— Nytkö sinä aijot sitä hevosen lihaa noutamaan? kysyi Henti.
— Nyt, nyt. Hae sinä vaan jauhoja, että saadaan panna velliksi,
lihavelliksi tän'iltana. Käy Järvelässä jos et muualta saa. Sano
Järvelälle, että heillä on iso edesvastaus, jos me kuolemme nälkään
lapsinemme. Sano niin, jos ei muuten anna, neuvoi Juho.
Henti veti Juhon turkin ylleen ja solmisi huivin sen päälle. Lapset
olivat jo nukkuneet muut paitsi pikku Juho. Henti varotti häntä
pysymään hereillä siksi kunnes hän palaa. Poika lupasi. Juho jäi vielä
kenkiä sovittelemaan jalkaansa, mutta Henti lähti.
Hän kulki minkä ennätti suoraan Järvelää kohden. Tielle näkyi jo
isännän kamarista jalkalampun valo, totta kai isäntä oli kotona. Mutta
luultavasti oli siellä taas joku istumassa ja pakisemassa, ettei saisi
kahden kesken isännälle puhua ja kysyä.
Pihalle tultua näki hän kahden miehen tulevan rappusia alas. Ne olivat
talon isäntiä toisesta kylästä.
— Eivätköhän ne opi sekä Kumpulussa että Kaaperin Kustissa ymmärtämään,
mitä se merkitsee, että laiskana makaa ha ha, nauroi toinen isännistä.
— Totta kai oppivat, arveli toinenkin ja sitten menivät he hevosensa
luo ja läksivät ajamaan.
Henti astui ylös rappusia ja meni pirttiin. Vanha muori kehräsi
piisin luona. Henti kysyi isäntää, mutta muori oli kuuro. Henti kulki
etemmäksi ja tirkisti isännän kamariin, joka oli pirtin vieressä.
— Kotona se on, sanoi muorikin nyt, kun huomasi, että Henti katsoi
isännän kamariin.
Järvelä istui yksin kamarissaan kirjoitellen. Hentiin tuotti jotakin
vastustamatonta pelkoa, kun näki tuon jäykän miehen jäykät kasvot ja
kun muisti mitä isännät äsken pihalla puhuivat. Hän muisti kuitenkin
nälkäisiä lapsiaan ja rohkaisi luontoaan ja astui isännän kamariin.
— Jaa, sanoi Järvelä, kun silmäsi häntä, otti piippunsa, sytytti
tupakin ja huokasi.
Henti alkoi selvittämään Järvelälle Juhon toimesta ruveta hevosen lihaa
syömään ja tiedusteli oliko se vahingollista, jos sitä söisi.
— Mistä miehesi saapi hevosen lihaa? kysyi Järvelä.
Henti selvitti, että Saarelassa oli hevonen ammuttu, Juho oli sen
nylkenyt ja lihat oli luvattu palkaksi.
— Vai niin. No syökää vaan, mitäpä vahingollista se olisi, sanoi Järvelä
— Mutta pyytäisin minä isäntää, ettei isäntä sanoisi kenellekään, pyysi
Henti.
— Ollaan sanomatta, mutta eikö se miehesi jo ala kyetä työhön?
Henti kävi äänettömäksi.
— Minä tunnen sen miehesi, se luultavasti luottaa, että köyhäinhoito
ruokkii hänet koko talven. Vie terveisiä, että on olemassa vanhempia,
jotka paremmin tarvitsevat kunnan apua kuin te: kaksi nuorta ihmistä
vielä.
Järvelä puhui kylmästi ja Hentistä tuntui niinkuin siinä puheessa olisi
jotakin katkeraa tunteen ja vihan purkausta. Häneen tuli semmoinen
pelko ja vavistus, ettei uskaltanut enään mitään puhua, vaikka mieli
teki pyytää jauhoja.
— Mitä sinulla on asiaa muuta? kysyi Järvelä yhä kolkommasti.
Henti koetti sopertaa, ettei heillä ollut leipäpalasta.
— Minä en tiedä siihen mitään, koettakaa muualta ja muutenkin olen
jo katunut, että kävin takaukseen niiden lehmäinne vuoksi. Kylällä
kuulutaan puhuttavan yhtä ja toista sopimatonta sinusta ja minusta: he
eivät ole vielä unhottaneet niitä entisiä aikoja. Älä käy siis tässä
talossa enään. Nyt taidat jo ymmärtää, että se oli sinun onnettomuutesi
ja minun heikkouteni, ettet huolinut minun ojennetusta kädestäni... vai
kuinka?
Viimeiset sanat puhui Järvelä pehmeämmällä äänellä, jossa ilmausi
katkeraa kaipausta ja pettymystä.
