— Köyhäinhoidon puoleen tästä täytyy kääntyä. Kuolema tässä muuten
tulee, arveli Juho taas ja nousi istumaan.
— Ei kai ne meille anna apua nuorille ihmisille, vastasi vaimo.
— Täytyvät antaa. Ei saa nälkään tappaa ketään. Näin kovana vuonna, kun
ei ole työtä, eikä ruokaa. Köyhäinhoidon täytyy elättää, ei auta.
— Kyllä tässä elettäisiin mekin vielä tuleva talvi, kun sinäkin olisit
nyt syksyllä kulkenut töissä. Olisihan säästynyt ruoka kotona ja
palkkaakin olisi karttunut. Minulla olisi työtä vaikka kuinka tekisin,
olisi kehräämistä ja toista tuodaan. Olisi sitä sinullakin työtä,
kun viitsisit tehdä. Onpahan muillakin mökin miehillä työtä. Toikan
Iisakilla esimerkiksi.
— Mitäs Toikan Iisakista! hän onkin seppä-mies, ansaitsee monta markkaa
päivässä näin syksylläkin.
— Ja Oravalan Aappo ja monta muuta. Jätkämiehiä ne ovat nekin, niinkuin
sinäkin, ompahan heilläkin työtä. Oravalan Aappokin on koko syksyn
pohjannut ojia, koko syksyn, pappilassa ja ansainnut monta kymmentä
markkaa.
Juho ei siihen mitään vastannut, imeskeli tyhjää piippuaan ja väliin
haukotteli. »Kyllä meillä tulee kumma talvi eteen, Juho. Kun et sinä
sen vertaa viitsi, että edes puita hankkisit talven varalle», sanoi
vaimo kuin itkun seasta.
— Ala nyt taas siinä haukkumaan. Mitä sinun tarvitsi mennä naimisiin,
kosk'et kärsi miestäsi.
— Minäköhän se sinun perässäsi olen juossut. Etköhän se ollut sinä,
joka viekottelit minua, nuorta ja ymmärtämätöntä...
— Mitä sinun tarvitsi huolia minusta. Olethan kehunut, että sinulla oli
parempiakin tarjolla. Miks'et ottanut niitä!
Vaimo pillahti itkuun ja lapset ympäröivät hänet.
— Voi, voi minua onnetonta, huokasi hän.
— Niin, ala nyt siinä märsäämään taas ja tuskittelemaan, sanoi Juho,
nousi ylös, haki lakkinsa ja meni ulos.
Miehen mentyä ratkesi vaimo vasta oikein itkemään ja tuntui niin
tuskalliselle ja ikävälle olo. Katumus piiskasi mieltä ja elämä näytti
niin surkealle, onnettomalle. Itkiessä siirtyivät ajatukset kuluneesen
aikaan ja johtui mieleen mitä Toikan Helena äsken oli sanonut, kun
leipää kävi lainaamassa. Oli sanonut, että olisit uskonut mitä
sanottiin, niin ei sinun tarvitsisi nyt juosta leipää lainaamassa. Hän
oli ennen naimisiin menoa ollut kaunis; ja pappilassa hän oli palvellut
monta vuotta. Kosioita oli ilmaantunut monta. Mutta hän ei huolinut
muista, hän piti Juhosta. Juho olikin silloin ollut kylän komein
nuorimies: leveät hartiat ja kauniit, siniset silmät. Kuka sen silloin
osasi ajatella tai ymmärtää, että hän on niin laiska ja toimeton. Ellei
tätä mökin paikkaa olisi ollut, olisi jo nälkä ennenkin hätyytellyt,
sillä Juho ansaitsi kyllä lautta-hommissa, vaan hän ei osannut säästää,
hän joi ja söi, mitä ansaitsi; ja usein ei syksyllä ollut penniä
jälellä kesän ansioista.
Kuluneena kesänä oli ollut kaikkein hulluimpaa. Ei ollut lautta-töitä
ja Juho ei talollisten töitä viitsinyt tehdä. Pitkät kesäset päivät
loikoi sängyssään ja haukotteli. Ellei itse olisi kokenut olla niin
virkeä ja säästäväinen, olisi kesällä jo ollut hätä. Vaan mitä oli
aikaa ja sai lapsilta rauhaa, teki käsitöitä. Ellei hallaa olisi
ollut, olisi pelloista saatu leipää talveksi ja eletty jotakuinkin,
kun olisi käsityöllään lisää hankkinut. Vaan nyt oli halla vienyt
kaikki ja Juho pysyi yhtä laiskana. Ei lähtenyt kenellekään työhön,
vaikka käytiin pyytämässä. Söi ja joi laiskana; ja makasi. Ei viitsinyt
edes senvertaa, että olisi puita hakannut Ei hän ollut koskaan ennen
miestään laiskuudesta soimannut, ei, ennenkun tänä syksynä vasta. Oli
tullut niin tuskalliseksi ja kärsimättömäksi alinomaa hätyyttävien
puutetten kanssa, että täytyi sanoa. Vaan ei siitä ollut apua. Juho
ei lähtenyt työhön, makaili ja imi piippuaan. Hänessä oli kasvanut
kummallinen inho ja välinpitämättömyys miestään kohtaan. Ei saattanut
häntä enään rakastaa niinkuin ennen ja kun vertaili muita mökkiläisiä
heihin, löysi Juhossa yhä enemmän ja enemmän vikoja. Kotokaan ei
tuntunut enään niin somalle kuin ennen eivätkä lapset niin rakkaalle.
Puutteessa oli sydän käynyt niin kylmäksi. Ja jos missä kävi, niin aina
kysyttiin, että onko Juho työssä... Ja hänen täytyi aina vastata, että
eihän se...
Kyyneleet olivat kuivuneet ja hän istui pienellä jakkaralla ja
mietiskeli elämäänsä. Lapset olivat syöneet leipäpalasensa ja pyysivät
lisää.
— Pankaa maata nyt, ei äitillä ole enään, sanoi hän ja koki tyynnyttää
heitä; vaan ne vikisivät vaan ja syliin halusivat. Niitä oli neljä,
vanhin oli lähes kymmen vuotias ja nuorin jo kävellä toikkaroi, hakien
pahan tekoa.
— Juho pidä sinä huolta tuosta Annasta, ettei se saa pahaa tehdä. Äiti
alkaa kehräämään, sanoi hän vanhimmalle pojalle.
Yritteli sitten kehrätä, vaan ei tahtonut työ käydä Tuntui niin
ikävälle. Huonekin tuntui kylmälle ja näytti kovin alastomalle. Tuli
verranneeksi Toikan mökkiä heidän pirttiinsä. Toikassa oli kaksi sänkyä
ja hyviä makuuvaatteita, monta tuolia ja pöytiä. Heillä ei ollut kuin
yksi resunen sänky ja muutamia jakkaroita. Kello oli heillä ollut,
mutta senkin oli täytynyt antaa muurarille, joka syksyllä korjasi
muuria. Ei ollut muutakaan, jolla olisi maksanut. Ei heidänkään
elämänsä tällaista olisi, jos Juho yrittäisi, hän kyllä oli puolestaan
koettanut, oli öisinkin kehrännyt...
Saisi nämät pappilan rouvan villat kehrätyksi, saisi jauhoja, että
pääsisi leipomaan...
Samalla aukeni ovi ja pappilan rouva astui sisälle. Hänellä oli iso
mytty villoja kädessään ja vanhoja vaatteita toisessa. Vaimo alkoi
hätäilemään ja pyhiskeli silmiään. Toimitteli rouvalle istuinta ja
sanoi:
Lapset tässä ovat sotkeneet pirtinkin taas. Rouva sattui juuri
parhaasen siivoon.
— Älä nyt ole milläsikään. Ei tässä teidän pirtissänne sentään haise
niinkuin monessa muussa pirtissä... Niin, toin taas villojakin lisää
sinulle kehrätä. On moni käynyt minulta kehräämistä tahtomassa, vaan
ne eivät osaa kehrätä niinkuin minä tahdon, en ole antanut ja taitaapa
olla hyvä sinullekin, että saat työtä, näin katovuonna varsinkin. Missä
miehesi on?
— Mihin lie mennyt. Tuolla toisissa mökeissä se käypi.
— Minä eilen puhuttelin Toikan Helenaa ja kuulin, että teillä on suuri
köyhyys. Kumma sinäkin, kun et komenna tuota miestä työhön, annat
sen tässä syödä, mitä itse ahkeruudellasi vähän ansaitset. Syöhän se
semmoinen iso vankka mies lapsilta ja sinulta kaikki...
— Minkäpä minä sille teen. Olen minä puhunut.
— Taitaa luulla, että köyhäinhoidosta apua saatte, vaan siinä pettyy.
Nyt tuleekin, kuulimma, eri järjestys köyhille. Siitä on ollut jo
kuntakokous. Laiskoille ei anneta apua ensinkään ja niiden, joille
annetaan, täytyy tehdä työtä. Ilmaiseksi ei anneta muille kuin
vaivaisille ja vanhoille. Nyt on tullut katovuosi koko Suomen maahan,
muualle paljo pahempi kuin tänne. Tarvitsisi miehesikin ruveta vähän
ajattelemaan asiaa. Teille kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle ei
mitenkään voida apua antaa, kun ei ole lapsiakaan kuin nämät neljä.
Niitä on monta joilla on paljo enemmän lapsia ja vaivaisia lisäksi,
mutta ei heillekään anneta, elleivät työtä tee. — Tässä pitäjässä
se onkin kummaa. Kesällä ne ovat nuo jätkämiehet niin herroja ja
leveitä, ett'eivät vastaakaan, kun työhön pyytää, ja talvella ovat
valmiit kerjäämään. Nuo "puulaakit" ne pilaavat täällä työväen ja nuo
lauttahommat, lateli pappilan rouva.
— Olen minä sille sanonut ja kehottanut...
— Harvoin kai sitä niin laiskaa ja kelvotonta miestä onkaan, kuin se
sinun miehesi. Toikan Helena sanoi, ettei viitsi puitakaan talvella
hakata, että sinun pitää nekin hakata.
— Semmonenhan se on...
