— Taitaapa sinulle tulla tilinteko talvellisista vehkeistäsi, sanoi
Helena.
— Älä huoli koko asiasta sinä, vastasi Kusti.
— Minä olen myöskin haastettu vieraaksimieheksi ja kuka tietää, Kusti,
mitä täällä tiedetään, arveli Helena.
— Mitähän sinäkin tietänet, vanha portto, sanoi Kusti vihasena.
— Sinä portto olet ja sinun sukusi sen vietävän länki-sääri, haukkui
Helena vastaan.
— Ähä, koskipa sinuun, sinä häntyri. Muistatko mitä sinä Korte-Salmon
kanssa hommasit, kun Iisakki oli metsäkylässä höyläämässä? sanoi Kusti
taas vuorostaan ja läksi kotiaan päin.
Helena koetti huutaa hänelle jotakin hävitöntä jälkeen, mutta Kusti ei
enään kuullut.
9.
Käräjät olivat kuin suuret juhlat tai markkinat. Käräjätaloon
kokoontui kylän joutilas väki tupakoimaan ja juttuja kuulemaan.
Oli niin hauskaa ja mukavaa isossa väkijoukossa, jossa väiteltiin,
selitettiin, kirottiin ja pauhattiin monella lailla. Pihalla ja
nurkkain takana seisoi miehiä ja vaimoja kuiskutellen ja hartaasti
haastellen. Siellä joko asianomainen antoi neuvojaan todistajalle tai
hieroivat asianomaiset sovintoa asiastaan, joka alkujaan oli ollut
peräti pieni. Väen-tuvassa taas oli hauskaa yllin kyllin. Sieltä sai
lakkaamatta ostaa kuumaa kahvia, vankkoja vehnäspullia ja monenlaista
muuta hyvyyttä. Lakkaamatta keitettiin uutta kahvia ja lakkaamatta
istui pitkän pöydän luona kahvinjuojia. Ja väittelyä ja selvityksiä,
kehumista ja naurua kuului joka nurkasta.
Niin oli siellä hauskaa.
Ja toisessa rakennuksessa, pihan toisella puolen, istui oikeus.
Oikeuden porstuaan koetettiin pakkaantua, että saisi tietää mitä siellä
sisällä keskusteltiin. Ja ne, joiden onnistui päästä ovea lähelle,
ne kuulivat suunnille mitä oikeudessa sanottiin, kuulivat tuomarin
karjuvan ja asianomaisten valehtelevan vastaan. Oli siis oven takana
erinomaisen hauskaa, varsinkin silloin kun joku mieltä jännittävä
asia oli käsiteltävänä. Kyläläiset olivatkin hyvät ottamaan selkoa
minä päivänä se ja sekin merkillinen asia oli tutkittavana. Semmoisia
asioita olivat varsinkin rikos- ja murhajutut. Äpärälasten hoitoa
koskevia ja vähäisiä tappelusjuttuja kuunneltiin myöskin hartaudella ja
sellaisina päivinä oli käräjätalossa väkeä kuin markkinoilla.
Kurikan isännän nostama kanne Kaaperin Kustia vastaan oli herättänyt
tavallista suurempaa huomiota, koska kukin oli vallan utelias
tietämään, miten Kusti asiasta selkenisi. Tiesivät nimittäin kaikki
ihmiset, että Kusti oli näpistelijä ja usea olisi sydämestään suonut,
että Kusti kerrankin saisi sopivan muistutuksen lurjuksen töistään.
Oli siis koko kylällä tietona minä päivänä Kustin asia oli oikeuden
tutkittavana. Ja aamulla jo paljoa ennen kun oikeus oli istunut, alkoi
väkeä kokoontumaan käräjäpaikalle. Uteliaisuus veti sinne semmoisiakin,
jotka jättivät työnsä siksi päiväksi ja, nauttien hauskaa vapautta,
seivästelivät pihalla ja tuvassa.
Olivat myös saapuneet molemmat asianomaiset itse ja kaikki haastetut
vieraatmiehet.
Kumpulan Juho oli saanut lainata Matin vanhat vaatteet ja Toikan
Iisakilta oli hän saanut kengät. Henti oli saanut Matin Kaisalta hameen
ja röijyn ja Kustin eukolta huivin. He istuivat molemmin penkillä väen
tuvassa, äänettöminä kuunnellen jaarituksia.
Toikan Helena istui perimmäisessä sängyssä ja rähisi ja selvitti kovin.
Iisakki oli ostanut sikarin ja, istuen aivan oven suussa, askarteli hän
savuja henkeensä ja oli ääneti.
Matin Kaisa haasteli kahvinkeittäjän kanssa, suussaan iso, ryöhyävä
piippu.
Mutta penkillä sivuakkunan luona istui Kaaperin Kusti ja kovin oli
hän viattoman ja viisaan näköinen. Väliin alkoi hän syyttömyyttään
ilmituomaan ja vannoi ei kertaakaan Kurikalta puita varastaneensa.
Ihmetellen ja suu auki häntä kuunneltiin ja paljon sai Kusti
puolustajia. Kustin vieressä istui hänen poikansa, joka hänkin oli
tullut kuuntelemaan asiain menoa, mutta Kustin vaimoa ei näkynyt. Ja
yleisenä keskusteluaineena oli nyt Kustin asia. Monelle haaralle sitä
arveltiin ja kova oli rähinä ja väittely, koska kukin tahtoi ilmaista
käsityksensä asiasta...
Mutta porstuassa haasteli Kurikan isäntä lautamiehen kanssa, haasteli
sipittäen etteivät muut kuulisi. Ja näkyi lautamies usein pudistavan
päätään vastaukseksi.
Oli jo useita asioita käsitelty, mutta Kurikan asiaa ei vielä oltu
huudettu.
— Taitaapa vasta jälkeen puolenpäivän ottaa Kurikan asian, arveltiin.
— Siitäpä kohta näyttää.
Mutta samalla kuului vanhan rättärin jymeä ääni huutavan:
— Talokas Heikki Kurikka ja mäkitupalainen Kustaa Hyttinen...
Vilkas liike syntyi väkijoukossa pirtissä.
Kurikka paranteli kaulahuiviaan ja Kusti korjaili rintaansa, että ääni
kulkisi.
Ja juoksujalassa lie menivät pihan toiselle puolelle käräjätupaan.
Mutta heitä seurasivat kaikki todistajiksi haastetut sekä liuta poikia
ja vanhempaa väkeä utelijaina kuuntelijoina. Mennessään pihan poikki
kuiskasi Kurikka jotakin Kustin korvaan, mutta ei kuultu mitä Kurikka
sanoi.
Oikeuden etehisessä koetti rättäri kyytitä liikaa väkeä pois, mutta
huonolla menestyksellä.
Kun asialliset tuokion olivat olleet oikeudessa, käskettiin todistajat
sisälle. Kusti koetti jäävätä Toikan Helenaa, mutta kun ei ollut
tarpeeksi todistajia, että Helena oli Kustin vihamies, katsottiin
Kustin jäävi-muistutus jonnin joutavaksi ja Helena sai todistaa.
Sitten vannoivat vieraatmiehet ja saivat astua ulos oikeudesta.
Ensiksi sai Kumpulan Juho todistaa.
Oikeuden oven takana oli kymmeniä korvia terotettuna, että mitä Juho
nyt tietää todistaa.
Kauvan tutki häntä tuomari, tutki ja mutkitteli sinne tänne, vaan Juho
ei sanonut tietävänsä mitään.
Mutta tuomari ei helpottanut vähällä. Hän tutki ja kyseli moneen
ristiin, mutta Juho ei ilmaissut mitään, ei sitäkään sanonut, että hän
kyllä monesti oli nähnyt halkoja Kaapelin Kustin pihalla, ei sanonut,
vaikka tiesi.
Viimein sai Juho mennä.
Mutta oven takana oli kuultu kaikki.
Nyt tuli Hentin vuoro mennä todistamaan.
— Älä sekotakaan vaan asiaa, sanoi Juho hänelle.
Mutta Henti ei osannutkaan olla niin varovainen ja joutui hän monesti
solmuun vastauksiensa tähden.
— Minä pyydän oikeuden kysymään todistajalta, eikö todistaja ole nähnyt
halkoja poltettavan Kaaperin Kustissa? muistutti Kurikka.
Tuomarin kysymykseen vastasi Henti:
— Olen kyllä nähnyt, vaan minä en tiedä ovatko ne olleet Kustin omia
tai varastettuja, vastasi Henti.
Vielä sittenkin uteli häntä tuomari, uteli moneen ristiin, mutta
vihdoin sai hänkin mennä.
Nyt tuli Toikan Iisakin vuoro. Iisakki puhui suoraan ja empimättä ja
kun hän oli sanonut järkähtämättä, ettei hän mitään tiennyt, päästi
tuomari hänet pitemmittä mutkitta.
Nyt tuli Helenan vuoro. Oven takana terotettiin korvia yhä tarkemmiksi.
Helena alkoi selvittää ja porista, ettei tuomari ehtinyt seurata hänen
puhettaan.
— Puhukaa harvempaan, että voin seurata, muistutti tuomari.
Mutta Helena laski tulemaan, sotki puuta heinää, mutta itse asiaan
hänkään ei tiennyt mitään.
— Tietääkö todistaja onko vastaaja varastanut kantajalta halkoja tai
polttanut aitoja? karjasi tuomari hänelle.
— On tietenkin. Mistä niitä halkoja muuten olisi Kustissa ollut? sanoi
Helena.
— Todistaja ei tiedä ovatko ne halot, joita hän on meillä nähnyt,
Kurikan halkovajasta otettu, muistutti Kusti.
— En minä sitä tiedäkään, vaan ei niitä kunniallisella tavalla ole
saatu, sanoi taas Helena.
Ja taas hän alkoi sotkea ja selvittää monen vuoden vanhoja tapahtumia.
Vihdoin tuomari hänelle vimmastui ja käski mennä herran nimeen.
Nyrpein nenin palasi Helena etehiseen ja kovin karvasteli sydämessä kun
kuuli naurun tirskumista.
Matin Kaisa huudettiin nyt.
Kaisakaan ei tiennyt mitään.
Pitkää Pekkaa taas tutkittiin kauvan, mutta ei tiennyt mitään.
— Minä pyydän asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, jolloin hankin
uusia todistajia. On monta, jotka ovat paikkakunnalta poissa, joita ei
ole saatu haastetuksi, sanoi Kurikka.
— Parasta, että oikeus tekee päätöksen. Kantajalla ei ole kuin koiruus
mielessä, eikä hän voi näyttää tyhjää asiaa milloinkaan, sanoi Kusti.
Mutta oikeus lykkäsi asian seuraaviin käräjiin, jolloin Kurikka saisi
tuoda todistajia kanteensa toteennäyttämiseksi. Kusti määrättiin
olemaan saapuvilla tuomisen uhalla.
Mutta kun asia oli päättynyt ja kaikki taas kokoontuneet väentupaan,
alkoi siellä korvia särkevä poru ja huuto. Kusti ja Kurikka soimailivat
toinen toistaan. Kurikka haukkui vieraitamiehiäkin, etteivät sanoneet
mitä tiesivät ja Toikan Helena soimaili tuomaria, joka muka ei ollut
ollut Helenalle mieliksi, vaan karjunut ja huutanut kuin huuhkain.
Kaaperin Kusti osti kahvia itselleen ja pojalleen sekä sikarit, jotka
he mahtavasti sytyttivät palamaan. Kumpulan Juhollakin osui olemaan
viiden pennin lantti ja hänkin osti sikarin.
— Minä sanoinkin heti Kurikalle, että et sinä sentään tyhjästä asiaa
saa, vaikka rikaskin olet. Laki se on köyhänkin puolella, haasteli
Kaaperin Kusti.
— Luuli, että hän haasteella pelottaa, sanoi poikakin.
