen asiaan minä en tiedä mitään, sanoi Juho ja päästi
helpotuksen huokauksen.
— En tiedä minäkään, sanoi Hentikin,
— Oikeudessa se kuullaan, sanoi lautamies, yritti lähtemään, mutta
kysyi:
— Onkohan se tuo Matti kotona?
— Ei ole, siellä on vieläkin tukinhakkuussa.
Ja lautamies meni Toikalle, haastoi Iisakin ja Helenankin todistajiksi.
— Minä en mitään tiedä, sanoi Iisakki, mutta Helena hymyili
salaperäisesti.
Ja lautamies siirtyi siitä Matille, haastoi Kaisankin samaan juttuun.
— Mistä minä tietäisin, joka en ole käynyt koko talvena kuin yhden
kerran Kustin tuvalla, sanoi Kaisa.
Samana iltana kävi lautamies vielä haastamassa Suvitien Jaakon
vaimoneen ja erään ruoti-ukon, Pitkäksi Pekaksi kutsuttu.
Mutta Kusti sai myöskin kuulla keitä oli haastettu todistajiksi ja hän
rupesi hiukan pelkäämään asiaa.
Saadakseen jotakin lohdutusta omalletunnolleen läksi hän käymään
Kumpulassa ja päätti urkkia Kumpulan väeltä tietoja. Sen hän jo
edeltäpäin arvasi, ettei Kumpulan väki mitään tiennyt, ja jos
tietäisivät, silloin sopisi hänen antaa Juhon aidaksien ja ladon
parsien varkaus ilmi.
Otti siis asian puheeksi.
— Hukkaan se yritys menee, se on vissi. Eikä sitä Kurikka ole
tehnytkään kuin pelottaakseen sinua. Olisi se tähänkin kuulunut, jos
joku olisi nähnyt sinut liikkeellä. Mene vapaasti oikeuteen, ei Kurikka
voi näyttää kannettaan todeksi, lohdutti häntä Juho.
— Varma minä siitä olen, etteivät ne vieraatmiehet mitään tiedä. Mutta
tuo Toikan Helena, joka on minun vihamieheni, se saattaa todistaa mitä
tahtoo, sanoi Kusti.
— Sinä jääväät Helenan. Hän on sinun vihamiehesi, hän ei kelpaa
todistamaan, tiesi Juho sanoa.
— Juuri niin. En ollut huomatakaan, sanoi Kustikin hyvillään.
— Mitähän varten se Kurikka Pitkän Pekankin on haastattanut? kysyi Juho.
— En ymmärrä. Lystiksensä luultavasti. Pekka ei ole nähnyt minua koko
talvena. Kerran on käynyt meillä, mutta silloinkaan minä en ole ollut
kotona, vastasi Kusti.
— Vapaasti sinä saat mennä käräjille, Kurikka saa pitkän nokan.
— Niin on minunkin uskoni.
Ja paljoa helpommalla tunnolla lähti Kusti kotiaan päin kävelemään.