Rouva luetteli vielä pitkälti Juhon huonoja puolia ja vaimo kuunteli
ääneti. Ei hän kyennyt puolustamaan miestään, eikä tahtonutkaan, sillä
hän tunsi kaikki todeksi mitä rouva sanoi.
— Tässä minä toin lapsillesi vähän vanhoja vaatteita. Kun peset ja
paikkaat, niin kestävät koko talven, sanoi rouva.
Vaimo alkoi kiittelemään.
— Minä sinusta vieläkin pidän, Henti, sinä olit hyvä piika meillä
ollessasi ja jos olisit kuunnellut minua, niin et sinä tässä mökissä
nyt taistelisi nälän kanssa, olisit aika talossa emäntä, sanoi rouva.
— Kuka sen silloin tiesi, että Juho niin toimeton on...
— Johan minä sinulle sanoin. Olihan niitä monta, jotka silloin jo
tiesivät, että Juho on laiskanluontoinen mies. Saarelan isäntäkin
sanoi, ettei hän ole ikänänsä niin laiskaa työmiestä pitänyt. Eikähän
tuo ole viitsinyt talon töitä tehdäkään, siellähän se on kaiket
kesät ollut lauttahommissa, jossa saa vähällä vaivalla hyvän palkan.
Sanoinhan minä, vaan sinä et uskonut.
— Siihen naimiseen niillä onkin aina niin kiire, niinkuin sinullakin.
Sinäkin niin nuorena, et hetikään kahdenkymmenen ikäinen vielä. Ja
tämmöiseen vielä jouduit. Vaan semmoisia ne ovat kaikki, eivät ne
usko, ennenkuin itse kokevat. Olisin minä sydämestäni suonut sinut
parempaan... sinä olit kaunis, sinä olisit saanut talon isännän, vaan
luotit muka rakkauteesi... pyh, puhui pappilan rouva kuin säälien.
Hentiä ei itkettänyt, vaan niin kummasti vihloi sydämessä, kun rouva
niitä entisiä aikoja muistutti.
— Saisinkohan minä sitten jauhoja rouvalta, kun saan nämät kehrätyksi?
— Miks'et saa. Eikö teillä ole jauhoja ollenkaan?
— Ei ole, on kaikki lopussa.
— Tule sitten meille, niin saat. Vaikka mitä siitä on hyvää, se mies
kötkäle kai ne syö kaikki, mitä sinä ansaitset.
Rouva sanoi hyvästit ja läksi. Kulki ensin polkua pitkin kylälle päin,
kulki lopulta pellon poikki Kurikan taloon. Siihen oli hän jättänyt
hevosen pihalle siksi aikaa kun Kumpulassa kävi. Sillä ei Kumpulaan
eikä niihin muihin torppiin ollut kärrytietä. Emäntä osuikin olemaan
pihalla ja alkoi vaatia rouvaa sisälle, sanoi keittäneensä kahvin
valmiiksi. Ja isäntä oli toimittanut hevoselle heiniä syötäväksi.
Arveli rouva näin syyskylmässä kahvin kylläkin maistavan hyvälle ja
kiitellen käskemisestä astui huoneisiin.
Emäntä otti ensin puheeksi:
— Siellä on, tuolla mäessä, aikasta joukkoa. Laiskana ovat siinä
tämänkin syksyn maanneet, vaikka työtä olisi ja heilläkään ei kassoja
ole. Kesän ansiota vielä jäljellä vähän, niitä nyt syövät, vaan kun ne
loppuvat, niin mitenkähän sitten käypi! Kumpulassako rouva kävi?
— Niin kävin. Vein Hentille villoja kehrätä. Hän minusta on paras
kehrääjä täällä. Onkohan se tuo mökki heidän oma?
— Ei ole oma. Saarelan isännän nimessä se on. Kumma mies se on sekin
Kumpulan Juho... nytkään ei ole koko pitkänä syksynä rikkaa ristiin
pannut. Syönyt siinä vaimonsa tienaamaa ja maannut. Mennä talvena jo
söivät lehmänsä panttiin meille.
— Oi, oi, eikö ne ole lehmätkään enään heidän omiaan!
— Eivät. Meille ne ovat kuuluvia.
— Surkeaa sentään Henti-paran vuoksi. Niin hyvä ihminen kuin hän joutui
tuon laiskan kanssa.
— Hentin vuoksi minustakin on ikävää. Se on aina niin notkea ja keheä
tulemaan työhön, jos koska pyytäisi. Ja kokee se raukka olla iloinen ja
toimitella, vaikka eivät taida niin lihavat päivät olla.
— No ette kai te ota toki heiltä lehmiä pois?
— Miten käynee. Se on meidän isäntäkin kyllääntynyt sille Juholle niin
kovin. Oli tässä elon ylösoton aikana meillä pari päivää työssä, niin
isäntä karskeintui hänelle... Oli niin peräti laiska, esti muidenkin
työnteon, esti ja täytyi panna hänet pois työstä.
Isäntäkin samassa tuli kamariin.
Haastelivat huonosta vuodesta, joka oli kohdannut koko maata. Kurikan
isäntä oli sanomalehdistä nähnyt, että muualla oli halla vienyt vielä
tarkemmin kuin täällä olikaan. Täällä sentään sai usea siemeniksikin
kelpaavaa viljaa. Lopuksi otti isäntä puheeksi pitäjän köyhät, sanoi:
— Kyllä sen tänä talvena tarvitsisi tuon köyhäinhoidon järjestää vähä
paremmalle kannalle. Ennen ovat saaneet apu-jauhoja sinne mökkeihinsä,
ovat siellä syöneet laiskana vanhemmat ja lapset. Pitäisi lapset
laittaa huutolaisiksi ja vanhemmat työhön.
Rouva oli aivan samaa mieltä.
— Sillä ikävää se sentään on meilläkin talollisilla ruveta elättämään
kokonaisia perheitä, joissa jo on aikaihmisiä lapsia, näin kovana
vuonna kuin tämä. Ja onhan se kaikille tunnettu minkälaista köyhä kansa
täällä on. Kesät oleskelevat lauttatöissä, ansaitsevat hyvin ja syövät
mitä parasta. Talveksi ei muisteta mitään jättää. Ja kesällä ei saa
työmiestä paljo millään hinnalla, vaan talvella ovat he valmiit apua
tahtomaan. Pitäisi tänä talvena näyttää niille mitä muksu maksaa, että
saisivat oppia toistaiseksi, selvitti Kurikan isäntä.
Rouva oli samaa ajatellut ja kuullut monen muun puhuvan samalla
tavalla. Pakisivat sitten vielä tuokion ja rouva läksi, ajoi menemään
pappilaan päin hyvää kyytiä lihavalla ruunalla.
2.
Syksy oli muuttunut kylmemmäksi; jo näytti talvi tulevan. Joki oli
jäässä, että hevosilla yli kuljettiin, vaan maa oli paljas ja routanen.
Maatöihin ei kyetty ja metsään ei päästy, kun ei lunta ollut. Ne,
joilla oli heiniä joen saarissa, vedättivät niitä kotio, varkaiden
käsistä pois ja helpotukseksi talviajoille.
Huonoa vuotta huusivat kaikki, nälkää ja kallista aikaa. Posti toi
kahdesti viikossa uutisia muilta paikkakunnilta hätääkärsivistä ja
nälästä. Nälkääntyneille koottiin ropoja ympäri maata, maaherra ryhtyi
tehokkaisiin toimiin hädän lieventämiseksi. Kruunu lupasi metsää
leiväksi ja tervaskantoja polttopuiksi ja jäkäliä leivän lisäksi.
Sanomalehdissä luettiin kamaloita uutisia hätääkärsivistä, tietoja
tuli ja meni ja hommaa ja huolta oli kaikilla virkamiehillä ja kunnan
esimiehillä etupäässä.
Huhuja kulki kylältä mökkeihin kylän laitaan, kulki monenlaisia hyviä
uutisia, valheita suurimmaksi osaksi. Hätä alkoikin olla vieraana
useammassa mökissä. Ne, joilla ei ollut entisiä säästöjä, saivat kärsiä
ja kilvoitella. Taloihin ei otettu päiväläisiä, sillä kukin koetti
saada työnsä tehdyksi niin vähällä väellä kuin suinkin.
Kumpulassa oli hätää myydäkin.
Henti oli kehräämällä saanut ansaituksi sen verran, että leipää oli
vähän kullekin ja kun lehmistä saatiin maitoa vähän, elettiin toki,
vaikka niukasti kullekin riitti. Vaan nyt olivat jo molemmat lehmät
huonojen rehujen takia menneet umpeen, ettei ollut niistäkään enää
apua. Ja karjan-annin saanti kylältäkin oli lujassa, sillä karjaa oli
täytynyt vähentää ja ne, jotka olivat elossa, lypsivät tilkan vaan
huonojen rehujen takia. Juho oli muka alkanut sairastamaan. Makasi nyt
kaiket päivät ja rintaansa valitti. Hentin täytyi hoitaa lehmät ja
lapset, hakata puut ja Juhoakin väliin vaalia. Jauhot olivat taaskin
kaikki ja leipää ei ollut palastakaan. Henti oli käynyt aamulla
Toikassa leipää lainaamassa, vaan sielläkään ei oltu annettu, kun ei
koskaan tuotu takaisin. Hänellä oli pian kehrättynä pappilan rouvan
villat ja kun kaikki saisi kehrätyksi, lähtisi heti pappilaan, että
saisi jauhoja...
Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, sydänalassa tuntui niin
pahalle ja ellosteli, vaan hän polki rukkia, että ratas pyöri kuin
vimmattu ja lankaa karttui rullalle, että silmä erotti. Iltapuoleen sai
hän kaikki kehrätyksi.
— Pyydä siltä pappilan muorilta vähä kalaa minulle, sanoi Juho, kun
Henti toimitti matkaan.
— Siitä on muistaa asti kun olen kalaa nähnytkään, mennä kesänä yhden
sirkan joessa. Hiukasevan tuntuu, ehkä minä tästä paranen, arveli hän.
— Saatanhan minä pyytää, vastasi Henti ja varotettuaan lapsia, läksi
hän, langat käärittynä mustaan pussiin.