— Ei ole asia vielä päättynyt, Kusti, kukaties mitä tulevissa käräjissä
tiedetään, sanoi Kurikka siihen.
— Vaikka hakisit todistajia maailman ääristä, niin tyhjään raukeaa,
sanoi Kusti.
— No koetetaan, uhkasi Kurikka.
— Koeta, koeta! pani Kusti vaan.
Pitkän aikaa jamasivat Kurikka ja Kusti, mutta lopulta joutui Kusti
sanasille Toikan Helenan kansaa. Molemmin puolin laskettiin tulemaan
mitä ryötimpiä soimauksia.
Ja väki heidän ympärillään kuunteli hartaasti ja nauroivat. Lopulta
alkoi Kaaperin Kustin poikakin haukkumaan Helenaa ja nousi siitä tulta
tuiskiva sanakiista, jossa kumpikin kuuli nimensä.
— Mitä sinäkin... Koko talven olet syönyt vanhempiesi kera patruunin
jauhoja... nälkään olisit muuten kuollut. Ei kannata sinun puhua
mitään... sinulla ei ole omia kenkiä edes jalassasi soimaili Helena,
soimaili ja huusi.
— Eipä ole vaan sinulta käyty kenkiä lainaamassa, puolusti poika.
Mutta vaikka isä ja poika yhdessä olivat Helenaa vastaan, eivät he
sittenkään riittäneet haukkumisessa. Sillä Helena paapotti niin
sukkelaan, etteivät ehtineet puoliinkaan vastata. Ja kun väkijoukko
siinä ympärillä vielä nauroi ja riemuitsi, innostui Helena yhä enemmän,
ettei lopulta enään tiennyt mitä sanoi.
Mutta Kusti pitikin korvansa auki ja kun Helena hoksaamatta soimasi
Kustia viiden kertaiseksi varkaaksi, huusi Kusti:
— Kuulittehan, hyvät ihmiset! Hän sanoi minun Saarelan kamarista
varastaneen voita! Kuulittehan?
Joku väkijoukosta vastasi, että miks'ei, kyllä se kuultiin.
— Jaa, jaa Helena, siitä tulee sinun tehdä selvä tulevissa käräjissä,
sanoi Kusti siihen Helenalle.
Helena ensin hämmästyi, vaan sanoi sitten rohkeasti:
— En minä sitä sanonut, että minä olen nähnyt sinun varastamassa, vaan
niin on sanottu.
— Sinä sanoit suoraan, että minä olen varastanut ja sen sinun pitää
näyttää toteen akka, sanoi Kusti ankarana.
— Enhän ole niin sanonut? kysyi Helena ja kääntyi väkijoukon puoleen
siltä puollustusta saadakseen.
Mutta kaikki ne, jotka pitivät Kustin puolta, huusivat:
— Olet kyllä sanonut. Älä väitä!
Silloin Helena muuttui vaaleammaksi ja hänen notkea kielensä ei enään
löpöttänyt niin sukkelaan kuin ennen.
Iisakki oli penkillä äänettömänä kuunnellut vaimonsa ja Kustin
torailemista, nyt nousi hän ylös, tempasi Helenaa lujasti kädestä ja
sanoi:
— Ala lähtemään täältä!
Ja niin he menivät, Helena varsin nolona.
— Taitaakin akka olla päivillä, kun Iisakki suuttuu, sanoi pitkän
äänettömyyden perästä Kumpulan Juho.
Mutta väkijoukko alkoi nyt yksimielisesti kehottamaan Kaaperin Kustia,
että haastaa Helenan käräjiin vastaamaan hävittömästä haukkumisestaan.
Ja Kusti innostui ja sanoi:
— Epäilemättä. Vaikka housut jalastani menisivät, niin minä näytän
Toikan pruustinnalle mitä muksu markkinoilla maksaa.
— Niin juuri, Kusti. Opeta sitä kelvotonta haukkumaan ihmisiä,
huudettiin Kustille monesta kurkusta.
— Opetanpa tietenkin, huusi Kusti.
Vaan myrsky ei hankkinut loppua ollenkaan, rähinää ja melua yhä riitti,
koska kullakin oli ajassa varaa oleskella käräjätalossa.
Viimein lähtivät Kusti, poikansa ja Kumpulan Juho pois. Henti oli jo
mennyt, heti kun pääsi oikeudesta.
Kusti oli jo polttanut loppuun sikarinsa, samoin poika, vaan Kumpulan
Juho sammutti sikarinsa pään ja pani poskeensa ankaraksi mälliksi.
— Saisi se Helena aikalailla siitä soimaamisesta, arveli Juho
taipaleella Kustille.
— Jaa... minä en heitä sitä asiaa vaikka housut jalastani menköön,
uhkasi Kusti.
— Pahahan se on Helena suustaan, arveli Juho taas siihen.
— Kuinka hävittömästi se on haukkunut sitä sinunkin vaimoasi ympäri
kylää, pappilassakin, sanoi Kusti.
— Haukkukoon.
— Sinä et taida tietääkään minkälaisia huhuja se on matkaan pannut?
— Olen minä niitä kuullut, mutta en minä niistä huoli, tuumaili Juho
vaan.
— Sinä olet aikanen lehmä mieheksi. Jos minun vaimoani olisi niin
soimannut niin... sanoi Kusti.
— Valettahan se on kuitenkin, niin mitä siitä alkaa käräjöimään.
Niin haastellen olivat he saapuneet kotoa lähelle. Tiellä tulla viuhkoi
heitä vastaan kylän kauppias, aina hauska ja leikkisä mies.
— No, kuinka kävi, Kusti? Joko saatiin selville, että olet halkoja
varastanut? kysyi hän leikillisesti Kustilta.
— Hyvin kävi. Plöröksi meni koko asia. Mitä kauppiaalle itselle kuuluu,
tuumaili Kusti.
— No eipä erinomaista. Terveenä ollaan. Sanomalehdestä luin vastikään,
että kaikille niille, jotka tänä talvena ovat hevosen lihaa syöneet,
antaa kruunu ison palkinnon, sanoi hän, mutta suupielissä näkyi naurun
ryppyjä, vaikka koettikin konna levollisena valehdella.
Kusti heti epäili asian todellisuutta, mutta Kumpulan Juho piti täytenä
totena.
Ja kauppias jatkoi matkaansa.
— Jos asia niin on, niin sinua se taas Juho vetelee hyvin, sanoi Kusti.
Juho ei ihmeissään osannut mitään puhua.
— Olisi sen tiennyt, niin olisi pitänyt syödä konin lihaa koko talvi,
arveli Kustin poika.
Mutta nyt olivat he saapuneet Kumpulan luo. Juho kääntyi mökilleen,
mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa omalle pirtilleen.
— Mitä siellä niin kauvan viivyit? kysyi Henti Juholta.
— Oleskelin vaan. Mikä täällä on hätänä? puhui Juho rauhallisesti.
— Ei ole heiniä vähääkään, eikä puun tikkua, sanoi Henti ja puhui
sitten itkun seasta:
— Täällä kävi taas Kurikkakin noista lehmistä haukkumassa. Ja kun näki,
ettei ollut heiniä karvaakaan, uhkasi heti lähteä Järvelän puheille,
että lehmät kuolevat. Ja kyllä kai ne kuolevatkin. Minä en jaksa lähteä
suolle heinään. Ellet itse mene, niin kuolkoot. Minä olen niin kipeä
taaskin.
— Syönythän sinä olet aamulla, mikä sinua vaivaa?
Juho osui olemaan virkummalla tuulella kuin Henti luulikaan. Syömättä
lähti hän heinään suolle ja haasteli lähtiessään:
— Minulla se olisi taas hyvä asia, mutta enpä sano.
Ja niin hän meni.
Henti alkoi vaalimaan kipeää lastaan, jonka silmät nyt olivat aivan
harmaat, ettei enään tuntenut äitiäänkään.
— Sokea siitä tuosta raukasta tuli, huokaili Henti.
Toiset lapset tahtoivat ruokaa.
Mutta vähässä olivat taaskin eväät. Ei ollut enään jauhoja ollenkaan,
leipiä oli vielä joku. Hevosen lihakin oli loppunut.
Henti taittoi palasen kullekin lapselle, taittoi itselleenkin murusen
ja koetti suolan kanssa syödä, vaan sairaaksi kun tunsi itsensä, ei
syönti tahtonut käydä.
Kun Juho palasi heinästä, toi hän tullessaan vankan sylillisen puita,
joita oli kopsinut heinäin päälle korvesta.
— Näistä se tulee ilonen iltavalkea, sanoi hän kun kantoi puita
pirttiin.
— Jumalan kiitos, että nämä ilmatkin alkavat lauhtumaan, sanoi Hentikin
vähän paremmalla tuulella. ‘
— Kyllä tästä nyt keväimeen päästään, vaikka konttaamalla, arveli Juho.
— Saarelan emäntä on luvannut antaa kehräyksiä... aina sitä silläkin
vähän saisi, kun tervennä pysyisi, sanoi Henti.
Illempana Juho sitten ilmoitti Hentille, mitä kruunu on luvannut
niille, jotka hevosen lihaa ovat syöneet.
— Se nyt taitaa olla taas valetta, arveli Henti.
— Täysi tosi... kauppias minulle sanoi, että sanomalehdissä on niin
ollut, sanoi Juho.
— En minä sitä voi uskoa, mutta hyvä olisi, jos tosi olisi.
* * * * *
Seuraavana päivänä kulki Juho mökistä mökkiin, talosta taloon
selvittämässä, että kruunu on kaikille niille, jotka hevosen lihaa ovat
tänä talvena syöneet ja syövät, luvannut suuren palkinnon. Sitä hän
selvitti ja selvitti, vaikka hänelle naurettiin vasten silmiä. Lisäksi
vielä kehui joka paikassa, etteivät muut saa palkintoa kuin hän, muut
eivät ole syöneet kuin hän.
— Mutta ainahan sinä olet kieltänyt, ettet ole syönyt itse, vaan
koirallesi syöttänyt, sanottiin hänelle.
— Minä saatan näyttää todeksi, että minä olen itse syönyt väkeni kanssa
kaikki sen Saarelan ruunan lihat, sanoi Juho siihen.
— Onpa se hyvä, että nyt itse tunnustat.
— Paljon siinä olikin syömistä, hätä olisikin muuten ollut, arveli Juho.
Ja joka taloon, johon tuli, kehui hän, että paljon oli syömistä siinä
Saarelan ruunassa.
Viimein päätti hän käydä Järvelässä tiedustelemassa, milloin palkinto
tulee.
— Polonen mies! Kuka sinulle niin on sanonut, kysyi Järvelä häneltä.
— On sitä monikin kylällä puhunut.
— Mene nyt kotiasi, äläkä anna enään itseäsi pilkata. Joku konna on
sinua kiusataksesi nostanut semmoisen huhun, sanoi Järvelä.
Juho ei mielinyt Järvelääkään uskoa, mutta kun Järvelä toistamiseen
sanoi, uskoi hän lopulta ja palasi kovin nolona kotiaan päin.
Mennessään mökkien sivu, huusivat hänelle jotkut:
— Joko sait palkintoja konin lihan syönnistä?
Mutta nolona ja vastaamatta käveli Juho kotiaan päin.
10.
Kumpulassa oli taaskin hätä. Hevosen liha oli loppunut ja armopuista
saadut jauhot syötynä. Hentin oli onnistunut saada kehrättäviä ja siten
vähän ansaitsi. Juhonkin oli täytynyt alkaa kovertelemaan kapustoita
ja lusikoita, vaan ruman mallisia kun olivat, täytyi hänen ne myydä
polkuhinnasta ja sittenkään ei niistä moni huolinut.