Hentiin teki se niin oudon vaikutuksen. Yht'äkkiä levisi hänelle
silmäin eteen oma kurja elämä ja selvisi mieleen, ettei hän ollutkaan
rakastanut miestään pitkiin aikoihin, niinkuin olisi tullut rakastaa.
Ei hän enään voinut mitään selvittää eikä pyytää. Kuin itkun seasta
sanoi hän hyvästin ja meni.
Hentin mentyä huokasi Järvelä syvään, pisti piippuunsa ja alkoi
kirjoittamaan.
Kotiaan mennessä kävi Henti melkein joka talossa jauhoja pyytämässä,
mutta ei ollut kenelläkään antamista tai eivät halunneet antaa.
Hän sai siis tyhjin suin ja tyhjin käsin kävellä kotiaan päin. Hän ei
muistanut, että elämä koskaan ennen oli tuntunut niin suivasalle ja
niin kolkolle kuin juuri nyt. Sillä häntä kadutti, ettei hän ollut
ymmärtänyt silloin paremmin ja tuntenut paremmin Juhoa, vaikka kaikki
häntä laiskaksi sanoivat. Ja nyt täytyi sen rötkäleen kanssa alkaa
hevosen lihaa syömään. Mitä se Juho huolii, joka on niin kovin ryötän
luontoinen muutenkin, jos syökin hevosen lihaa, vaan minä en kyllä...
mieltä minulta kääntää, ajatteli hän.
Kun Henti pääsi kotia, oli Juho palannut Saarelasta. Pimeän päässä
hän oli pannut lihat isoon metsäkelkkaansa ja vetänyt kotio. Ei ollut
kukaan nähnyt hänen tulevan. Ja nyt oli hän jo kantanut lihat ullakkoon.
Nälkä kun oli, oli Juho jo hommannut padan piisiin ja leikannut aika
kappaleen hevosen reittä kiehumaan.
— Täällä kiehuu lihaa kuin Egyptissä ennen, arveli hän Hentille
— Siinä herkut sinulla on, sanoi Henti.
— Saitko jauhoja...?
— En saanut... Miks'et sinä itse viitsi koskaan käydä jauhoja
hakemassa, vaan minun se pitää juosta edestakaisin kuin oravan, sanoi
Henti tuskaantuneesti.
— No kelpaa tämä tämmöinen lihava liha jauhoittakin. Muistan minä
poikasena, kun isä-vainaja keitteli hevosenlihaa, kuinka sitä syötiin
ja mässättiin, tuumaili Juho vaan ja hämmenteli kapustalla kiehuvia
lihapaloja.
— Siksipä sinusta tuommoinen hevonen on tullutkin! Hevosen sinä olisit
tarvinnut saada vaimoksesikin, etkä minua, sanoi Henti.
— Katsoppas kuinka rasvaista lientä... katsoppas, arveli Juho vaan.
— Älä tuossa horise ja saarnaa, että mieltä kaivaa, mokoma teko-sairas,
sanoi Henti pisteliäästi.
— Pidä suus' kiinni nyt, taikka tässä nousee taas vesisade... sinä
nyt muka... Mitähän se sinä luulet syöneesi lapsena. Äitisihän kantaa
vieläkin, mistä löytää kuolleita vasikoita ja muuta pilaantunutta
roskaa. Semmoista sinä olet syönyt, mokoma mampselli, joka olet niin
hyvää sukua.
Henti pillahti itkuun ja ääneensä voivotti.
— Älä alakkaan siinä taas vesitellä, vaan tule laittamaan keittoa
pöydälle, että päästään maata, komensi Juho.
Vähitellen Hentikin taas tyyntyi. Eihän siinä auttanut itkut eikä
parkumiset, ei se sillä kumminkaan paranisi. Täytyi tyytyä siihen mitä
oli ja mitä tuli.
Juho ja lapset söivät lihaa niin makeasti, että Hentinkin alkoi mieli
tehdä.
— Maista sinäkin, kehoitti Juho.
Henti maistoi ja lopuksi söi nälkään aikalailla.
— Ei ole enään hätää. Nälkä se on, joka tekee toran perheesen, arveli
Juho syötyään ja paneusi levolle.
5.
Hyvin tiukalle otti eläminen Kaaperin Kustissakin. Ei ollut paljon
minkäänlaista, johon olisi voinut päin kääntyä syöntiä varten. Joka
konstia oli koetettu. Oli koetettu saada lainaksi ja velaksi, mutta
kun talollisilla oli jo edellisiltä vuosilta kokemus minkämoinen
velanmaksuja Kaaperin Kusti oli, ei kukaan uskaltanut antaa. Ja kesän
tienestit olivat loppuneet.