Ilma oli kylmä ja pohjosesta puhalti vihanen tuuli. Tie oli kova ja
kylmettynyt, oli kuin talvipakkanen, lunta vaan puuttui. Hänellä
olivat huonot ohuet vaatteet ja rikkinäiset kengät. Miehensä kuluneen
pikku-turkin oli hän vetänyt ylleen ja köyttänyt sen huivilla
vyötäisiltä kiinni, vaan sittenkin pyrki tuuli painumaan läpi ja pani
ruumiin värisemään. Toisessa kädessään hän kantoi pientä pyttyä ja
kainalossaan lankavyyhtejä. Mennessään Kurikan pihan läpi, osui isäntä
tulemaan tallista ja sanoi:
— Minä tulen huomenna noutamaan ne lehmäni pois, kuolevat nälkään.
— Eivät ne nälkään kuole, on meillä ruokia niille ja heti jälkeen
Joulun toinen niistä poikisikin. Eikö isännälle sopisi vielä odottaa
tulevaan kesään, pyysi Henti.
— Sinun vuoksesi saisivat olla, vaan sille miehellesi olen niin
karskeintunut, vastasi Kurikan isäntä ja meni pirttiin.
Henti jatkoi matkaansa ja saapui tielle. Hän oli toivonut, että kun
toinen lehmistä kantaa, he saavat lapsille särvintä ja itsekin palan
painoa, vaan nyt alkoi epäilyttää ja mieleen lykkäsi jos jonkinlaista.
Jos ei olisi noita lapsiraukkoja, niin jättäisi koko miehensä ja
menisi palvelukseen. Nälkää ja kärsimistä näki hän edessään, näki
pitkän talven kylmät päivät ja kurjuudet monenlaiset. Eikä tiennyt
oikein ketä syyttäisi onnettomuudestaan. Miestäänkö? Vikaahan hänessä
oli, kun oli niin synti-laiska. Olisi hänen toki pitänyt sen verran
armahtaa vaimoaan, että puut olisi hakannut. Eivätkä he sillä tiellä
olisikaan, jos Juhokin yrittäisi ja kuntoa hänellä kyllä olisi
yrittää, kylän vankin mies. Vaan jos johonkin yrittikin työhön, niin
ei pysynyt kun päivän, kaksi. Miksikä sillä sen vertasella tuli? Ja ne
olivatkin kyläläiset alkaneet häntä karttamaan, etteivät enään hänestä
huolineetkaan työhönsä, sanoivat estävän hänen muidenkin työn tekoa,
niinkuin Kurikassakin leikkuuaikana.
Hän oli saapunut keskikylälle, jossa molemmin puolin tietä oli
varakkaita taloja, joissa asui vireää väkeä ja omistaan eläjiä. Hänelle
johtui mieleen samallainen ilta nuoruutensa päiviltä. Silloin oli hänen
ja Juhon hääilta muka. Hän muisti sen juuri kuin eilisen päivän, vaikka
siitä jo oli kymmenen vuotta kulunut. Paljon sitä silloin oli toivottu
ja olihan sitä saatukin. Juho oli isältään perintönä saanut pirtin ja
pellot. Navetan ja läävän oli itse jälestäpäin rakentanut. Vaan eihän
silloin ollut uskonut, että elämä koskaan voisi olla niin kurjaa kuin
se nyt oli. Eikä ollut yhtään hetkeä ollut semmoista, jommoista oli
toivonut olevan koko ijän, kuolemaan saakka. Jos silloin olisi tämän
arvannut, olisi perääntynyt pois ja ottanut sen toisen, joka nyt oli
vankan talon isäntänä, eleli yksin vieläkin. Ei tarvitsisi nyt juosta
pitkin tietä palelluksissa ja nälässä...
Ja yhä selvemmin ja selvemmin alkoi mieli kuvailemaan sitä, että jos ei
olisi näin, vaan niin kuin mieli nyt kuvitteli. Miksikä olikin ollut
niin höperö silloin. Oli luullut rakkauden, jonka tunsi Juhoa kohtaan,
kestävän kaikki koetukset, pysyvän lujana ja vilpittömänä, vaikka
mitä tulisi vastaan; ja sehän se oli pettänyt. Nyt ei enään voinut
kunnioittaakaan miestään, ei, vaikka usein oli itseään syyttänytkin
siitä. Nyt ne olivat menneet rakkaus ja kaikki muu: nuoruus ja elämän
onni. Ei ollut muuta kuin taistelua, taistelua nälän ja vilun kanssa.
Olisi ottanut sen toisen, joka pyysi ja rukoili ja rakasti... Kuinka
erilaista nyt olisi. Hän olisi nyt emäntänä tuolla, tuossa talossa
juuri...
Hän oli tullut Järvelän kohdalle. Sieltä loistivat ystävälliset valot
häntä kohtaan ja isännän kamarista näkyi jalkalampun kirkas valo.
Hän näki tielle asti, että isäntä istui pöydän luona kirjoitellen.
Tuli yht'äkkiä semmonen palava halu päästä puhumaan tuolle tutulle
miehelle... oli jo kääntymäisillään Järvelän pihaan... Vaan samassa
juolahti mieleen se, ettei ollut sitten hää-illan puhutellut Järvelän
isäntää, eikä usein nähnytkään. Isäntä oli kuin välttänyt häntä ja hän
pyörähti pois ja käveli kiireesti pappilaan päin. Mutta kun tulevaa
talvea yltyi ajattelemaan, huomasi selvään, että Järvelän isännän
puoleen piti lopultakin kääntyä apua pyytämään. Järvelä oli kunnan
esimies ja köyhäin hoitaja, hänelle piti mennä valittamaan ja apua
pyytämään... Vaan mitenkähän uskaltaisi mennä tuon miehen luo, joka
oli näinä kymmenenä vuotena niin paljon vanhennut, muuttunut vakaseksi
ja kylmäksi! Ehkä oli hänellä yhtä kylmä sydän kuin silmien katsekin
näytti olevan hänelle, Hentille varsinkin... Siellä taisi olla tuon
kylmän kuoren alla palamassa kamala rovio, joka kerran puhkeaa, sillä
hän ei ehkä milloinkaan voi unhoittaa, että hän oli Hentiä rakastanut,
tarjonnut hyvää ja mukavaa, vaan Henti ei ollut suostunut, oli luullut
rakkauden Juhoa kohtaan olevan niin lujan...
Henti oli saapunut pappilan luo. Taipaleella oli miettinyt ollutta ja
olevaa elämäänsä niin, ettei ollut kylmästäkään mitään muistanut, vaan
nyt alkoi vasta tuntua: koko ruumista värisytti ja jalkoja paleli.
Hän jätti pyttynsä kyökin kuistiin, vaan langat vei muassaan sisälle.
Oli niin valoisaa ja somaa täällä sisällä. Piiat siinä hääräsivät;
toinen hommaili kahvin keittoa. Henti istahti oven suuhun tuolille
ja kysyi rouvaa. Piiat naureskelivat ja jakelivat leikkiä, eivät
näyttäneet ymmärtävän, että oli kova talvi tulossa...
Rouva oli saapunut kyökkiin ja tarkasteli Hentin kehräämiä lankoja.
Hyvin kehrätyltä sanoi olevan.
— Kylmä siellä taitaa olla, koska sinä olet noin vilussa, sanoi hän ja
tarkasteli Hentiä.
— Kylmä on ilma.
Rouva oli alkanut tarkastamaan Hentin pukua ja sanoi piikojen puoleen
kääntyen:
— Kuka olisi luullut, että meidän sievä ja hyvä Henti tuollaisissa
rääsyissä kulkee. Ottakaa te vaaria ja esimerkkiä Hentistä, ettette
pidä niin kiirettä naimisiin kuin hän. — Kyllä tuohon autuuteen ehtii,
ja hän osotteli Hentiä piioille. Ne katsoivat hymyssä suin, näytti kuin
eivät olisi ymmärtäneet, mitä rouva sanoi.
Henti istui tuolilla, silmät allapäin eikä virkkanut mitään.
Vaan rouva yhä tarkasteli hänen pukuaan, kenkiä, kaikkia...
— Herra isä! eihän sinulla ole paitaakaan, onko kumma, että kylmä
tulee, sanoi hän ja mainoi ja ihmetteli.
Henti istui kuin syytetty, ei osannut puolustaa millään lailla. Vaan
sydämensä vihloi niin kuumasti, kun rouva piikain kuulten siinä tutki,
koperoi ja selvitteli... Eiköhän se rouva luullut hellempiä tunteita
köyhillä olevankaan!
Kahvi oli joutunut valmiiksi ja rouva tarjosi Hentillekin. Se maistui
nälkäiselle ja vilustuneelle niin perin makealle, että kielen hankki
mennessään viedä, se lämmitti ja sammutti kiljuvaa nälkää. Ei ollutkaan
Henti saanut kahvia kuin kesällä. Kukaan ei ollut tarjonnut, eikä
kotona ollut.
— No miten se miehesi jaksaa? Eikö se jo ala kyetä pönkilleen?
tiedusteli rouva.
— Sanoi olevansa parempi, pyysi, että jos rouva olisi hyvä ja antaisi
jonkun silahkan, sanoi niin hiukaavan.
— Mikä sitä hiukaa semmoista, joka aivan makaa, ei kai työnteko, päätti
rouva ja läksi punnitsemaan Hentille jauhoja, palkaksi viimeisistä
kehräyksistä.
— Odota sinä täällä se aika, sanoi hän mennessään.
Rouvan mentyä alkoivat piiat udella Hentin elämää ja viimeiseksi siitä,
kauvanko hän oli pappilassa palvellut ja minkälaista oli palvelus
ollut. Henti heille selvitteli palvelus-ajasta siihen asti kun joutui
naimisiin ja naimisissa olostaankin vähäsen. Vaan piioille kiitteli hän
miestään.
Rouva tuli ja sanoi panneensa jauhot Hentin pussiin.
— Ja tuosta annan vanhan paitani sinulle, että saat jotakin suojaa,
raukka, sanoi hän sitten ja ojensi Hentille.