Oli siis Kumpulassa hyvin laihat keitokset ja Juhokin eleli
päiväkaudet, ettei muuta kuin tupakkaa puri. Armopuista olisi ollut
vielä saatavaa, vaan ei luvattu antaa ennenkuin keväämpänä. Mutta Juho
kärsi nälkää kuin mies, ennen aikoi kaatua ja kuolla ennenkun lähtisi
taloihin töihin.
Mattikin oli saapunut tukkimetsästä ja ansainnut aika hyvin. Aikahyvin
kai oli ansainnut, koska oli kahvipannunkin tuonut piilosta, että
Kaisakin sai kuuman kupin syntisen sydämensä vahvistukseksi.
Saarelan isäntä oli käynyt hakemassa Mattia sahaamaan lankkuja ja
lautoja uuden pytinkinsä tarpeeksi. Matti oli luvannut alkaa jos
Kumpulan Juho alkaa kumppaniksi, koska ei kukaan Matin mielestä ollut
niin hyvä alta-sahaaja kuin Juho.
— Kun sen saisikin liikkeelle, arveli Saarela Matin puheesen.
— Eiköhän Juhollakin ala olla pakosta, arveli Matti.
Saarela lähti siis Kumpulaan ja esitteli asian Juholle.
— Paljonhan me Matin kanssa olemme sahanneet. Herralan uudessa
pytingissäkin on kaikki laattialankut minun ja Matin sahaamia. Joshan
yrittäisi. Huonot minulla on kengät.
— Saat minulta kengät lainaan, lupasi Saarela.
— No, kun kengät annatte, niin... lupasi Juho.
Mennessään Saarela ihmetteli, että Juho lupasi.
— Taitaa nälkä viimein käskeä, arveli hän.
Ihmetteli sitä Mattikin ja Henti kaikkein enimmän.
— Rahaa tarvitsee... kevät tulee ja linnut alkaa laulella, sanoi Juho
Saarelan mentyä.
— Niin on ja tukkien kuletus alkaa ja sinulla ei ole kenkiä että
kulotukseen kykenet, sanoi Henti.
— Ei ole hätää enään. Kuukauden päästä paistaa aurinko jo korkealta,
maa käy täplikkääksi ja linnut laulelee. Loppuu viimein tämäkin talvi,
loppuu perhana olkoon viimein, puheli Juho.
Seuraavana päivänä alkoivat he jo Matin kanssa sahaamisen ja reimasti
kävi työ, sillä Juho oli kelpo työmies, kun laiskuudeltaan vaan sai
valtaa.
* * * * *
Kaaperin Kustissakin elettiin tavallisesti, sillä suksista saivat he
paljon rahaa. Ei ollut hätäpäivää.
Mutta arvannoston aika läheni ja tuli Kustin pojan lähteä arpaa
nostamaan.
Kustin poika oli kookas mies, komeavartaloinen ja pulska muutenkin, ei
ollut epäilemistäkään, ettei hän kelpaisi sotamieheksi.
— Koeta sanoa, että sinulla on rinta kipeä, sanoi Kusti lähtiessä
pojalle.
— Ei niille taida auttaa mikään, vaan vissi se vaan on, ettei kanna
tämä poika kruunun harmajaa takkia, puhui poika rennosti.
Itkusilmin sitten erkanivat. Suksilla poika lähti, sillä ei ollut
vallan pitkä matka arvannostopaikalle.
Levottomalla mielellä oli Kusti koko ajan kun poika oli arvannostossa,
ei saattanut öitänsäkään nukkua, vaan valvoi ja mietiskeli. Sitä hän
enimmän pelkäsi, että jos ei Amerikasta tulokkaan tikettiä, että
ainakin joutuu moneksi vuodeksi ilman edestä kruunua palvelemaan. Sitä
hän mietti ja arveli ja epäili. Hän koetti väliin lohduttaa itseään
sillä, että poikansa edes pääsee reserviin... vaan kovin ikävältä
tuntui sekin.
Ja kovin levottomin mielin vartoi hän poikansa kotiintuloa ja akka teki
itkua ja valitteli...
Mutta ennenkun poika ehtikään kotiaan tuli jo kulkevien matkassa tieto,
että Kustin poika oli nostanut ensimmäisen arpanumeron. Ja kehuttu oli,
että siitä miehestä tulee komea sotilas.
Kusti pillahti akkansa kanssa katkeraan itkuun;
Seuraavana päivänä tuli poikakin. Oli ryypännyt hyvänlaisesti, että oli
hauskimmallaan humalassa.
— Helee, hyvää kuuluu, huusi hän jo ovella, että kaikui ja heti
ensimmäiseksi tarjosi isälleenkin lasia, että ottaa ryyppy. Ja
mielelläänhän Kustikin kipeään sydämeensä kumosi lohdutusta.
Selvitti poika sitten kuinka onnettomasti kävi hänelle. Mutta sitten
hän iloisesti suori takkinsa povitaskusta kirjeen ja huusi:
— Hyvää kuuluu Amerikasta... tiketti tulee kohta... tässä on preivi.
Kusti akkaneen ihastui ikihyväksi.
— Mutta siitä Ameriikkaan menosta ei saa puhua sanaakaan, varotti Kusti.
— Eipä tietenkään, sanoi poikakin.
Alkoivat he sitten yhdessä tutkimaan kirjettä ja luvattiin siinä, että
tiketti heti pannaan postiin.
— Heti kun vesi auki tulee, niin heti...ennen Juhannusta jo lähden,
sanoi poika.
— Ehdit käydä tukkijoella matkarahoja ansaitsemassa, sanoi isä.
— Juuri niin... hyvin sopii. Katsotaanpa kantaako tämä poika kruunun
harmajaa haaratakkia kahden kiven ja kannon välissä... he, he.
— He, he, nauroi isäkin.
Mutta kylällä ei tiedetty mitään mitä Kustin poika hommaa, ei oltu
kuultu, että hänelle tiketti tulee. Vaan kaikille näytti olevan mieleen
se, että poika oli ensimäisen numeron nostanut.
— Siellä sekin poika oppii huutia tietämään. Onkin kasvanut siinä
pirtillä kuin metsän peto, vaan annappas kun kruunun kouriin joutuu,
niin eiköhän eikene, sanottiin, ja sanottiin se pojalle itsellekin ja
Kustille siitä usein mainittiin. Mutta Kusti poikineen piti Ameriikkaan
menon salaisuutena, eivät hiiskuneet kenellekään mitään. Mutta joka
kerta kun posti tuli, kävi poika kuulemassa oliko hänelle kirjettä.
Toikan Iisakille oli kevätpuoleen karttunut niin paljon höyläämistä,
että melkein oli liiaksi. Ovia ja akkunoita tarvittiin ja usea oli
Iisakkia käynyt kesäksi työhön hakemassa, mikä pytinkiä laudottamaan,
mikä laattioita höyläämään. Nyt viimeiseksi oli tuotu kylän
meijerihuoneen akkunan ja oven lankkuja ja niillä oli tulinen kiire,
että Iisakki melkein yötä päivää höyläsi.
Helenallakin oli työtä. Pappilan rouva hätäili mattojaan ja Saarelan
emännän kangas oli vielä kesken. Melkein joka viikko kävi rouva
Toikalla kyselemässä ja katselemassa. Joskus hän poikkesi Kumpulaankin.
Taas eräänä päivänä ajaa renkotti Toikalle suuri säkillinen
matontilkkuja matkassaan.
Kun ensin haastelivat muita asioita, kysyi rouva:
— Onko tuo Kumpulan Juho nytkään missään työssä?
Helena alkoi selvittää.
— Täytyi sen vetelyksen viimein lähteä liikkeelle kun koninliha
ja armojauhot loppuivat. Kuolema olisikin tullut. Ennen kun meni
Saarelaan sahaamaan, oli monta päivää, ettei ollut muuta kuin vettä.
Mutta se onkin se Juho kummempi muita ihmisiä, se elää viikottain
melkein Jumalan jyvättä ja taas kun pääsee syömään, niin syöpi, että
hirvittää. Henti kuuluu kehräävän Saarelaan. Minä en ole koko talvena
käynyt mokomassa läävässä. Vaan jo siinä oli surkeaa tässä kun pakkaset
olivat... huh... karvaa nostaa kun ajattelee.
— Niinkö kylmä pirtti?
— Vesi jäätyi astiaan ja leivät olivat kylmettyneet pöytälaatikossa,
kuulemma.
— Kummako sitten, että lapsi tuli sokeaksi.
— Kylläpä niitä vareksia siinä on, jos olisi yksi kuollutkin, ja toisia
tulee, eikä taida olla kovin kaukana...
— Ne niitä sitten tekevätkin, niinkuin ne syödä kelpaisivat, sanoi
rouvakin kylmästi.
— Olisi niitä jo heillekin ollut, köyhäinhoitoon kai ne lopulta
joutuvat kaikki.
Ja vielä paljon muuta selvitti Helena, selvitti ja valehteli väliin.
Ja rouva oli harras kuulija. Selvitti Helena muitakin kylän asioita ja
kovasti haukkui Kaaperin Kustia, Kustin vaimoa ja poikaakin.
Viimein taas selkenivät puhumaan kankaankutomisesta.
— Henti olisi hyvä kankuri, vaan hänellähän ei ole kangaspuita, sanoi
rouva.
— Ei tuo minusta ylönkään hyvä ole, arveli Helena.
— Tässä toissa vuonna kutoi minulle kangasta ja erinomaisen hyvää,
puolusti rouva.
Helenallakin muuttui ääni kellossa.
— Olisihan se kankuri, vaan kun eivät sen vertaa saa kokoon, että
kangaspuut toimittaisivat, sanoi hän.
Viimein rouva läksi ja mennessään poikkesi hän Kumpulaankin.
Henti oli kehräämässä ja lapset tomusivat laattialla. Nuorin istui
sängyssä, äänetönnä jyrsien leipäpalasta.
— Poikkesin sinuakin katsomaan. Sokea siitä taisi tuosta lapsesta
tulla? sanoi rouva tervehdykseksi.
— Sokeahan siitä tuli... Rouva on hyvä ja istuu.
— Sitä minä, että etkö saisi jostakin kangaspuita lainaan, saisit alkaa
kutomaan puolivillasta minulle. Onpa Saarelan emännällä hienoja villoja.
— En tiedä. Mistäpä minä kangaspuut saisin? Niillä, joilla on, ne
tarvitsevat itse, ei jouda keneltäkään lainaksi.
— Mutta onhan Matin Kaisallakin kangaspuut. Eikö hän lainaa?
— Kaisalla kyllä on kangaspuut, vaan hänkin on ottanut Kurikan
emännältä puolivillasta kutoakseen.
— Koeta nyt kuitenkin saada lainaksi jostakin.
— Lintuhäkkiä vai mitä nämä ovat?
— Lintuhäkkiä ne ovat. Juho niitä iltasin tässä on tehnyt, selvitti
Henti.
Rouva otti oikein käsiinsä katsellakseen niitä ja arveli:
— Eihän teillä nyt olekkaan punatulkkua, niinkuin ennen aina on ollut.
— Mennä kesänä kuoli sekin vanha, joka oli ollut häkissä jo neljättä
vuotta, vaan eikö tuo Juho tänä kesänä pyytäne uutta?
— On se melkein lapsellinen mies, kun viitsii täänlaisten kanssa
hommata ja pyytää varpusia... eihän se ole kuin pahaisten
poikanulikkain tointa.
— Niinhän se on lapsellinen.
— No kuinka te nyt muuten tulette toimeen. Tehän kuulutte eläneen kuin
herrat... on sanottu.
— Niin on menty päivästä toiseen, vaan ei se herraselämää ole ollut.
— Monella olisi tainnut olla kuoleman hätä, jolleivät armopuita olisi
saaneet, samoin teilläkin. Vaan väärin oli, että teille annettiin sen
miehesi vuoksi. Koko talvenhan se kuuluu tässä maanneen ja syöneen.
Henti ei siihen virkkanut mitään, antoi rukin pyöriä kahta tulisemmasti
ja pisteli jo vihaksi rouvan muistutukset ja teki mieli sanoa, että ei
vaan ole pappilasta isoja apuja saatu. Ja kun rouva yhä jankutti ja
tiedusteli ja marisi kaikista asioista, puhkesi Hentin viha ilmi ja
silloin se tuli mitä jo kauvan oli aikonut sanoa.
Rouva ensin hämmästyi, vaan sitten kiivastui hänkin ja lopuksi sanoi:
— Semmoiset ne ovat, kun niille koettaa hyvää, kiittämättömyyttä saa
palkakseen. Ja ole nyt... äläkä käy enään pappilassa, mokoma lunttu,
etköhän kadu vielä.
Ja niin rouva läksi.
Hentin teki niin pahaa rouvan mentyä. Katui, että oli kiivastunut,
vaan tuntui niin katkeralta, kun rouva semmoisesta soimaili, eihän se
ollut ihmisen omassa vallassa ja olihan niitä semmoisiakin, joilla oli
vielä enemmän lapsia kuin heillä. Kaikkenaan se, vaan kun rouva vielä
sekoittaa viattomia ihmisiä asiaan.
Kehrätessä hänelle taas muistui mieleen koko entinen elämä ja se, että
miltähän mahtaisi tuntua, kun olisi kaikkia yllin kyllin, olisi iso
karja navetassa ja ruokaa aitat täynnä ja mies, jota voisi rakastaa ja
kunnioittaa.
* * * * *
Kun Juho sinä iltana palasi Saarelasta, oli hänellä iso kimppu
rautalankaa kainalossaan.
— Mitä sinä noin paljolla rautalangalla teet? kysyi Henti.
— Koetappa arvata, minulla on tässä mukavat tuumat, vastasi Juho.
— Olisi ollut puolta parempi, kun olisit ostanut jotakin muuta. Ainoat
pennisi luultavasti panit tuohon, nuhteli Henti.
— Tällä viikolla loppuu Saarelasta sahaaminen. Minä alan tässä tekemään
oikein pulskeata lintuhäkkiä. Koko talven olen miettinyt, että
minkälaisen tekisin, että se olisi vähä erinomaisempi kuin muilla.
Nyt minä vasta olen hoksannut, luulenpa että sitä kummissaan katselee
kukin, puheli Juho.
— Vaan milloin sinä meinaat alkaa hommaamaan kenkiä itsellesi, että
tukin-uittoon kykenet.
— Kyllä minä siitäkin huolen pidän. Nyt kun saan Saarelasta tilin,
niin ostan kengäkset ja varret. Pilkkatien Mikko on jo luvannut tehdä
kengät, aikoi palkastaan ottaa linnun häkkineen, jahka tässä rupean
lintuja saamaan.
— Nauravathan sinulle vareksetkin, kun viitsit noita varpusia pyytää ja
niitten kanssa puuhata päiväkaudet.
— Naurakoot, minä en siitä paljoakaan välitä mitä ihmiset sanovat.
Parin päivän perästä loppuikin Saarelasta sahaaminen. Juhosta tuntui
kuin vankeudesta olisi päässyt, kun työ loppui. Tilissä sai hän vielä
sen verran rahaa, että kykeni ostamaan kengäkset ja varret ja vei ne
heti Pilkkatien Mikolle tekeille.
Juholle koittivat nyt hauskat päivät. Erinomaisella innolla teki hän
lintuhäkkiä, teki illoilla hiljaseen ja aamuilla varhain nousi ylös
napertelemaan. Kummallinen häkki siitä näytti tulevankin, oli kuin
risti-kirkko ja mainion iso, että kai mahtui varpusia sisälle.
— Tästä tulee kirkko-häkki. Siinä on lintusilla hauska olla, saavat
kulkea rististä ristiin, aivan kuin suntio kulkee tässä meidän
ristikirkossa, puhui hän tehdessään häkkiä.
Jokaiseen ristiin laittoi hän kaksipuoliset ovet ja keskelle häkkiä,
kattoon, teki hän mainion kuvun, joka oli olevinaan kirkon katossa
oleva pyöreä kupooli. Yhteen ristiin tuli sitten holvi, lukkarin penkki
ja numerotaulu, jona oli olevinaan vanha kengän paikka, reunustettu
valkosella nahalla. Sakaristo tehtiin myöskin ja ovi siihenkin. Kirkon
penkkeinä oli olevinaan vartaat, joilla linnut saisivat hypellä.
Saarnatuoli tehtiin keskelle kirkkoa ja siihen laitettiin linnuille
ruoka- ja juomapaikka.
Juho oli niin huvitettu työstään, ettei hän muistanut nälkääkään ja
kovin hitaasti valmistui häkki, näet, paljon enemmän karttui työtä kuin
tavallisessa häkissä, mutta ihmeellisen ahkera oli Juho, että Hentinkin
täytyi ihmetellä.
11.
Kaaperin Kustin poika oli saanut tiketin Ameriikasta. Vaikka sitä
koetettiin pitää salassa, levisi siitä tieto nopeasti kuin kulovalkea
ympäri kylän. Paljon oli muitakin Ameriikkaan aikovia ja yht'aikaa
päätettiin lähteä. Kustin poika aikoi heti lähteä, kun palaa
tukin-uitosta.
Asian kuultuaan läksi Kumpulan Juhokin käymään Kaaperin Kustissa. Jätti
lintuhäkin valmistamisen kesken ja päätti levähtää.
Hyvin oltiinkin rausteliaalla tuulella Kustissa. Heti annettiin
Juhollekin kahvia nisun kanssa ja Ameriikan hyvyydestä puheltiin.
— Sinne se olisi minunkin pitänyt päästä sinne Ameriikkaan, se olisi
minun kotomaani, niin minusta tuntuu, tuumaili Juho.
— Nälkä ja ijankaikkinen puute täällä on Suomessa, ei täällä saa
kelvollisia vaatteita ylleen, vaikka yöt päivät tekisi. Vaan näkeepä
sen, että ne, jotka palaavat Ameriikasta, ovat kuin suuria herroja...
Ja siellä kuuluu olevan jokapäiväinen ruoka puolta parempaa kuin
herroilla täällä Suomessa, jutteli Kustin poika innossaan.
— Niinhän siellä kuuluu olevan, ihmetteli Juhokin.
— Voi kun joutuu ihminen näin vanhaksi, sinne olisin minäkin lähtenyt,
surkutteli Kustikin.
— Milloin meinaat lähteä? kysyi Juho.
— No heti kun palaan tukin-uitosta, vastasi poika ja samassa lisäsi:
— Kun tästä lähtöpäivä tulee, niin tule sinäkin Juho tähän meille, minä
tässä lähtöryypyksi laitan semmoista krettaa, jota ei kissa latki.
Haastelivat vieläkin Ameriikan hyvyydestä ja viimein palasi Juho
kotiaan ja kummallisen kaipaavalta tuntui hänen mielensä.
* * * * *
Oli kulunut muutamia viikkoja. Kevät oli tullut, sulonen ja lämmin. Ei
koskaan ollut Kumpulassa otettu kevättä niin suloisin tuntein vastaan
kuin nyt, kauhean kylmän ja nälkäisen talven perästä. Ja joka paikassa
tuntui kevät nyt keväältä ja oli kuin hyiset roudat, kärsimiset ja
paleltumiset yht'äkkiä olisivat kadonneet sydämistä ja mieltä ilahutti
auringon kultainen lämmin ja leudot etelätuulet.
Kevään kanssa palasivat laululinnutkin takaisin, palasivat vieläkin
lauluillaan ilahuttamaan kylmiä sydämiä ja elämän viettiä tullessaan
toivat. Pitkinä talvisina pakkas-iltoina oli moni jo ajatellut, että
ne ovat kuolleet kaikki nuo ilon ja riemun saattajat, ett'eivät enään
saavukaan tänne kauvas kylmään Pohjolaan, mutta ne palasivat vielä,
tulivat samoin kuin ennenkin, istuivat katonharjalla, korkeissa
kuusissa ja talon ympärillä laulelivat koivuissa.
Kumpulan Juhokin oli saanut valmiiksi merkillisen kirkko-häkkinsä.
Tieto Juhon erinomaisesta häkistä oli levinnyt ympäri kylää ja kylän
poikaset juoksivat kilvan katsomassa tuota kummallista kirkkohäkkiä,
joka oli siinä vielä muista eroava, että siinä olivat vartaat
rautalangasta eikä, niinkuin Juhon muissa häkeissä, pajun varvuista.
Varhain aamulla nousi Juho ylös ja alkoi siitä pirtin takaa metsiköstä
pyytämään lintuja. Punatulkkua teki hänen mieli, sillä se oli
paikkakunnalla rakastettu lintu korean värinsä ja äänensä vuoksi. Hän
oli parina aamuna kuullut punatulkun viheltelevän metsässä lähellä
ja innostunut kovin. Hän oli viheltänyt vastaan ja punatulkku oli
vastannut.
Hän istui tai seisoi välistä tuntikaudet pihalla varhain aamusilla ja
vihelti, vihelti lakkaamatta ja tarkasteli. Hänellä oli pyytöhäkki
metsän reunalla ja häkissä viekoittelevana syöttinä pihlajamarjoja,
mutta punatulkkuja ei näkynyt, eivätkä vastanneet hänen vihellykseensä.
Hän ryhtyi sitten pyytämään muita pieniä lintusia: hemposia,
kivitaskuja, keltasirkkoja ynnä muita. Hän piristeli heinän kulmuja
isoja päiviä pirtin taakse ja metsän reunaan, haki hevosen hännästä
jouhia, joista valmisteli ansoja lautapalasiin. Ne lautapalaset hän
sitten peitti kulumilla ja virneillä, että ansat jäivät näkyviin.
Kinokset kun vielä olivat maassa, tulivat lintuset kernaasti
pälvipaikkoihin ja tarttuivat arvaamatta ansoihin. Silloin Juho, pirtin
akkunasta kun vahtaili, juoksi nopeasti päästämään saalistaan, joita
välisti tarttui useampia yht'aikaa. Niitä hän sitten pani häkkeihin,
nimittäin niihin, joissa oli puiset vartaat, kirkko-häkkiin ei hän
raskinnut panna muita kuin punatulkkuja sitten kun niitä saisi. Häntä
huvitti sanomattomasti varpusten räpäköiminen ja pelko häkeissä ja
silloin oli ilo ylimmillään, kun häkeissä syntyi kiivas tappelu.
Tuntikaudet hän niitä vahtaili, naureskeli ja tuumaili.
Kylän pikkupoikain paras ystävä oli Juho. He kulkivat Kumpulassa
lintuja katsomassa ja innostuivat Juhon puheista He kärttivät kokoon
rahaa, ostivat Juholta lintuja ja usein häkkiäkin. Siten sai Juho
melkoisen hinnan häkeistään ja lintujen hinta vaihteli sen mukaan
kuinka harvinainen lintu oli.
Juho päätti lähteä jonakin varhaisena aamuna kauvas suon taakse
korkealle harjulle koettamaan jos siellä olisi punatulkkuja, mökin
ympäristöllä kun ei näkynyt, ei kuulunut yhtään. Sieltä oli hän
muinakin vuosina saanut, kun ei missään muualla ollut. Ja sen tiesi
Juho jo vanhastaan, että kun kerran yhden saisi, kyllä sitten saisi
muitakin.
Muutamana kauniina kevät-aamuna hän sitten varustausi aijotulle
retkelle. Oli suvennut edellisinä päivinä ja nyt oli kylmännyt,
että hanki kantoi metsässäkin. Oli hyvin varhainen. Muissa mökeissä
nukuttiin vielä ja nukkumaan jäi Hentikin ja lapset. Aurinko teki
nousuaan, näkyi soma rusko vuoren takaa, jota kohti Juho läksi
häkkineen. Häkin oli hän pannut kelkkaan, jota veti perässään
väännetystä vitsasta, joka juoksi olkapään yli ja kainalon alatse,
tehden vetämistä varten sopivan silmukan.