Vaan Henti muisti lapsiaan kotona ja tyhjää pyttyään kuistissa ja
kuiskuttelemalla, etteivät piiat kuulisi, sanoi hän rouvalle:
— Ajattelin minä pyytää pikkusen piimää pyttyyni lapsille. Sitä ei saa
mistään.
— Ei minultakaan hyvä ihminen liikene, on niin paljon kärttäjiä, että
tahtovat kuiville viedä, vastasi rouva.
Ei Henti sen enempää kärttänytkään, otti pussinsa ja aikoi lähteä, vaan
samalla ilmaantui kirkkoherrakin kyökin ovelle ja sanoi:
— Kuules vaimo! sano sille miehellesi, että minulla olisi halkojen
hakkuuta... Olen tässä odotellut, että eikö tule kukaan tarjolle
tämmöisenäkään vuonna, vaan mitäs tyhjää. Ei ole vielä todellista
hätää mökkiläisillä, koska eivät alenna itseään sen vertaa, että työtä
kävisivät kysymässä.
Henti lupasi sanoa.
— Olen kuullut, että laiskuuttaan se miehesi makaa, niinkuin moni
muukin lurjus tällä paikkakunnalla, sanoi hän lisäksi.
Henti sanoi hyvästin ja läksi. Mennessään sieppasi hän tyhjän pyttynsä
kyökin kuistista ja meni juoksu-jalkaa poikki pihan tielle.
Tielle tultua alkoi mietityttää se, että mistä saisi vähäkään särvintä
— lapsillekaan. Tänä iltana ei enään ehtisi leipoa leipää, vaan
keittäisi puuroa, piimän kanssa se maistuisi hyvälle.
Hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelan emäntä oli aina ollut armelias
hänelle, vaikka heillä oli Saarelaan velkaa vielä melkein sata markkaa
siitä pirtistä. Ei oltu kyetty maksamaan kuin korko vuosittain ja
tämän vuoden korko oli vielä maksamatta. Jouluna olikin vasta määrä
maksaa. Hän poikkesi Saarelaan, ajoi asiansa ja pyysi. Saarelan emäntä,
armelias ihminen, antoi, antoi pytyn täyteen sakeaa piimää.
Kohta kiireemmästi hän läksi kotiaan päin, pussi toisessa kädessä,
pytty toisessa.
Juho oli sillä aikaa toimittanut piisiin valkean ja pannut padan
tulelle, että puuroa keitetään kun Henti tulee jauhojen kanssa.
— Saitko silakoita? kysyi Juho ensiksi.
— En saanut, vaan rouva antoi minulle paidan, aivan eheän, sanoi Henti
ja näytti.
— Voi turkanen, kun ei pitänyt saada silakkaa, olisit siltä rouvalta
rukoillut.
— No älähän huoli... keitetään suolainen puuro, kyllä hiuka lähtee,
lohdutteli vaimo ja alkoi hommata puuron keittoa. Vaan siinä
hommatessaan muistikin, ettei ollut suoloja, ei raettakaan.
— Käy Toikan Helenalta lainaamaan. Eilen kuuluu Toikan Iisakki ostaneen
puoli tynnyriä suoloja porvarista, neuvoi Juho.
— Se on se Helenakin niin pahantahtoinen, vaan jos Matin Kaisalla
sattuisi olemaan, hän kyllä antaisi, arveli Henti ja läksi.
Toikan pirtti elikin lähellä, ensimmäinen naapuri, mutta Matin pirtti
oli siellä vähän loitommalla metsän keskellä. Henti juoksi polkua
pitkin sivu Toikan, Matin pirtille. Köyhyys oli Matillakin, paljo
oli lapsia ja repaleisia. Matti itse sentään kunnon työmies ja vireä
ja Kaisakin käsistään tekevä, vaikka ylön ryöttä. Huoneessa haisi ja
lapset olivat likaiset ja mustat. Haju pisti Hentille heti nokkaan,
että alkoi kaivattamaan, ja puolustuksekseen hän ajatteli, ettei hän
sentään, vaikka huonokin oli, ollut näin ryöttä, eikä heidän pirttinsä
haissut näin koskaan, vaikka lapsia heilläkin oli.
Henti sai suoloja pari kourallista Kaisalta, kiitteli ja sanoi:
— En minä sinulta olisi tullut tahtomaankaan, vaan se on tuo Toikan
Helenakin tullut niin ylpeäksi, ettei mitään anna.
— Niinhän se on tullut. Vaikka parempi elämä kai heillä onkin kuin
meillä muilla. Ei olekaan kuin yksi lapsi ja semmoiset työihmiset
kumpikin. Iisakki näin talven aikanakin saa monet sadat markat
nikkaroimisellaan, arveli Kaisakin. Kassassahan heillä kuuluu olevankin
rahaa, lainassa monta sataa, taitaa tuhansiakin... Parempi palkkahan
se semmoisille nikkarimiehille maksetaankin kuin isontyön tekijöille
niinkuin Matille ja Juhollekin, puheli Henti.
Vaan sitten läksi, juoksi sivu Toikan ja polkua pitkin kotia. Juho oli
jo pitkästynyt, näytti olevan nälissään ja kun suolainen puuro joutui
valmiiksi, niin lappoi menemään kelpolailla ja ryysti paksua piimää
palan painoksi.
— Kylläpä huonoja jauhoja pappilan rouvakin raski antaa, kun on
puurokin kuin verestä tehtyä, sanoi syödessään Juho.
— Ei ne ole sen parempia tämänvuotiset jauhot missään, vaan ovat nämä
minustakin liiemmäst mustia ja olkisia, sanoi Hentikin.
Nälissään sentään söivät ja lapsille antoivat: »Saitko sinä nyt
kehrättäviä pappilasta?» kysyi Juho, kun oli saanut maarunsa täyteen.
— Lupasi se rouva vieläkin, vaan ei sanonut olevan nyt juuri. Saarelan
emäntä myöskin lupasi Ja ovat ne muutkin luvanneet. Kirkkoherra käski
sanoa, että hänellä olisi halon hakkuuta, jos sinä...
— Mitenkä minä kykenen halko-metsään, sairas mies. Rintaan pistää
välisti, ettei tahdo henki kulkea.
— Pappilan rouva lupasi lähettää jotakin laastaria siihen sinun
rintaasi. — Aamulla minun pitäisi alkaa leipomaan, vaan kun ei ole
puuta tikkuakaan. Etköhän sinä jaksaisi tuosta näreiköstä muutamaa
puutikkua noutaa...
No miltä tuo tuntunee aamulla, hyvin se nyt pistää ja karvastelee.
Ja Juho toimitteli sänkyyn. Henti kokoili mitä mitäkin repaletta
lapsille vuoteeksi laattialle, sulki pellin ja alkoi asettaa lapsia
levolle. Ne olivatkin nyt tyytyväisiä ja nukkuivat pian. Vaan häntä
itseä valvotti hauvan ja mietitytti. Juhokin kuorsasi niinkuin henki
olisi vaarassa. Kamalalle näytti hänestä tuleva talvi, jos pakkastalvi
vielä tulisi. Kun ei ollut sitä puutakaan... Muut mökin miehet sentään
laittoivat puita ja hakkasivat valmiiksi, mutta tuo... joka tuossa
vieressä nukkui ja kuorsaili... tuo ei...
Sitä puun puutetta miettiessään hän viimein nukkui.
3.
Tuulen muassa oli alkanut tuoda luntakin ja tuli viimeinkin rekikeli,
että kyläläiset kykenivät metsään puita noutamaan. Kiire olikin
kaikilla, sillä lumeton syystalvi kun oli ollut, ei oltu kyetty
metsäteille ja puun puute alkoi olla yleinen.
Vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea ja kovaa kurjuutta, vaikkei
hätää vielä ollut kenelläkään ja mökkiläisilläkin oli työtä.
Sanomalehdet, joita kylään oli useoita tilattu, kertoivat aina
huonompaa ja huonompaa muualta Suomesta. Siellä ei ollut työtä eikä
ruokaa ja kerrottiin jo muutamia nälkäänkin kuolleen.
Kumpulassa oli elämä käynyt yhä huonommaksi, puutteet ahdistivat joka
kulmalta ja Juho yhä sairasti. Hentikin oli nälissään käynyt niin
voimattomaksi ja heikoksi, ettei hankkinut jaksaa mitenkään lehmiä ja
lapsia hoitaa. Kehräämisellä oli hän koettanut hankkia jauhoja, vaan
nekin kun olivat katovuoden ohrista jauhetulta, olivat kovin pahoja,
maistuivat virnaalle ja oljille ja tekivät lapset niin kipeiksi, ettei
tervettä päivää. Valittivat vatsaansa alinomaa ja oksentelivat. Nyt ne
olivat taas nekin kaunat loppuneet eikä ollut tietoa mistä saada lisää.
— Koeta käydä Kurikassa, jos saisit kesätyön päälle vähänkään rukisia
jauhoja, esitteli Juho Hentille.
— Ei taida siitä tulla mitään. Toikan Helena sanoi tänä aamuna, että
Kurikan isäntä oli aikonut käydä ottamassa lehmänsäkin pois, vastasi
Henti.
— Niin, no siinä sinä nyt kuulet! semmoisia ne ovat nuo talolliset
Vielä niille pitäisi ilman työtä tehdä semmoisille, arveli Juho.
— Köyhäin hoidosta minä lähtisin apua, vaan tuskin ne antavat. Niinhän
tuo vakuutti pappilan rouva, etteivät anna meille...
— Olkoot antamatta...
— Mutta kuolema meille tässä tulee, etkö sinä sen vietävä sitä ymmärrä,
sanoi Henti kiivaasti ja katsoi vihaisesti Juhoa, joka tuossa makasi
terveen näköisenä ja poltteli tupakkaa. Ja siinä samassa tuli Kurikan
isäntä sisälle Hän aikoi ottaa lehmänsä pois, elleivät he laittaisi
takausta. Hän ei enään uskaltaisi niitten antaa olla, saattaisivat
kuolla nälkään. Mutta jos he saisivat jonkun talon isännän takaamaan,
niin lehmät saisivat tämän talven vielä olla.