Ja koira tietysti seurasi mukana.
Hän jo mennessään vihotteli, että eikö kuuluisi vastausta, vaan ei
kuulunut. Suolle tultuaan hän silmäili heiniään ja huomasi, että
aumojen kupeilla olivat jänekset pitäneet lystiä, koska olivat
polkeneet heiniä ja pilanneet pahoin. Siitä läksi hän oikasemaan
suoraan vuorta kohti, joka oli suoraan idässä. Hankea myöten olikin
hauska ja mukava kulkea, sai mennä minkä puun välitse tahtoi, joka
paikasta oli yhtä hyvä.
Auringon noustessa oli hän jo perillä.
Paistoi lämpimästi ja alkoi kuulumaan lintujen laulua...
Mutta erääseen paikkaan vuoren kupeella, jossa muiden puiden joukossa
myöskin kasvoi pihlajia, teki Juho kuusen havuista mukavan vuoteen
päivän rintaan. Hän viritti sitten pyytöhäkkinsä ja alkoi makuultaan
viheltelemään. Uskollinen Kutti makasi jalkain juuressa haukotellen.
Tästä samasta paikasta oli hän usein ennenkin saanut punatulkkuja,
sillä tässä niitä oli, tässä kun oli pihlajamarjoja, joka on
punatulkkujen mieliruokaa. Kauvan hän vihelteli ja terotti korviaan
eikö kuuluisi vastausta, mutta ei kuulunut.
— Niitä näyttääkin tänä vuonna olevan kovin vähän, ajatteli hän, vaan
jatkoi yhä viheltämistään.
Viimein kuitenkin, kun eivät hänen huulensa väsyneet, vaan yhä pysyivät
mujussa, kuului punatulkkujen kimakoita vihellyksiä vastaukseksi. Ja
niitä kuului monta.
Hän köykistyi yhä matalammaksi, veti koiraansa selkänsä taakse eikä
uskaltanut värähtää, hiljaa ja miellyttävästi vaan koetti vihellellä.
Nyt olivat linnut jo näkösällä, istuivat lähellä pyytöhäkkiä
pihlajassa, vaan eivät huomanneet Juhoa. Niitä oli neljä urosta ja
kaksi naarasta. Urokset näyttivät niin peijakkaan sieviltä siinä kun
pihlajassa istuivat ja hiljakseen viheltivät. Juhon sydäntä vavistutti,
kun ajatteli, että jos lentävät pois ja hän ei saakaan.
Vaan kaksi urosta samassa lensi pyytöhäkin luo, toinen, nähtyään hyviä
pihlajamarjoja häkissä, hyppäsi kauhoon ja samalla hetkellä laukesi
häkin yläkansi kiinni. Toiset siitä pelästyivät ja lensivät matkoihinsa.
Mutta ilosta haljeta oli Juho ja suu tyytyväisessä vihellyksessä otti
hän linnun pyytöhäkin yläkerrasta ja pani alakertaan.
— Oletpa komea lintu, noin punasta rintaa en muista nähneenäkään,
puhutteli Juho lintua, joka räpäköitti ja pelkäsi ahtaassa häkissä.
Hän koetti uudelleen alkaa viheltelemään, että saisi vielä toisenkin,
vaan vaikka hän hartaasti ja lakkaamatta vihelteli monta tuntia, ei
kuulunut mitään. Häkissä oleva lintu räpäköitti ja melusi. Jos olisi se
alkanut viheltämään, kyllä kai olisivat toisetkin palanneet takaisin.
Hänen täytyi siis, vaikka vastenmielisesti, palata kotio, mutta
mielissään oli hän sentään, kun yhdenkin oli saanut ja kuvaili jo sitä
hauskaa, kun hän sen panee kirkkohäkkiin.
Suolla tapasi hän Kaaperin Kustin poikineen, jotka olivat käyneet
kaukana saloilla honkametsässä ja vetivät he kelkoissaan hirvittävän
isoja honkia. Etempää kylän metsätieltä kuului kulkusten ääniä.
Metsämiehet palasivat puun nounnista.
— Tänä kevännä ne tulivat hyvät hongat, sanoi Kusti.
— Ei ole pitkiin aikoihin ollut tämmöisiä honkia, vakuutti Juhokin.
— Saitpa punatulkun... tuolla salonkin vaaran hännällä näkyi olevan
paljon noita, sanoi poika.
— Vai oli siellä. Siellä ne sitten ovatkin, täällä ei ole näkynyt kuin
joku, sanoi Juho.
Mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa ja seurasi heitä Juho,
kelkassaan räpäköivä lintu.
Tultuaan kotia oli Juho mitä parhaimmalla tuulella. Hän toimitti heti
uuden lintunsa kirkkohäkkiin ja katseli sen liikkeitä koko päivän.
Iltapuoleen kokoontui kylän poikiakin taas Kumpulaan ihmettelemään
lintua ja häkkiä. Usea heistä jo tinkasi Juholta valmiiksi punatulkun,
mikä urospuolen, mikä naaraan.
— Jos tämä lintu vaan oikein alkaa laulamaan, niin pian niitä saadaan,
vaikka vähä niitä näyttää tänä kevännä olevan. Vaan jos tästä
semmonenkin laulamaan tulisi kuin se entinen oli meillä, niin...
Katsokaa, jopa se rupeaa tykkäämään häkistään... noin... nyt hyppäsi
saarnatuoliin... nyt menisi sakaristoon, vaan on ovi kiinni... nyt...
nyt... jopa meni lukkarin penkkiin... alkaa vissiin veisaamaan... jo
kosketti nenällään numerotaulua he, he, he, puheli Juho pojille.
Pojat ihmettelivät ja mainoivat.
Siitä pitäen kävivät pojat joka päivä Kumpulassa katsomassa, kun Juho
pyyti punatulkkuja ja yhä nikkaroi lintuhäkkejä. Siellä oli niin
hauskaa ja mukavaa, sillä Juho osasi tuumailla niin lapsellisesti ja
leikillisesti, että poikia huvitti. Tuli poikasia toisista kylistäkin,
ostivat Juholta punatulkkuja ja häkinkin. Monen teki mieli sitä
kirkkohäkkiä, mutta ei ollut niin paljoa rahaa, että olisi irti saanut.
Siten piti Juhokin pientä ansiota.
Koko hangen ajan hän pyyteli lintuja. Nousi varhain aamusilla ja meni
pitkät matkat metsään pyytämään. Hän oli niin innostunut toimeensa,
ettei hän muistanut nälkäänsäkään. Päiväkaudet eli hän, ettei muuta
vaatinut kuin tupakkaa, jota hän puri ja poltti. Vaikka ei olisi ollut
syömistäkään, jos olisi tahtonutkin. Hädin tuskin sai Henti lapsille
leipää ja itselleen vähä. Juho ei saanut kuin silloin tällöin. Miten
lie hänessä henkikään pysynyt.
Lopulta karttui hänelle kirkkohäkki puolilleen punatulkkuja ja niitä
hän ruokki ja vaali päiväkaudet. Niille hän hymyili ja puheli kuin
parhaille ystävilleen. Hän keräsi niille sokerimuruja ja vehnäspalasia
ja muita herkkuja mitä sai. Ne kesyyntyivätkin niin pian, ettei
olisi uskonut, ottivat hänen sormiensa välistä sokerimuruja ja
pihlajamarjoja. Muuan punatulkku, joka oli muita isompi ja punasempi,
oli olevinaan rovasti kirkossa. Sillä olikin paksuin nokka ja se
enimmäkseen oleskelikin saarnatuolissa, joskus kävi sakaristossakin.
Muuan taas, joka oli paras laulamaan, oli olevinaan lukkari. Se oli
paljoa hoikempi kuin rovasti, sillä oli nopeat liikkeet ja se lauloi
niin kauniisti, vihelteli ja rallitti, että mielellään kuunteli.
Muutamalta punatulkulta olivat toiset tappelussa kynsineet höyhenet
päälaelta melkein paljaaksi, se oli olevinaan suntio ja se torkkuikin
melkein aina oviloukossa, eikä näyttänyt välittävän mistään.
Muut olivat sitten olevinaan seurakuntaa. Sunnuntaisin pitivät ne
täydelliset kirkonmenot, Juhon mielestä.
Sillä rovasti oleskeli enimmäkseen saarnatuolissa ja päästeli äreitä
ääniä, istui paksun näköisenä, pää melkein höyhenien sisässä. Mutta
lukkari liehui paikasta toiseen, hyppeli ja lauloi ja vihelti. Suntio
useinkin istui jossakin häkin loukossa, silmät puoliummessa ja päälaki
paljaana.
Seurakunta silloin tavallisesti hyräili orsilla ja harva häiritsi
kirkonmenoja.
Juho katseli niitä ja tuumaili, että mitä ne kulloinkin tekivät, kun
liikahtivat tai lauloivat. Tunnittain istui hän häkin vieressä ja
naureskeli, ihmetteli ja oli hyvillään.
Eräänä päivänä tuli Pilkkatien Mikko Kumpulaan, muassaan Juhon uudet
tukinuitto-kengät.
— Onpa sinulla täällä lintuja... voi viisikymmentä, kun on häkki
täynnä, ihmetteli Mikko ja meni oikein lähelle ihmettelemään ja
tarkastelemaan.
— Paljon enempi niitä olisi, vaan kylän poikasille olen myynyt monta
kymmentä, ilmoitti Juho tyytyväisenä.
— Ja niin koreita kaikki. Minkä sinä nyt niistä minulle annat... anna
sinä semmoinen, joka on hyvä laulamaan... Tuossapa on yksi, jolla ei
ole höyheniä päälaella ollenkaan.
— Se on suntio.
Ja Juho selitti Mikolle koko jutun ja sen kuinka ne sunnuntaisin
pitävät kirkonmenoja.
Mikko kuunteli suu tyytyväisessä hymyssä ja virkkoi sitten:
— Tuon lukkarisi sinä sitten annatkin minulle.
— En minä lukkaria anna, vaan tuon, joka tuossa juuri meni juomaan,
sen saat. Sillä on yhtä hyvä ääni kuin lukkarillakin ja lukkarin
apulaiseksi minä sitä olen kutsunutkin.
— No saman tuo sitten tekee. On sinulla tässä vaan eläviä, ihmetteli
Mikko vieläkin.
Mutta Juho otti taitavasti lukkarin apulaisen kirkkohäkistä ja pani sen
Mikkoa varten tehtyyn puuhäkkiin.
— Kas nyt... nyt olet siellä yksinäsi ja laula sinä nyt, että Mikolta
korvat särkyvät, laula niinkuin olet kirkossakin veisannut, toivotti
Juho.
Sai siis Mikko kengänteko-palkastaan häkin ja linnun.
— Ja muista sinä joka aamu päästää se pesemään pöydälle... siitä se
pitää, neuvoi Juho.
— Sinä höpiset niin paljon, että tekisi mieli luulla, ettet ole enään
täydellä päällä... Ei se muina keväiminä noin paljoa ole höpissyt kuin
nyt, puhkesi Henti sanomaan, sillä häntä hävetti Juho, Mikon vuoksi.
— Ole sinä vaiti ja veisaa, sanoi Juho.
Mutta Mikko läksi tyytyväisenä saaliineen kotiaan, varovasti häkkiä
kantaen.
Juho alkoi tarkastamaan uusia kenkiään. Koetteli jalkaansa ja veti
varret suoriksi.
— Mistä saat voidetta noihin kenkiisi? kysyi Henti.
— Onhan minulla vielä hevosen rasvaa paljon, sanoi Juho ja alkoi
hommata kenkäin voitelemista.
12.
Hangen aika oli loppunut ja punatulkun ja varpusten pyyntö samoin.
Sillä maan paljastuessa loittonivat varpuset ja punatulkut, ettei
kuulunut lauluakaan kun silloin tällöin, sivulentäessään laulelivat.
Alkoi tekemään kesää.
Päivät muuttuivat sumuisiksi ja eteläinen tuuli puhalteli valtavasti.
Väliin satoi vettä, väliin lumiräntää. Paksut kinokset alkoivat kulua,
hupenivat hupenemistaan ja katosivat vainioilta kaikki tyyni. Purot
alkoivat juosta ja maantie kävi paljaaksi. Metsissä vielä oli vähän
kinoksia, mutta sulamisen alussa nekin ja kaikki ojat tahi sivut toivat
vettä alas rinteiltä ja harjanteilta jokilaaksoon ja kuljettivat ojia
myöten valtavaan jokeen.
Mutta joen pinta oli vielä liikkumaton ja valkoinen, kuin talvellakin,
sitä katti vielä kyynäriä paksu jää, joka näytti itsepäisesti pysyvän
viimeiseen asti ankaran talven muistona.
Metsä, joet ja purot alkoivat olla tulvillaan, tukin-uiton aika alkoi
olla käsissä.
Kaikissa tukkimiehissä heräsi entinen halu päästä tukinuittoon
ansaitsemaan. Oli kuin olisivat olleet uusia ihmisiä kaikki jätkät.
Kun vettä satoi ja ojat juoksivat, heräsi tienestin halu ja kaikki muu
unohtui. Sinne piti päästä puulaakin hommiin isoja palkkoja saamaan.
Takakadultakin aikoivat kaikki muut tukinuittoon paitsi Toikan Iisakki,
joka ei ennenkään koskaan ollut siellä käynyt. Tuli siis kiirettä ja
hommaa, sillä paljon tiedettiin olevan tukinuittoa. Kenkiä ja vaatteita
varustettiin matkaa varten ja se, jolla laukku oli, se sitä voiteli ja
paikkaili ja oli hommassa.
Kumpulan Juhokin oli muuttunut kuin eri mieheksi taas. Hän oli myynyt
kirkkohäkkinsä ja muut linnut paitse lukkaria, joka lakkaamatta
rallatti ja vihelti. Hän oli saanut uudet housut ja paremman liivin
häkin ja lintujen hinnalla sekä villaröijyn velaksi Kapula-Maijalta.
Sai siis sen verran, että kykeni tukkijoelle, kun uudet kengätkin
olivat. Ne olikin hän voidellut konin rasvalla päältä ja sisältä moneen
monituiseen kertaan.
Laukkua ei ollut, mutta muilla takakatulaisilla oli ja se vähän
karvasteli Juhoa. Sillä sitä, jolla ei ollut laukkua seljässä, sitä
pilkattiin ja kutsuttiin varekseksi.
— Voi p—le kuitenkin, kun minulla ei ole laukkua, sanoi hän Hentille.
— Olisit jotakin yrittänyt, että olisit saanut laukun niinkuin muutkin.
Olipahan Kaaperin Kustilla ja pojallaan uudet laukut kumpasellakin. Ja
Matti näkyi myöskin olevan laukkuaan voitelemassa, oli uusi iso laukku
ja kieli näkyi olevan vasikan nahasta.
— Mihinkähän se sen vanhan laukkunsa on pannut, olihan Matilla mennä
kesänä hyvä laukku?
— En tiedä.
Mutta Juho hoksasi, että jos Matti lainaisi sen vanhan laukkunsa eli
myisi, hän sitten kesällä maksaisi.
Ja hän läksi Matin puheille ja viipyi sillä matkallaan puoli päivää.
Henti alkoi keittämään velliä. Jauhoja hän oli saanut kehruupalkakseen
Saarelasta, oli vasta noutanut ja kun nälissään olivat sekä itse
että lapset, päätti ensi nälkään velliäkin keittää. Suolaa pani hän
höystöksi ja syötyään joi vettä palan painoksi.
Nälissään oli Juhokin tullessaan, mutta hyvällä tuulella, sillä Matilta
oli hän saanut laukun lainaksi.
— Huomenna jo lähdetään. Naalaston joessa ja Olkamanissa alkaa uitto
viikon päästä, tiesi Kusti kertoa ja niin sanoi Mattikin, puheli Juho,
mutta vähän aikaa töllisteltyään laattialla hän äkeästi sanoi:
— Eikö sitä velliä minullekin riitä. Itse syöt ja mässäät ja minä tässä
saan nälissäni juosta maat ja mantereet.
Henti ammensi hänelle lopun vellin padasta, ammensi ison puukupin
täyteen. Mutta Juho nousi ullakkoon, toi ison kappaleen hevosen rasvaa,
painoi sen vellivatiin ja arveli:
— Minä se höystän keittoni näin keväälläkin kuin suuret herrat...
Katso kuinka kellertävää rasvaa siitä sulaa ja leviää ympäri vatia
kuin tähtiä talviselle taivaalle... Pane sinäkin polonen, niin tunnet,
kuinka se maistuu.
— Sinä olet suurin sika koko maailmassa... oksennustahan kaivaa tuo
sinun sotkusi... hyi.
— Haista sinä kärpän... Söithän sinä hevosen lihaa talvella niinkuin
minäkin,.
— Etpä saanut kruunulta palkintoa, vaikka luulit. Kaikki ihmiset
nauravat, jos mihin menisi, sitä sinun tyhmyyttäsi, että sinä uskot,
jos sinulle mitä valehtelisi.
— Ole sinä viisaampi. Kyllä kai minä niin viisasta lähtöä olen kuin
sinäkin.
— Mene ulos syömään sitä sotkuasi.
— Kuinkahan viisas se sinun äitisi on? Puolihöperö ollut ilmosen
ikänsä... niin... niin. Jahaa, vai Kutti siellä vinkuu... Kas tuossa on
sinulle kaunis kappale konin rasvaa monesta aikaa, polonen.
Syötyään antoi Juho vadin Kutin nuoltavaksi, paiskausi sänkyyn ja
sytytti tupakin. Veteli savuja ja mietiskeli. Viimein sanoi:
— Ei sinulla taitaisi olla muutamaa leipää evääksi? Saarelan emäntä
lupasi naulan voita velaksi.
— Mistäpä ne leivät tulisivat, vastasi Henti ja meni ulos.
Vaan Juho nousi ylös ja alkoi paikkaamaan kenkiään, että vanhoilla
välin kulkee, uudet sitten pistää jalkaansa, kun joelle pääsee.
— Kun minä nämät vanhat rajani hyvin paikkaan, niin näillä vielä
kävelee välin, että vilkkuu, arveli hän Hentille paikatessaan.
— Paikkaa nyt nuo minunkin kenkäni ja pikku-Juhonkin, että tästä
johonkin pääsisi, pyysi Henti.
Ja Juho paikkasi.
— Et sinä nyt tänne jää hyville päiville, vaan koettakaa tulla
toimeen... Kylvön ajaksi minä tietysti tulen kotia. Lannan saat kaikki
lykätä noille kahdelle viimeiselle saralle, puhui Juho paikatessaan.
Henti oli päättänyt, ettei hän puhu mitään Juholle, että hänellä on
jauhoja. Se käskee leipoa kaikki itselleen evääksi, ettei minulle jää
mitään, ajatteli hän.
Ja hän ei ilmoittanut, että hänellä oli jauhoja.
* * * * *
Seuraavana päivänä hommattiin lähtöä. Tiellä näkyi jo jätkiä menevän,
laukut seljässä ja millä kahvipannukin kädessä.
Puolenpäivän aikana oli Juhokin valmis matkaan. Hän oli pessyt kasvonsa
ja kun hänellä oli uudet housut, terve takki ja lakki korjattu, näytti
hän aika pulskalle monesta aikaa. Kun siinä lähtöhommassa sitten
liikkui tavallista vikkelämmin, näytti hänessä vielä olevan sitä samaa
mahtavaa voimaa, jota Henti hänessä oli ihmetellyt. Poskillekin oli
kohonnut puna ja silmät loistivat.
— Olet sinä nyt vähän ihmisen näköinen, kun kasvosi pesit, sanoi Henti
hänelle ja katseli häntä mielihyvällä.
— Niinpähän sanoi porvari vielä menneellä viikollakin, että siinä se on
komea mies tuo Juho, kehui Juho.
— Ole nyt. Leikissään sinulle sanoo, kun tietää, että sinä otat kaikki
todeksi.
— No olkoon niin. Mutta pane tuo villaröijy laukkuun. Minä en pane sitä
ylleni, ennenkuin vasta perillä.
Laukun kielen alle hän sitten köytti uudet pitkävartiset saappaansa ja
pyöreän paistinpannun otti käteensä.
Samassa tulivat toisetkin sieltä Toikalta päin polkua pitkin Kaaperin
Kusti poikineen, joilla kummallakin oli uudet laukut ja kielen alta
näkyivät pitkävartiset saappaat, keltasen ruskeat väriltään. Matti,
uusi laukku hänelläkin ja jalkaniekka kahvipannu kädessä. Seurasi
sitten Pilkkatien Mikko, Talvitien Jaakko ja noita muita takakatulaisia.
— Nyt jo tulevat... jo tulevat, huusi pikku Juho isälleen.
Silloin Juho otti laukun mahtavasti selkäänsä ja juhlallisesti köytti
kiinni ja otti sitten pyöreän pannun käteensä.
Mutta Kaaperin Kusti ehti jo ovelle huutamaan:
— Joudu joukkoon, me menemme jo.
— Jo tulen... jo tulen, kävelkää jo.
Ovella lähtiessä hän sanoi:
— Hyvästi nyt...
— Hyvästi... ja äläkä nyt huku sinne... sanoi Henti hänelle.
Mennessään Kurikan kartanon läpi osui isäntä olemaan rappusilla.
— Jopa takakadun komppaniakin on lähtenyt liikkeelle.
— Niin onkin. Me alamme taas vuorostamme olla herroja, te saatte pyöriä
tunkiolla ja pellolla koko kesän, vastasi Kaaperin Kusti Kurikalle.
— Kuules Kumpulan Juho! sinä taisit jättää joukkosi surkeaan tilaan
tänne... ruoatta, ja sehän on vaimosi siinä tilassa, ettei se kykene
mihinkään, huusi Kurikka Juholle.
— Pitäkää huolta, teiltä vaaditaan tili, jos Henti puutteesen kuolee,
huusi Kusti taas vastaukseksi.
Kurikka vieläkin huusi, mutta he eivät kuulleet mitä hän sanoi.
Kävellessä tuli puhe kuluneesta talvesta.
— Niin se meni kuin menikin, vaikka, huonolle näytti, eikä sitä taas
muistakaan, kun keväimeen on päässyt, sanoi Kasperin Kusti.
— Menihän se ja loppui, arveli Juhokin
— Minullekin ne lupasivat antaa apua, eikä ole annettu leivän syrjää,
vaan niinpä tuota on eletty kuin ennenkin, puhui Mattikin.
Muutkin sitten arvelivat yhtä ja toista.
Tie oli vielä märkä ja paikotellen oli isoja lammikoitakin. Täytyi
kävellä tien puolta peräkkäin. Sataa tuhuutti lisiksi hienosti vettä ja
ilma oli sakea kuin puuro. Mutta kevein mielin he astelivat eteenpäin,
tietäen suloisen kesän olevan vastassa, kävelivät keveästi ja toivoen.
Laukun kielet löivät mukavasti tahtia ja pieksun varret sipsuttivat
yhteen...
* * * * *
Vähille eväille jäi Henti. Ei ollut muuta syömistä kuin ne jauhot,
jotka Saarelasta kehruu palkasta oli saanut, mutta vähillä eväillä
täytyi Juhonkin lähteä matkaan. Ei kuin puoli leipää, naula voita
rasiassa ja konin rasvaa traasussa ja joku homehtunut lantti taskussa.