— Tänä iltana pitää olla takaus meillä, muuten noudan lehmäni
huomen-aamulla pois, sanoi hän lopuksi.
Juho ja Henti kuuntelivat äänettöminä ja Hentille ilmausi kyyneliä
silmiin.
— Niinhän sinä olet terveen näköinen. Mikä sinua vaivaa? sanoi Kurikka
sitten Juholle.
— Pistoksia on rinnassa ja väliin oksennuttaa verta, vastasi Juho.
Ei Kurikka sitä vastaan väittänyt, vaan sanoi:
— Pappilan rouva aikoi käydä tutkimassa sitä rintatautia.
Ja sitten hän läksi.
Juho ja Henti istuivat äänettöminä. Juho oli pahoillaan, että kun
lehmät joutuvat pois, ei tule lantaa pelloille, joista kuitenkin oli
hyvinä vuosina tullut koko talveksi leipää. Henti taas tiesi, että jos
lehmät otettaisiin pois, ei lapsille olisi mitään syömistä, sillä leipä
oli kovin pahan makuista ja mustaa.
— Eiköhän se Järvelän isäntä menisi takaukseen, että saisimme edes nuo
lehmätkin pitää, arveli Juho.
— Parasta, että Kurikka ottaakin lehmänsä pois! Kun et sinä sen vertaa,
että heiniä tuolta suolta noutaisit, vaan minun pitää nekin vetää,
sanoi Henti.
Koeta nyt kuitenkin käydä Järvelän isännän puheilla. En minä usko, että
hän sinulta kieltää. Hänhän on sinun vanha riiarisi.
— Pidä suusi kiinni siinä! Jos minä silloin sinut noin laiskaksi olisin
tietänyt, en minä tässä mökissäsi nälkää näkisi, sanoi Henti kiivaasti.
— Ala nyt taas... Itsehän olet kehunut, että Järvelä sinua silloin...
Samalla kuului aisatiuun ääni pihalta.
— Pappilan rouva tulee, sanoi Henti hätäilevästi ja alkoi tulisesti
siistiä huonetta. Juho oli seisonut laattialla, vaan nyt kun kuuli
tiu'un äänen pötki sänkyyn pitkäkseen ja näytti sairaalle.
Villoja oli rouva tuomassa kehrättäväksi.
Oli niin kaitainen tie tänne, ettei hankkinut reki pysyä kohdallaan,
arveli rouva läähättäen.
— Ei ole siitä hevosella vielä kuljettu... sanoi Juho sängystään.
— Mutta niin minä sentään pääsin kaatumatta. Tässä on taas neljä naulaa
villoja. Miten täällä Juho jaksaa? Eikö ala jo parata?
— Mitenkäpä sitä paranee, kun ei ole varaa ostaa lääkityksiä. En minä
muutoin juuri kipeä olisikaan, vaan tuo rinta...
— Minä juuri siinä mielessä lähdinkin, että katson, mikä siinä sinun
rinnassasi on. On minulla täällä laastaria muassani.
Ja sen sanottuaan lähestyi rouva sänkyä, jossa Juho makasi. Hän tempasi
peitteen Juhon rinnalta pois ja alkoi tutkia... mutta samassa päästi
hän pitkän naurun, nauroi, että huone kaikui.
— No jo piti nähdä kummaa kummempaa, kun tuo Henti nyt on antanut minun
paitani tuolle koljatille... Etkö sinä sitä paremmin tarvitsisi, joka
puutkin hakkaat, kuin tuo, joka täällä sisällä makaa, puhui rouva.
Henti seisoi tulipunaisena, vaan ei puhunut mitään.
— Tässä on tätä laastaria. Lämmitä tätä vähä ja pane sitten kipeän
paikan päälle, neuvoi rouva.
Henti lupasi niin tehdä.
Rouva näytti niinkuin vähän närkästyneelle, kun läksi. Ei maininnut
kehräyksistäkään mitään ja kylän juoruja laverrellut niinkuin ennen.
Juho ja Henti olivat, rouvan mentyä, kauvan aikaa ääneti. Ei tuntunut
olevan kummallakaan mitään sanomista. Juho vihdoin sanoi:
— Tottakai sinä lähdet Järvelän isännän puheille?
— Pitäisi kai lähteä. Kuolema meille tulee, jos meiltä lehmät otetaan,
kun on sen karjanannin saantikin niin lujassa, puhui Henti.
— Koeta saada jostakin vähän rukisia jauhoja, että saataisiin keittää
rukista puuroa, arveli Juho.
— Särje sinä nyt puita sillä aikaa... jos minä sattuisin jauhoja
saamaan, puheli Henti. Varotteli sitten lapsia, puki ylleen paremman
nutun ja pesi kasvonsa. Juhon turkin köytti hän ylleen lämpimäkseen,
otti pussin ja pytyn ja läksi matkaan.
Hän ei ollut käynyt Järvelässä koko kymmenenä vuonna, jona oli Juhon
kanssa ollut naimisissa. Oikein tuntui kummalliselta sinne mennä ja
pelotti ja epäilytti, että jos ei Järvelä rupeaisikaan takaamaan.
Minkälaiseksi lienee muuttunut näinä vuosina, vaan hyväähän hänestä
kylällä puhutaa, ja hyvä ja helläsydäminen oli silloin...
Hän oli tullut pihalle, jossa seisoi useita hevosia valjaissa. Vanha
emäntä, Järvelän isännän äiti, osui kulkemaan poikki pihan.
— Onko kunnanesimies kotona? kysyi Henti arasti.
Vanha emäntä katsoi häneen niinkuin ei tuntisikaan, vaan sitten, kun
näytti tuntevan, vastasi:
— Mitäs hänestä?
— Olisi ollut asiaa...
— Vai niin, vastasi vanha emäntä jäykästi ja meni navettaan.
Se oli ollut aina tuommoinen jäykkäsanainen ja kovaluontoinen nainen
tuo Järvelän vanha emäntä, peräti visu ja työtyri emäntä. Nyt vielä kun
hoiti poikansa taloutta, sanottiin hänen tulleen yhä jäykemmäksi ja
visummaksi.
Hentiä oikein vihloi, mutta päätti kuitenkin koettaa...
Isännän huoneessa istui monta oman kylän isäntää ja syrjäkylästäkin
joku.
— Kyllä niille pitää eri kuria tänä talvena näyttää, kuuli Henti jonkun
sanovan.
Hän seisahtui oven pieleen ja seisoi kuin tuomittu. Ei ymmärtänyt miten
esittää asiansa, kun lisäksi oli niin paljon vieraita.
— Minulla olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa, sai hän viimein
sanotuksi.
Järvelä silmäsi häntä kummallisen kylmästi ja näytti niinkuin läpi
haluaisi katsoa.
— Kuka sinä olet? kysyi hän sitten, kääntyen tuolissaan.
Henti tunsi kaiken verensä pakenevan sydämeen ja melkein pyörrytti.
— Senhän minä olen Kumpulan Juhon vaimo. Eikö isäntä tunne, sai hän
vaivalla sanotuksi.
— Sano tässä asiasi, sanoi Järvelä ja katsoi ulos.
Hentiä ensin epäilytti, että sanoako ollenkaan, että ei se taida taata
kuitenkaan, että jos yrittäisi jonkin muun talon isäntää takaamaan.
Vaan viimein rohkaisi luontoaan ja puhkesi puhumaan tilastaan ja
pyyteli eikö Järvelä takaisi, että he saisivat lehmänsä pitää, he
sitten koettaisivat tulla toimeen kunnan avutta. Puhuessaan oli itku
tulemalla ja ääni vapisi.
— Onko teillä sitten ruokaa niille lehmillenne? kysyi Järvelä.
— Olisi niille ruokaa. Saarelan suolle olemme kesällä tehneet heinää
kummallekin lehmälle talveksi ja on niitä väliin saatu omasta
vainiostakin, selitti Henti.
Järvelä mietiskeli, vaan sillä välin alkoivat ne muut isännät, jotka
siinä istuivat ja tupakoivat, tiedustelemaan Juhosta, että joko oli
paranemaan päin.
— Laiskan kipeänä sanovat hänen olevan, arveli muuan.
— Eihän se ole milloinkaan, vaikka tervekin on ollut, tehnyt
talollisten työtä. Maannut laiskana siinä mökillään, lisäsi toinen.
— Ei se sentään laiskana ole maannut. Ettekö ole nähnyt, kun sivu
kuljette, että vainioon ilmestyy uusia ja uusia sarkoja joka syksy.
Siinä vainiolla on Juho kaiket syksyt tonkinut. Ja olisi sitä nytkin
toimeen tultu, jos ei halla olisi kaikkia vienyt. Vaan se on se
meidänkin mökin ympärystä niin hallan arka, että putipuhtaaksi vei,
puhui Henti puolustuksekseen.
Järvelä oli sillä välin kirjoittanut Kurikan isännälle kirjeen.
— Tässä on Kurikan isännälle kirje, sanoi hän ja antoi sen Hentille.
— Saammeko me sitten lehmämme vielä pitää? kysyi Henti.
— Kirjoitin minä siitä Kurikalle. Mutta onko teillä sitten heiniä
niille talven poikki? Ellei heiniä ole, on parasta, että annatte lehmät
Kurikan isännälle takaisin, sanoi Järvelä.
Henti selvitti, että heillä oli heiniä kumpasellekin lehmälle talveksi.
— Lupasin minä siinä kirjeessä vastata, etteivät lehmät joudu hukkaan,
sanoi sitten Järvelä ja kääntyi toisaalle.
Henti kiitteli Järvelää, kiitteli moneen kertaan ja melkein itkussa
silmin oli, niin tuntui hyvälle nyt. Sanoi sitten hyvästin ja läksi
Kurikkaan päin joutuisasti kävelemään.
Mutta Järvelän isännän kamarissa keskustelivat isännät kovasta
katovuodesta ja köyhäinhoidosta, joka tänä talvena tulee maksamaan
kauheita summia varattomille talollisille.
— Nyt ei pitäisi antaa apua kenellekään laiskalle ja tuhlarille, että
oppisivat työtä tekemään ja säästämään, esitteli muuan.