Juhon mentyä alkoi Henti miettiä tilaansa ja pillahti itkuun. Hänelle
muistui kaikki mieleen, kaikki puutteet. Jos ei pikku Juhoa olisi
ollut, olisivat lehmät ainakin kuolleet, sillä heinät olivat aivan
kaikki. Mutta pikku Juho kulki ympäri niityillä, kokosi suovan periä
ja latojen laattialta mitä oli osunut jäämään. Niin tavoin keräili
hän säkin toisensa perästä, ettei ollut heinistä puutetta. Vankka ja
vikkelä kun oli, jaksoi hän kaukaakin kantaa säkillisen heiniä.
Äiti häntä kiitteli ja kokosi pojalleen parhaat palat.
— Sinä tässä nyt olet äidin ainoa turva, sanoi hän Juholle.
Usein kun pikku Juho viipyi enempi aikaa peräin kokoomisessa, tuli
Hentille pelko, että pojalle oli jokin onnettomuus sattunut. Silloin
hän aina tunsi helliä tunteita sydämessään, tunsi ennen tuntemattoman
voiman valloittavan sydämensä ja melkein itketti. Siitä tulee hyvä mies
siitä lapsesta, sille tulee isänsä voima ja äitinsä vireys... se mies
kyllä maailmassa elää...
Ja kun Juho palasi, säkki seljässä, hikisenä ja toimessa, otti Henti
hänet syliinsä ja suuteli, vaikka Juho ei siitä pitänyt.
Henti oli koettanut niin säästävästi kuin mahdollista pitää jauhojaan,
mutta ne loppuivat sittenkin, eikä ollut mistään toivoa saada. Itse ei
hän enää kyennyt paljon mihinkään, oli niin heikko ja voimaton ja siinä
tilassa, jossa nyt oli, oli sitäkin voimattomampi.
Hän mietti kauvan, mikä neuvoksi. Pappilaan ei ollut turvaa, rouva oli
siksi suuttunut, eikä Henti sinne olisi lähtenyt, vaikka olisi kuoleman
hätä tullut. Kaikki talot hän mietti mielessään. Muualle ei ollut
turvaa kuin Järvelään. Jos ei sieltä saa, niin täytyi kai syödä vaikka
puuta.
Pikku Juhon pani hän asialleen Järvelään. Sanoi pojalle moneen kertaan
mitä ja kuinka sanoa. Jos eivät ne sanat auta, niin ei hän sitten
annakaan, ajatteli hän.
Juho lähti ja pussin kainaloonsa pisti.
Henti toivoi, ettei Järvelä voi olla auttamatta, kun kuulee,
minkälaisessa kurjuudessa hän on, olletikin, kun tietää, ettei se
ollut Hentin syy, että se oli Juhon, tuon laiskan ja huolimattoman.
Hän oli kyllä tänäkin talvena koettanut tehdä ja olla matkassa, ettei
kai kukaan sanoisi, että hänen huolimattomuutensa takia sitä näin
köyhyydessä elettiin...
Muistellessaan kulunutta talvea, pakkasta ja nälkää, ihmetteli hän,
että oli pysynyt niin terveenä kuin oli pysynyt. Huonot olivat olleet
kengät, huonot ja ohuet vaatteet, kumma oli, ettei ollut kuoleman tauti
tullut. Monesti oli kyllä vilustunut ja päätä särkenyt, muita siitä oli
selvinnyt päivän kahden kuluttua... Nyt taas jotenkuten eläisi, kun ei
tarvinnut pakkasta pelätä, mutta kun ei ollut minkäänlaista syömistä ja
lehmilläkään ei tilkkaa maitoa, hyvä kun pystyssä pysyivät. Olisivat
ilmat lämminneet, jäät joesta lähteneet ja alkanut ruoho nousta, että
olisi saanut lehmät laitumelle... kun se aika pian tulisi...
Sokea lapsi samassa alkoi itkemään ja huusi leipää. Oli joku
leipä-hitunen Hentiliä tallella, otti kappaleen ja antoi sokealle.
Hyvä Jumala, kuka sinuakin hoitaa, kun minä tässä joudun vuoteesen,
hän ajatteli, ja kuka jaksaa valmistaa pellot kylvöön, lykätä sonnan
saroille ja mistä saada siemeniä ja millä... potunkaan siemeniä...
Eivät taitaisi antaa, jos lähtisi siemenpivoa talosta taloon
kerjäämään, niitä kai oli niin paljon muitakin siemenen käyttäjiä...
Ja kruunultahan olivat talolliset itsekin saaneet rahaa lainaan, jolla
siemeniä ostivat. Monella ei taida olla omasta takaa siemeniä, vaan
kuinka lienee.
Potun siemeniä hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelaan oli tullut hyvä
pottu-vuosi. Ei oltu raaskittu syödä yhtään pottua koko talvena, että
säästyvät kevääksi, jolloin niistä saa mainion hinnan, kun siemeneksi
myypi. Saarelan emäntä oli jo Hentille luvannut, että kyllä minä
sinulle jonkun vähän annan siemeniä.
Mietteissään oli hän kylvävinään jo pottuja, oli multaavinaan
pottumaataan ja sitten syksympänä oli kuokkivinaan... isoja ja
komeita... ja voi kuinka ne maistuivat hyvälle...
Hän tunsi kipeästi nälkää, mutta samassa pikku Juho tulikin, pussissa
jauhoja.
— Järvelän isäntä sanoi, että me saamme vielä jauhosäkin niistä
armopuista, sanoi Juho, käski teidän huomenna noutamaan ja antoi jo
vähän tähän pussiin.
— Ethän sinä vaan väärin kuullut?
— En kuullut väärin... se sanoi moneen kertaan, vakuutti pikku Juho.
— Sittenhän tässä ainakin eletään, mutta sitä en minä ymmärrä, miten se
koko säkki vieläkin... ajatteli hän ja ihmetteli, mutta nälkä kun oli,
alkoi hän keittämään puuroa.
Osui tulemaan Matin Kaisa, tuli kudelma kädessä.
— Jätin lapset sinne Kallen huostaan ja läksin sinuakin katsomaan,
tervehti Kaisa.
Henti otti puheeksi armojauhot, ja selitti Kaisalle, mitä Järvelä pikku
Juholle oli sanonut.
— No etkö sitä ole tiennyt! Ei kai ne niin vähään mene sata puuta,
jotka teille annettiin. Sitähän nuo ovat kaikki armopuun saajat
laskeneet, että miten paljon kullekin vielä tulee... selitti Kaisa.
— En minä sitä ole osannut laskea ja kun oltiin porvariin velkaa ja
Järvelä on maksanut sen velan niistä armopuiden hinnasta, niin en minä
enää ole uskonut, että sieltä niin paljon tulee, puhui Henti.
— Vaan ymmärräthän itsekin, kun kuulet. Tekin kun saitte sata tukkia ja
ne huutokaupassa nousivat yli seitsemänkymmenen pennin kappale, niin
tekeehän se jo seitsemänkymmentä markkaa, ylikin. Ja yhden jauhosäkin
olette saaneet... Saa siitä porvariin maksaa velan ja sittenkin jää
vielä jauhosäkin hinnaksi.
— Ei kai se ole Juhokaan sitä ymmärtänyt, koska ei ole mitään
puhunut... Kun on hätä ovella, niin silloin on jo apu pihalla... Et
sinä arvaa Kaisa-kulta, kuinka minua on huolettanut... Ei ole siemen,
pivoa, ei mitään kylvämistä ja kylvön aika tässä lähestyy... Aikoi se
Juho kynnön ajaksi tulla kotiin, vaan tulleeko ja mistäpä ne siemenet
sitten sieppaa, kun ei aikanaan toimita. Milläpä minä niitä olisin
saanut? En millään. Vaan nyt ei hätää. Luulen, että Saarelan isäntä
vaihettaa jauhoilla, että saan nämät pellot kylvöön...
— Miksi ei vaiheta. Ja Saarelassa niitä onkin ohria. Menneen
kesällisetkin kuuluvat itävän hyvin ja niillä aikoi itsekin kylvää.
— Kuuluuhan siitä talosta tänäkin kevännä myydyn siemeniksi monta
kymmentä tynnyriä.
— Kaikki vanhemmat jyvät on myynyt, menneen kesäisillä aikoi itsekin
kylvää, niinkuin sanoin.
Puhelivat sitten vielä kylvönteosta, vuodentulosta arvelivat ja lopuksi
miehistään, jotka tukin-uittoon olivat menneet.
— Lupasi Juho lähtiessään jonkun muassa minulle rahaa lähettää, sanoi
Henti.
— Hyvät kuuluvat tänä kevännä olevan palkat, tiesi Kaisa.
Kaisan mentyä tuntui Hentistä elämä taas aika somalle. Oli toivo
saada pellot kylvöön ja toivo oli potun siemenistäkin. Juho ei ollut
lähtiessään puhunut siemenistä mitään, oli kai arvellut, että kun
ansaitsee, niin ostaa siemeniä ja saapuu kylvön ajaksi kotia. Vaan ei
Henti siihen uskaltanut luottaa. Saattaisi tapahtua, ettei silloin
enään saa siemeniä ja pellot jäisivät kylvämättä. Ensi tilassa päätti
hän lähteä Saarelaan kysymään, eikö Saarelan isäntä vaihettaisi
jauhoilla siemeniä. Kaisakin oli vakuuttanut, että kyllä vaihettaa...
Talvella oli hän usein ajatellut, että joutuvat kerjäläisiksi,
mökistäänkin pois, kun kaikki näytti niin surkealle ja toivottomalle
ja Juhokaan ei näyttänyt mitään huolehtivan... Nyt taas tuntui, että
jos hyvä kesä olisi lauttahommissa ja Jumala vuotta antaisi... Leipää
tulisi koko talveksi ja pottuja... Mitä Juho lauttahommissa saisi...
niillä maksettaisiin velkoja... Heidän elämänsä alkaisi kääntyä
parempaan päin... vaikka kiusaa ja huolta kai olisi vastakin tuon
sokean lapsen tähden ja kun väki vieläkin lisääntyisi...
13.
Jäät joesta olivat kadonneet, ilma oli lämmennyt, maa vihannoi ja
koivujen urvut alkoivat puhjeta.
Kumpulassa oli pellot kylvetty ja potut pantu.
Oravan Taavetti, vanhanlainen mies, jolla ei ollut kotoa eikä asuntoa,
vaan oleskeli milloin missäkin, hänet sai Henti työhön, kumppaniksi
pikku Juholle. Itse ei Henti jaksanut muuta kuin lehmät hoitaa ja
vaalia sokeaa lastaan. Saarelasta sai hän vaihettaa jauhoilla ohran
siemeniä ja potun siemenet sai velaksi.
Juho oli Kaaperin Kustin matkassa lähettänyt rahaa siemenen ostoa
varten, vaan kun oli jo ennen saanut siemenet, niin säästyi raha
muihin tarpeisiin ja palkaksi Taavetille. Oli Juho myös Kustin muassa
lähettänyt terveisiä, että ottaa jonkun työhön, että pellot saadaan
kylvöön, itse ei sanonut malttavansa lähteä, koska oli niin hyvä rahan
tulo. Semmoiset terveiset toi Kusti.
Mutta Henti oli jo toimittanut kaikki ja kun Kusti poikineen tuli,
oli hän jo ohran teosta päässyt, pottuja olivat pikku Juhon kanssa
istuttamassa.
— Terveenä se siellä taisi olla? kysyi Henti Kustilta, kun Kusti ensin
oli terveiset sanonut ja Juhon lähettämät rahat antanut.
— Terveeksi jäi, vaikka kyllä siellä nyt on miehen kuntoa kysynytkin,
tänä kevännä. Enpä minä muista kylmempää kevättä kuin tämä...
Lumiräntää on satanut vähä väliä ja kurjat ovat olleet yö-sijat
nuotiolla, kovin kurjat, vaan hyvät ovat palkat... En sieltä minäkään
vielä olisi lähtenyt, vaan tämä kun heti lähtee Ameriikkaan, niin
täytyi lähteä eronhetkelle, selvitteli Kusti.
— Tuli sille Juholle toki sekään villapaita suojaksi, sanoi Henti ja
näytti pitkissä ajatuksissa olevan.
Puhelivat pitkän aikaa tukin uitosta ja kurjasta olosta siellä.
— Hyvä sinulla, Henti, sentään on mies, jos oikein puhutaan, vaikka
häntä laiskaksi kyläläiset sanovat, kiitti Kusti.
— Ja tukkimies verraton, lisäsi poika.
— Hyvinhän se lauttahommissa aina on ansainnut, myönsi Hentikin.
Tuli sitten puhe armopuistakin.
— Kummat tässä olisi meillä ollut, ellei niitä armopuita olisi saatu,
sanoi Henti.
— Suureen tarpeesenhan ne monelle ovat olleet, sanoi Kustikin.
— Kylällä ovat sanoneet, että patruuni on sinulta pannut hakemukseen,
kun talvella otit niiden armopuiden päälle... sanoi Henti.
— Niinhän ne kuuluvat sanovan. Kurikan isäntähän tuo jo huusi näkösän
päähän, vaan en minä ole millänikään. Mitäpä patruuni minulta saa?
Kaikki mitä minulla on, on muiden nimessä. Tyhjän hyvän saa patruuni...
— Sitä se on Kurikka tässä meilläkin sanonut monta kertaa, että sinulla
muiden nimessä on omaisuutesi, vaan ei sanonut sen auttavan.
— Kurikka ei niitä asioita ymmärrä, vaan tuskittelee minulle, kun ei
käräjillä saanut mitään aikuiseksi he, he, he.
Sen sanottuaan lähti Kusti poikineen, vaan Henti jäi poikansa kanssa
pottuja panemaan.
Toikan Helenakin osui kulkemaan pian siitä, oli kylälle päin menossa.
— Mistä sinä potun siemeniä olet saanut ja noin hyviä? kysyi hän
uteliaana.
— Hyvät ihmiset niitä antavat... Mitäs siitä? kysyi Henti takaisin.
— Ilman kysyn, kun ei niitä paremmatkaan ole saaneet, kaikiltahan
melkein ovat paleltuneet mennä talvena.
— Niinkö on, sanoi Henti siihen ja jatkoi työtään.
Vaan Toikan Helenaa pisteli jo vihaksi.
— Vaan sinähän sitä kuulutkin saavan jos mitä isänniltä... sanoi hän.
Henti ei vastannut mitään ja Helena jatkoi matkaansa.
Illaksi saivat he potut pannuksi.
* * * * *
Kaaperin Kustin poika hommasi matkaan, samoin kaikki muutkin, jotka
kylästä aikoivat Ameriikkaan. Hän oli teettänyt uudet vaatteet, ostanut
anturakengät ja uuden lakin sekä läksiäisiksi viinaa.
Ja niin valmistui pian matkaan ja lähtöpäivä tuli.
Kustin poikaa ja Rantalan Mikkoa lähti Tasalan Pekka kyytiin
ensimmäiseen kaupunkiin. Rantalan Mikko oli talonpoika, vaan peläten
äkseerinkiä oli päättänyt siirtyä Ameriikkaan ja yhdessä olivat Kustin
pojan kanssa päättäneet matkustaa. Muut jotka Ameriikkaan aikoivat,
olivat vasta seuraavana päivänä päättäneet lähteä, vaan nämä kaksi
päättivät lähteä »etua leikkaamaan» kuten sanoivat.
Oli Rantalan Mikkokin lähtöpäivänä ryypännyt humalaan, ettei olisi
ikävä lähteä ja peräti keveällä tuulella hän olikin. Ei muuta kuin
laulu vaikeinta.
Hyvässä humalassa he ajoivat sekä Mikko että kyytimies Tasalan Pekka
kylän läpi ja paljon seurasi heitä väkeä, parkuen ja onnea toivotellen,
hyvästellen ja itkien.
Mutta Kurikan pihalle he jättivät hevosen ja kävelivät Kaaperin Kustiin.
Kustissa maisteltiin lähtiäisiä parhaallaan ja täydessä humalassa
oltiin.
— Nyt sitä poika lähdetään eikä olla heti näillä laitumilla, huusi
Kustin poika Mikolle.
— Hei vaan... ei puutu kuin laulu vaikeinta, huusi Mikkokin.
Pois tästä köyhästä Suomesta... pois, huusi lisää poika.
Ja kovaksi kävi rähinä ja melu Kustin tuvalla, kun humalaiset
syleilivät ja jaarittelivat ja kehuivat Ameriikkaa. Oli Toikan
Iisakkikin sattunut Kustin tuvalle läksiäisille ja tullut humalaan
aikalailla. Kusti olikin oikein sydämestään halannut, että saisi
Iisakin päisälleen, koska tiesi siten kiusaavansa Helenaa.
Ja olikin Iisakki ryypännyt, ettei osannut puhua kuin sopertamalla.
Mutta kesken rakkaimpia syleilyjä, tulikin Helena Kustiin. Hän oli
arvannut, että Iisakki juotetaan humalaan ja tiuskuen ja kovaa ääntä
pitäen alkoi hän vaatia Iisakkia kotia. Mutta Iisakki olikin sillä
päällä, ettei totellutkaan.
— Mene h—tiin, sanoi hän Helenalle.
Helena yritti vetämään Iisakkia tuvasta ulos, vaan silloin Iisakki
julmistui ja kiivaat kuopaset tulivat Helenalle.
— Juottivat tuon onnettoman humalaan... vaikeroi Helena, mutta Iisakki
oli kuin taivaassa hyvillään ja uhkaili hänkin lähteä Ameriikkaan.
Viimein, kun viina oli loppunut, tointuivat he matkaan. Mutta niin
humalassa olivat, etteivät hankkineet polkua myöten osata kulkea,
varsinkin Kusti poikineen näyttivät hoipertelevan kovin sinne tänne.
— Niinhän tässä heiluttaa ihmistä kuin Atlantilla, arveli Kustin poika.
Kun menivät Kumpulan sivu, läksi Hentikin lähtöä katsomaan.
Ja niin saavuttiin Kurikan pihalle, johon oli kokoontunut paljon kansaa
meneviä katsomaan.
— Näin sitä mennään nyt... arveli Kustin poika.
Eikä olla heti täällä, tuumaili Mikko.
Vaimoväki puserteli itkuja ja Kustin vaimo rääkkyi ääneen. Kusti
itsekin alkoi itkemään. Toikan Iisakki oli istunut portaille ja
nukkunut siihen, pää polvia vasten, lakki jaloissa.
Viimein, monien hyvästien perästä nousivat kärryihin ja Pekka käänsi
hevosen tietä kohti. Tielle seurasi vielä Kusti vaimoneen ja Henti, ja
kävelivät pitkän matkaa kärryin vieressä haastellen. Kurikan riihen
luota palasi Henti, vaan Kusti vaimoneen menivät vieläkin.
Tiellä seisahtui Henti kuuntelemaan, kun Ameriikkaan menijät lauloivat,
vetivät yhteen ääneen että maailma raikui:
Hyvästi kallihin Suomeni maa,
Minä aivon nyt reissata Ameriikkaan.
Olen luotu kuin lintunen lentohon vaan
Näiden kaukaisten maiden ja merien taa.
Kustin pojalla oli luja ja kaunis ääni ja varsinkin kun vetivät toiseen
kertaan kahta viimeistä säettä, tuntui laulu Hentistä niin kauniilta
ja kaipaavalta; ja hän seisoi ja kuunteli, ja kaikki, jotka Kurikan
pihalla seisoivat, tulivat tielle kuuntelemaan. Selvästi erotti sanat,
tyyni ja kirkas ilta kun oli:
Mieleni murheiseks' kylläkin käy,
Kun kotoani armasta enään ei näy. —
Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa
Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.
— Ikäväpä taitaa pojista sentään olla ero, arvelivat muutamat.
Mutta Kurikan renki, joka oli ollut Kustissa läksiäisissä, arveli:
— P—le tänne nälkämaahan enään ikävöisi, kun kerran yli Atlantin
pääsisi.
— Juuri niin, ei koskaan tuntisi ikävää ja ilosta ne nuokin laulaa,
arvelivat siihen toiset kylän pojat.
Kurikan tiehaarasta sopi näkymään mäelle, jonka yli tie vei
mutkistellen mäkeä alas. Kun menijät kohosivat mäelle, kuului sieltäkin
vielä heidän laulunsa:
Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa,
Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.
Vaan kun ehtivät mäen päälle, herkeni laulu ja samassa katosivat
menijätkin myötämäkeen.
— Jo ne menivät, sanoivat jotkut ja huokasivat.
— Niin tekivät, vastasivat toiset ja ajatellen käveli kukin kotiaan
päin.
Hentikin käveli hitaasti Kurikan pihaan. Toikan Iisakki, joka oli
nukkunut portaille, oli kannettu sänkyyn pirttiin ja pahaa porua piti
Helena, koska ääni kuului pihalle.
Järvelän isäntäkin oli tullut Kurikkaan ja istuivat portailla Kurikan
kanssa. Ameriikkaan menosta kuuluivat puhelevan.
Henti käveli raskaasti ja yritti menemään kujasta kotiaan päin, silloin
Järvelä kysyi:
— Hengissä te saitte ne lehmät kesään?
— Hengissä saimme ja ovat jo heruneetkin, kun pääsivät laitumelle,
vastasi Henti, mutta huomasi, että Järvelä katsoi häntä säälien ja
kummasti näytti alakuloiselle.
Ja hän jatkoi matkaansa hitaasti ja astui vakavasti pitkin pellon
pientaretta polkua myöten.
Hän tuli katsoneeksi peltoja, jotka olivat nousseet oraalle ja
vihannoivat jo. Kurikan pellot näyttivät kaikki erinomaisen lupaavilta,
oras oli vankka ja paljaita paikkoja ei näkynyt niinkuin monen muun
pellossa, jotka olivat kuluneen vuoden siemenillä kylvetyt. Tultuaan
lähelle kotoaan hän käveli vainion laitaan katsomaan, minkälainen
oras laidunmaisilla saroilla oli. Huononlainen näkyi olevan niissäkin
niinkuin muissakin. Saarelan siemenet eivät olleetkaan itäneet
tarkoin, vaan paljon jäi paljaita paikkoja, jotka vihannoivan pellon
keskeltä paistoivat kuin ruvet syvästä haavasta ja pellot näyttivät
lupaamattomilta ja kurjilta, olivat kuin kuvia hänen omasta kärsineestä
sydämestään...
Mutta toivoi hän sittenkin. Kun lämmintä riittää eikä halloja satu,
tulee leipää, eivät pellot sentään niin harvat ole, hän ajatteli, ja
syvä raskas huokaus nousi rinnasta. Hän tuli ajatelleeksi sitä, että
jos yhtä tyystin halla vieläkin viepi, jos yhtä kylmä talvi vieläkin
tulee, niin mihinkähän joutuvat he... ja kruunukaan ei enään auta...
Mutta samalla kuului kellon kilinä suolta päin. Lehmät palasivat
laitumelta ja pikku Juho juoksi vastaan niitä ja kutsui nimeltään.
Tuntui taas hauskemmalle. Ilmakin oli niin herttaisen lämmin ja aurinko
kallistui länttä kohden.
— Olisi aina kesä ja näin lämmin ja valoisa, hän ajatteli lehmiä
odotellessaan.