— Kyllä kai se joutuu tuokin Kumpulan Juho väkineen köyhäinhoidon
elätettäväksi tänä talvena. Sille ei pitäisi antaa, vaikka kuolisi —
semmoiselle heittiölle ja laiskalle, arveli toinen.
— Kyllä niitä on monta muuta samallaista kuin Kumpulan Juhokin,
puolusti joku.
— No, liekö sentään niin synty-laiskaa ketään. Muut köyhät sentään
tekevät talollisten työtäkin, vaan Kumpulan Juho ei milloinkaan, vaikka
välistä on tarjottu hyvääkin palkkaa.
— Sairastaneenhan se kuuluukin nyt koko syksyn.
— Vielä mitä! Minä en usko koko hänen sairastamistaan. Terveen
näköinenpä hän oli tässä viikolla, kun käveli tiellä. Eikö lie
tahallaan heittäynyt kipeäksi.
— En minä usko sentään aivan joutavan sen hänen sairautensa olevan.
Kurikkakin sanoi, että verta se Juho oksentelee ja rintaansa valittaa.
— No, jos tällä kertaa kipeä onkin, niin ei kai ennen ole ollut, ja
yhtä laiska on ollut ennenkin.
— Eihän siinä Juhossa tosin puolustamista ole. Minusta oli kumma, että
Järvelä meni takaamaan niitä lehmiä. Sattuu niin, että ne kuolevat ja
saa sitten Kurikalle maksaa lehmät.
— Kehuihan se vaimo heillä olevan heiniä. Kun saavat ne lehmänsä pitää,
niin eivät tule sitten köyhäinhoidon niskoille. Koko kylän parasta minä
aina pyydän, sanoi Järvelä vähän jäykästi, ja siihen se asia jäi sillä
kertaa.
— Mutta sitten tuli puheeksi ne muut mökkiläiset ja torpparit sillä
samalla mäellä, jossa Kumpulakin oli. Oli nimittäin mukava mäenselkä
kylän takana, jossa oli useita mökkiä ja jota kutsuttiin kylän kesken
takakaduksi.
— Siellä on vaikka minkälaista väkeä siellä takakadulla. Toikan Iisakin
kun erottaa, niin samallaista joukkoa ovat kaikki muut, alkoi eräs
puhumaan.
— Vireä mies se on sentään Mattikin. Semmonen lapsilauma kuin Matilla
on... eikä ole Matti vielä koskaan pyytänyt köyhäinapua, vaikka
sellaisellehan sitä mielellään antaisikin, joka kokee tehdä ja
joukkoaan elättää. Matkassa pitää olla sen, joka kymmenestä kynnestä
semmosen joukon elättää, puhui Järvelä vakavasti.
Toiset myönsivät niin olevan ja päättivät yksimielisesti tänä talvena
auttaa Mattia.
— Nytkin on kaiken syksyn hakannut halkoja, vaikka ei ole oikein
tervekään ollut, sanoi taas Järvelä.
— Kyllähän Matti vireä mies on myönsivät toisetkin.
Tuli sitten puhe Kaaperin Kustista, joka hänkin asui siellä
takakadulla. Hän oli jo ikämies ja aikamies poika hänellä oli. Sekä
isä että poika kulkivat kaiket suvet lauttahommassa, ansaitsivat
hyvin, sillä he olivat taitavia tukkimiehiä kumpikin. Mutta he joivat
ja söivät kesällä mitä parasta ja eukko kotona keitti väkevää kahvia
melkein lakkaamatta, ja kun syksyssä oltiin, oli puhdas hyvä käsissä.
Nälkää saivat sitten kahvin himoinen eukko samoinkuin lurjus isä ja
laiska poika.
— Se Kaaperin Kustin pirtillinen... siinä se on vasta aikanen
pirtillinen, sanoi Järvelä.
— Paras antaa niiden tänä talvena vähä kärvistellä, että oppivat
toisten säästämään, esittelivät muut.
— Sehän niille taitaisi paras olla, arveli Järveläkin.
Mutta nyt alkoivat isännät haastella kovasta katovuodesta. Järvelä
luki sanomalehdestä kuulumisia muilta paikkakunnilta ja siitä mihin
keinoihin oli ryhdytty hädän lieventämiseksi. Arvelivat isännät sinne
ja tänne ja lopuksi tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän kuntaansa toki
ollut niin ankara halla kohdannut.
* * * * *
Henti oli sillä välin jo ehtinyt Kurikkaa lähelle Hän päätti jo
mennessään viedä Järvelältä saamansa lapun Kurikan isännälle, että
saisi varmuuden, saavatko he pitää lehmänsä.
Toikan Helenakin osui olemaan Kurikan pirtissä kun Henti meni sisälle.
— Oletko saanut ketään takaamaan? Olen jo ollut lähdössä noutamaan
lehmiäni pois, sanoi Kurikka.
— Sain minä Järvelän isännältä tämän lapun, mitä siinä lienee, sanoi
Henti ja ojensi sen Kurikalle.
Isäntä tutki ja tavaili. Viimein sai luetuksi ja sanoi:
— Lupaa se Järvelä taata, että lehmät säilyvät.
Toikan Helenakin siinä, kun istui Hentin vieressä penkillä, terotti
korviaan, että mitä nyt alkaa kuulua ja sanoi Hentille:
— Vielä se Järvelän isäntä sinusta nytkin tykkää...
— Sehän onkin tuo Henti Järvelän vanha henttu. Vai kuinka? Niin... no
saatte pitää ne lehmät. Järvelältä minä kaipaan, jos lehmät hukkaan
menevät, sanoi Kurikka ja pani kirjeen povitaskuun.
Henti sanoi hyvästin ja meni, mutta Toikan Helena jäi vielä penkille
istumaan.
— Niillähän kuuluukin olevan niin hyvät välit, Järvelän isännällä ja
tuolla Hentillä, alkoi Helena lavertaa. Olenkin ajatellut, että millä
ne tämänkin syksyn olisivat eläneet, jos ei sitä olisi jostakin tullut.
Vaikka puute se on sittenkin ollut. Myötäänsä on Henti juossut meillä
leipää lainaamassa, mutta en minäkään ole antanut. Ei meilläkään ole
varaa laiskoja elättää. Lujalla se on meilläkin raha.
Kurikan emäntä, Toikan Helenan paras ystävä ja samanlainen juorukello
kuin Helenakin, alkoi hänkin haukkua Hentiä ja soimata jos joksikin. Ja
Helena kertoi Kurikan emännällekin sen uutisen, että Juholla oli ollut
pappilan rouvan antama paita yllään kun rouva oli käynyt tutkimassa
sitä Juhon rintaa, jota se valittaa myötäänsä. Yhdessä sitten nauroivat
sille asialle.
— Saa nähdä miten siinä tämä talvi eletään, kyllä se hyvin huonolta
näyttää, sanoi Helena.
— Onko niillä heiniä molemmille lehmille? kysyi Kurikan isäntä.
— Tyhjää niillä on. Saarelan suolla moniaita pieniä aumoja ja niihinkin
on satanut, että nekin vähäset ovat huonoja. Olkensa ovat jo syksyllä
myyneet, vai vaihtaneetko lienevät jauhojen kanssa, selitti Helena.
— Kumma, että se Järveläkin menee takaamaan... kumma.
— Vanhaa rakkautta sillä on vielä Hentille, nauroi Helena.
— Niinhän niillä kuuluu olevan, lisäsi Kurikan emäntäkin.
Jaarittelivat sitten vielä pitkän aikaa. Enimmäkseen haukkuivat
mökkiläisiä ja sitä kummailivat, että millä ne kaikki talven elävät.
4.
Joulukin alkoi lähestyä. Kylän vanhat ennustivat pakkastalvea
merkeistään. Heillä oli kullakin omat merkkinsä, millä oli taivaalla,
ja millä maassa monenmoisia, joita sanoivat varmoiksi. He olivat
oppineet tutkimaan luontoa ja olivat varmat asiastaan. Entinen ollut
sukupolvi oli heille merkkejänsä osottanut ja itse olivat he tutkineet
lisää. Surkeaa talvea odottivat kaikki, nekin, jotka eivät vielä
uskoneet pakkastalven tulevan, sillä olihan jo varma, että vaikka ei
pakkastalvea tulisikaan, tulisi kuitenkin koettelemusten aika käsiin.
Sillä joka suunnalta kuului valituksia ja kovia uutisia nälänhädästä
ja kovasta köyhyydestä. Sanomalehdet olivat tietoja täynnä muilta
paikkakunnilta, joissa näytti jo olevan hätää liiaksi, vaikka talvi
vasta oli alussa. Hyviä neuvoja niissä sanomalehdissä myöskin oli. Oli
opettavia neuvoja pettuleivän valmistamiseen sekä muihin keinoihin,
joihin hätä käskee. Useasti mainittiin sitä, että hevosen lihakin
olisi erinomaista ja ravitsevaa ruokaa. Kunnanmiehet koettivat kaikki
kirjoitukset painaa mieleensä ja tyrkyttää kansaa niin tekemään
kuin neuvottu oli. Etenkin näytti hevosen lihasta erittäin paljon
kirjoitettavan ja kehoittamalla kehotettiin, ettei antaa mennä korppien
ruoaksi sen, joka ihmiselle oli hyvää ja terveellistä.
Järvelän isäntä, kunnan esimies, noita kyhäyksiä enimmäkseen tarkkasi
ja tutki. Pitäjään oli yleensä tullut huono heinävuosi lisäksi
hallalle. Tulvavesi oli pilannut ja vienyt muassaan paljon heiniä,
karjaa oli siis joka talosta tapettava, jos mieli hengissä loput viedä
kevääseen. Ymmärrettävästi tulisi vanhoille hevosille varsinkin kurikka
otsaan lyötäväksi, sillä kukin koettaisi tulla toimeen niin vähällä
kuin suinkin. Hevosen liha oli koko paikkakunnalla kovasti halveksittu
ja se, joka saatiin hevosta nylkemään, oli joku heikkomielinen tai
ruotu-ukko. Tavalliset ihmiset eivät koskeneet sormin kuolleeseen
hevoseen. Ja jos joku nylki salassa ja se saatiin tietää, niin
osotettiin häntä sormella ja nimitettiin monenlaiselta liialta nimeltä.
Ei siis ollut helppo saada semmoista syvään juurtunutta uskoa pois,
vaikka kuoleman nälkä näyttäisi olevan.
Kylällä oli jo useita hevosia tapettu, ja toisia uhattu tappaa kun
syys-ajoja saadaan vähemmäksi. Järvelän isäntä oli jo usealle puhunut
hevosenlihasta. Varsinkin oli hän koettanut mökkiläisille sitä kehua ja
kiittää, mutta ei kukaan ottanut korviinsakaan, ennen olivat nälässä,
ennenkuin rupeaisivat hevosenlihaa syömään. Järvelässä kulki myötäänsä
taka-katulaisia nälkää ja puutetta valittamassa. Semmosetkin kävivät,
jotka olivat kesällä ansainneet hyvin, mutta olivat syöneet saaliinsa
suuhunsa ja nyt valittivat työn puutetta ja nälkää. Kaaperin-Kustikin
laiskan poikansa kanssa tuli Järvelään valituksille. Mutta kun Järvelä
kehoitti häntä työhön, että työtä olisi, vaikka heti alkaisi, niin
Kaaperin-Kusti meni sanattomaksi, eikä enää käynyt toista kertaa.
Elämä olikin alkanut käydä hyvin tiukalle takakadulla. Siellä alkoi
olla nälkää ja puutetta jo muuallakin kuin Kumpulassa. Ei ollut muita
kuin Toikan väki, joka eli niinkuin ennenkin. Heillä oli varaa ostaa
jauhoja säkittäin ja muutakin ruokaa tarpeen mukaan. Mutta muilla
kaikilla oli kassat vähänä. Matti, Toikan naapuri, toki vieläkin elätti
suurta lapsilaumaa. Mutta Matti kulkikin työssä välisti taloissa,
välisti urakkamiehenä. Muut eivät viitsineet, moittivat palkkaa
vähäksi, mutta Matti sanoi:
— Hyvä on, että tämmöisenä vuonna saa vähäkin.
Nälkä ja puute oli Kaaperin-Kustissa, vaikka siinä mökissä ei ollut
kuin kolme henkeä: Kusti, hänen ilkeä, yksisilmäinen akkansa ja laiska
pitkä poika.
Toikalta olivat he jo lainanneet monena aamuna kahvia, sillä Kustin
akka oli ylön kahvinhimoinen, että piti saada vaikka silmästä. Toikan
Helena oli, kumma kyllä, lainannut, vaikka oli päättänyt, ettei
lainaa. Mutta Kustin akka oli hyvä tuomaan uutisia ja juoruja kylältä
ja Helena oli harras kuulija. Sillä neuvoin oli hän jo monena aamuna
viekotellut aamukahvit. Toikassa keitettiinkin kahvia joka aamu ja
usein päivälläkin. Matin-Kaisakin oli kyllä kovasti perso kahville
ja Matin tietämättä piti pannua lämpimänä, mutta Matti oli nyt, kun
tienestit alkoivat huonota, ottanutkin eukoltaan salaa kahvipannun
pois ja kätkenyt metsään. Kaisa kyllä pauhaili Mattia, mutta pannua ei
ilmaantunut koko talvena.
— Vielä tässä kahvia pitäisi olla, hyvä että jaksaisi ruokaa saada,
sanoi Matti eukolleen.
Kaikkein surkeinta oli elämä Kumpulassa. Juho oli tosin jo parantunut,
että kykeni kävelemään, mutta vieläkin hän voivotteli, eikä jaksanut
mitään tehdä. Kulki niissä muissa mökeissä makaamassa ja sai siten
päivänsä hupaisemmasti kulumaan. Aamuilla ensiksi käveli Toikan
pirtille, makaili siinä hyvät kyllänsä ja käveli sitten Matin tuvalle.
Matin-Kaisalta sattui joskus aina saamaan jotakin suuhunsakin.
Siitä kun sitten läksi, kävellä vätästeli Kaaperin-Kustin asuntoon.
Jaaritteli siinäkin aikansa ja makasi, siirtyi sitten vielä johonkin
muuhun mökkiin, ennenkuin kotiaan meni. Ja siinä oli hänen päivätyönsä.
Nälissään hän nähtävästi oli, mutta kun kerjäili piipunperiä suuhunsa,
niin kuittaili siten syönnin. Toikan pirtillä hän enimmäkseen oleskeli,
sillä siinä oli kaikkein hupaisin olla. Toikan Iisakki näin talven
aikana teki pirtissä työtä, höyläili astioita ja ovia ja akkunoita
valmisti. Hänellä olisi ollut työtä, vaikka nelikätinen olisi ollut.
Koko kylässä kun ei ollut muuta miestä, joka olisi kyennyt akkunoita
ja ovia höyläämään, karttui hänelle työtä liiaksikin. Ja Iisakki
olikin vireä mies, aamusta varhain yöhön asti hän höyläsi, että
pää märkänä oli. Juhosta oli niin hupaista katsella, kun Iisakki
otsansa hiessä askarteli ja hän makasi sängyssä seljällään piippunysä
hampaissa. Päivät kuluivat hupaisesti eikä tuntunut nälkäkään niin
kovin, kun oli joku, johon ajatuksensa kiinnitti. Usein he Iisakin
kanssa jaarittelivatkin kaikenlaisia maailman asioita, ja kun Juho
sai kaivaa Iisakin piipusta perät suuhunsa, tuli hänestä aina niin
kielevä ja osasi hän jutella ja valehdella yhtä ja toista naurettavaa.
Ja vasta hyvin myöhään illalla palasi Juho kotopirtilleen. Siellä
tuntui niin kylmälle ja ikävälle Lapset olivat niin kovin laihoja ja
alastomia ja Hentikin näytti surkastuneelle. Ainoa, joka oli hyvässä
kunnossa, oli Juhon koira, Kutti. Koira hänellä piti olla, vaikkei
ollut itselläänkään ruokaa. Kutille hän kokosi kylästäkin, lapsista
hän ei välittänyt. Nytkin kun palasi Toikalta, antoi koiralleen kaksi
sokeripalasta, jotka oli pannut housunsa taskuun talteen, kun sai
Toikalla kahvia. Mutta ennenkuin antoi Kutille, piti Kutin tehdä
hupaisia liikkeitä, joille Juho nauroi ja samalla ihmetteli koiransa
viisautta.
— Täällä kävi Järvelän isäntä ja käski sinulle sanoa, että tulisi
tappaa tuo koirakin syömästä... tämmöisenä köyhänä talvena, sanoi Henti
Juholle, kun tämä parasta aikaa vehkeili koiran kanssa.
— Vai niin. Ennenkuin minä koirani tapan, tapan minä kenen muun
hyvänsä, vaikka Järvelänkin ... kas noin... no vielä kerta... noin...
Kutti poikaa he, he, sanoi Juho.
— Ovat sitä muutkin ihmiset ihmetelleet, että sinä tuota koiraa
ruokit, kun kaikki tietävät, ettei meillä ole ruokaa itsellemmekään.
Sentähdenkin ne ihmiset ovat sinulle niin tylyjä ja minä saan aina
kuulla tuosta koirasta ja laiskuudestasi.
— Ole häiritsemättä. Minä olen aikonut tästä huomenna lähteä Saarelaan.
Siellä kuulutaan ammuttavan vanha ruuna, minä nyljen sen ja otan lihat.
— Hevosen lihaako on aikomuksesi ruveta syömään... hyi.
— Niin on. Muistan minä kun, isä-vainaja usein toi konin raajoja
kylästä ja niistä keitettiin velliä, niin oli makeaa kuin lehmän
lihastakin... lähden silmäänikin ja jo loppuu nälkä tältä pirtiltä...
jumal'auta... Saisi Kaaperin Kastikin hommata pirtilleen jotakin
elatusta, muutoin kuolevat nälkään kaikin kolmen, puheli Juho.
— Puhui se Järveläkin siitä, että kun ihmiset ovat niin tyhmiä,
etteivät syö hevosen lihaa, joka on hyvää ruokaa, sanoi Hentikin.
— Tiesinhän minä sen. Ja minä olen se mies, joka syön, sanokoot saakeli
vie mitä tahtovat... Kyllä meille, Kutti poika, tulevat tästä lihavat
päivät, arveli Juho.
Juho jo kuvaili mielessään sitä hauskaa, että saisi maata seljällään,
kun vatsa on täynnä eikä ole mihinkään kiire, kuvaili niin, että tunsi
kipeän nälän vaivaavan vatsaansa.
— Ei sinulla, hyvä ihminen, taida olla mitään puuta pehmeämpää... kovin
minua hiukaa, puhui Juho surullisella äänellä.
— Mistäpä minä sitä olisin saanut. Lapsille annoin mitä oli leivän
jäännöksiä ja maito-tilkan. Tuolle lehmällekin kun lisäksi tuli niin
vähä maitoa, kun heinät ovat niin huonoja. Olisin minä koettanut
jostakin jonkun vähä hankkia jauhoja, mutta enhän minä ehdi, kun et
sinä sen vertaa, että noutaisit suolta heiniä tai puitakaan hakkaisit.
Enhän minä jaksa heiniäkään tuoda kuin vähä kerrallaan, ja siksi kai
tuo lehmäkin niin vähän lypsää, kun ei ole sille oikein kyllälti antaa,
sanoi Henti kärsimättömästä.
Juho ei puhunut mitään, alkoi riisua kenkiä jaloistaan ja hommata maata.
— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on
semmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan
antaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan,
jotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin
katkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan
ja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut... Ei ne sentään
vielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen
vaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä
mokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä... siitä se on huutanut
ja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.
— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan
rouva, lohdutti Juho.
— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.
Juho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata.
Hentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut
kaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti.
Nälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon
kuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa
silmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista
mahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden
takakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri
liikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi
olla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme
henkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin... Toikalla sitä kyllä oli
elämistä... kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että
saisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta
tarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut,
kun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska
elämä...
Voisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies
semmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi...
He kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään... ei että
puita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin
rikkaa ristiin... kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa
kaiken viikon... Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja
tuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan... Mutta kuta pitemmälle
yö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän
ellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut
leipäpalastakaan... mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut
lapsilleen...
Hän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi
ollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa,
olisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta,
ett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän
Järveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset
olivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi
sen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman
kirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa
ampuvan... illalla jo saataisiin syödä velliä...
Mutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina
vuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko,
olisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo
syksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta
rouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi
paremman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö
saisi jostakin puoltakaan kappaa...
Hän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista
saatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli
suoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin
vähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten
kesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne
pellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi
Jumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta,
niin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut.
Tuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta
näkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle
taivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja
kylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy
tehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli
tänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei
ollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia
sammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin,
vaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa
meni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi
vielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän
kevääseen eletään... ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan
pitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun
olisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen,
johon tuuli tuntui sisällekin... Tai jos olisi edes puita, halkoja
pinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin
vähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita... mahdotontahan
semmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä... Hän muisti, kuinka Matti
nytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut
ja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja
aikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea...
ei... Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton... ja jaksoi ja saattoi
nukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä...
Hän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän
elämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden
päiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja
huolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein
unehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin
nukkui.
* * * * *
Kun Henti aamulla heräsi, olivat lapset jo pystyssä kaikin. Nuorin
lapsi itki ja siitä Hentikin heräsi. Juho vaan vieläkin nukkui. Hän
nousi ylös, pani piisiin valkean ja asetti lapsiaan. Pikku Juho
jo kykeni hoitamaan nuorinta, joka oli heikko ja vaivainen. Hän
varotteli heitä kaikkia olemaan siivosti ja läksi navettaan. Lapsetkin
asettuivat, kun hän lupasi antaa maitoa navetasta palatessaan.
Ulkona oli kipakka pakkanen, lumi narisi jalkain alla ja vitisi.
Henti meni juosten navettaan, joka sekin tuntui kylmälle. Molemmat
lehmät olivat jo nousseet ylös ja ammuivat hänelle. Toinen niistä jo
oli kantanut, vaan lypsi kovin vähän kun heiniä oli vähän ja nekin
sänkkä-niityltä. Laihat olivatkin kumpikin lehmä, se varsinkin, joka
vielä oli poikimatta. Nälkä niillä taisi olla, koska niin armottomasti
ammuivat, että korviin koski. Henti nouti niille heiniä, antoi mitä oli
antamista ja lämmitti vettä juomaksi.
Sitten alkoi hän lypsämään ja lypsäessään hän hyräili:
Lypsä kaunis lehmäseni,
Oma kallis kalli-pääni!
Laske maitoosi makeaa
Täpö täyteen kiuluseni!
Mutta vähän lypsi lehmä, ei tullut kiulu täyteen, vaikka ei ollut kuin
viikko poikimisesta kulunut.
— Kyllä se lypsäisi, kun olisi sille hyviä heiniä antaa ja joskus
jauhoja juomaan, sanoi Henti, noustuaan lypsämästä, toimitti muutkin
navettatyöt ja läksi pirttiin.
Juhokin oli kohonnut pönkilleen ja hoiti tulta piisissä.
— Äiti, äiti... maitoa, huusivat lapset yhteen ääneen.
— Käy nyt, hyvä ihminen, Toikalla pyytämässä lainaksi yhtä leipää, kun
on maitoakin, pyysi Juho.
— En, vaikka tulisi kuolema tälle paikalle, sanoi Henti kiivaasti.
— Miks'et? Ovathan ne ennenkin antaneet, kysyi Juho.
— Siksi, että se on se Toikan Helena niin hävitön ihminen... että
mitähän se Järveläkin sanoo, jos saisi kuulia ne juorut, joita Helena
on levitellyt ympäri kylää, sanoi Henti vieläkin kiivaasti.
— Pyh. Ei kannata pitää vaaria akkojen puheista... minä lähden itse,
koska et sinä kehtaa, sanoi Juho.
— Mene veikkonen. Taitaa sinulla tässä olla niin kiireellisiä toimia,
ett'et jouda, sanoi Henti pisteliäästä ja jakoi lapsille maitoa.
— Anna häntä, kelvoton, minullekin ryyppynen sitä maitoa, äläkä särvätä
sikiöille kaikkia, rämisi Juho siihen äreästi.
Henti kaatoi pieneen puukuppiin tilkan maitoa ja ojenti Juholle.
— Tämän verranko?... sanoi Juho.
— Ei kai se kaikki sinulle liikene. Heinätkin ovat taas kaikki,
huomen-aamulla ei taida olla maitoa lehmäparalla vähääkään. Lähde nyt
Juho kulta sinä tänäpäivänä suolle heinään, pyyteli Henti.
— Kun antanet sitä maitoa vähä lisää, niin lähden.
— Tuoss' on sitten. Annan oman osani, vaikken ole mitään kaulani läpi
pannut.
Saatuaan lisää Juho ryyppäsi itse kerran, nieli menemään ja näytti
hyvillään olevan. Teki mieli ryypätä lopunkin, vaan kun Kutti käveli
siihen viereen, heilutteli häntäänsä ja istui mukavasti, ei Juho
raaskinutkaan itse ryypätä, vaan antoi Kutille.
— Tuolle koiralle se antaa ruuan suustansa, sanoi Henti.
— Sehän tässä toki taloa vahtaa, arveli Juho ja alkoi hommata
liikkeelle.
— Älä viivykään koko päivää, että ehdit käydä heiniä noutamassa,
varotti Henti.
— Mihinkä luulet minun menevän? tokasi Juho.
— Mihinkäpä muualle kuin makaamaan tuonne muihin mökkeihin, sehän se on
sinun taksvärkkisi, sanoi — Henti.
Sanaa sanomatta meni Juho ulos, Kutti perässä.
— Mihinkähän se nyt luuli menevänsä, ajatteli Henti ja katsoi
akkunasta, lähteekö Toikalle päin, vaan ei lähtenytkään, käveli
menemään tielle päin ja Kutti vilisti edellä.
— Jokohan menisi Saarelaan sitä hevosta tiedustelemaan, ajatteli Henti.
Hän alkoi siistiämään huonetta ja puki lapsille ryysyjä ylle. Sitä
tehdessä alkoi tuntua taaskin nälkä ja nyt tuntuikin niin kiivaasti,
että pyörrytti ja hänen täytyi istua. Hän päätti lähteä käymään Matin
pirtille, ehkä Kaisalla olisi lainata leipää. Kaisa oli ennenkin monta
kertaa vähästänsäkin häntä auttanut. Pikku Juhoa varoteltuaan pitämään
huolta pienemmistä hän läksi. Hänen täytyi mennä sivu Toikan, sillä
Matin pirtille ei vienyt muuta polkua kuin se, joka kulki Toikan
akkunan ohitse. Hän koetti kiirehtiä, ettei Toikalla havaittaisi hänen
menoaan. Mutta Helena osuikin olemaan akkunassa ja luuli hänen tulevan
heille. Mutta Henti kiiruhtikin sivutse ja hänestä tuntui, että Helena
katsoi hänen peräänsä. Hänellä oli niin huonot kenkärajat, että varpaat
ja kantapää näkyivät. Ennen hän ei ollut välittänyt siitä, mutta nyt
kun tiesi Helenankin akkunasta näkevän, hävetti häntä. Minkätähden?
Sitä hän ei tiennyt. Hän kiiruhti vaan polkua pitkin ja tunsi
jalkojensa palelevan.
— Se kurja, joka ei viitsi kenkiäkään paikata, jupisi hän, kun saapui
Matin tuvalle.
Mattikin oli kotosalla, istui sängyssään ja poltti tupakkaa. Kaisa
näkyi keittävän puuroa rukisista, hyvistä jauhoista.
— Taitaapa siellä olla kuivanlainen ilma, arveli Matti.
— Pakkanenhan tuntuu olevan, vastasi Henti ja meni takan luo
lämmittelemään.
Kaisan kanssa alkoi hän sitten pakista yhtä ja toista ja hänen silmänsä
tähtäilivät pataan, jossa puuro kiehui, nousten kuplina ylös.
— Ovatkohan ne nyt kalliita ruisjauhot? kysyi hän ajatuksissaan.
— Eivät ne kuulu kallistuneen sitten syksyn. Niitä kuulutaan tuotaneen
niin paljon, etteivät lopu kesken, vaikka pitkäkin talvi tulisi,
selitti Matti tyytyväisen näköisenä.
— Onpa se Jumalan kiitos hyvä. Kovin ovatkin kehnoja täänvuotiset
ohrajauhot. Ei meille muualta ole otettukaan kuin pappilasta, mutta ne
vaan olivat, ettei koossa pysynyt leipänä, selitti Henti.
— Eivät ne joka talossa semmoisia ole. Meidänkin on otettu Saarelasta,
mutta syödä sitä saattaa, vaikkei se rukiin vertaista ole. Mutta
pappilan rouva kokoaakin kaikki huonoimmat ja niillä maksaa työmiesten
palkkoja. Minäkin kun olen siellä halkoja hakannut, on minullekin
tarjonnut monta kertaa, vaan minä sanoinkin heti, että jos ei teillä
parempia jauhoja ole, niin en huoli ollenkaan, antakaa rahaa, kyllä
minä jauhoja porvarista saan. Mutta siinä tiuka tuli. Rahaa ei
olisi raaskinut antaa eikä parempia jauhojakaan. Viimein lupasi
rukisia jauhoja, mutta vaati paljoa enempää kuin porvari. Silloin
minunkin pisti nokkaan... Täytyi antaa ja sittenkuin olin saanut mitä
halonhakkuusta olin saamassa, arveli, ettei annetakaan työtä enään...
niin hävyttömälle miehelle. Se oikein sopii, arvelin minä vuorostani,
minulla kyllä onkin työtä muualla, vaikka yötkin tekisin, ja niin
läksin, puheli Matti.
— Semmoinen se on hävytön pappilan rouva, sanoi Kaisakin.
— Kovinhan se on maailmassa kiinni siksi kun on papin vaimo, myönsi
Hentikin.
— Paljon minä olen maailmassa työtä tehnyt ihmisille, vaan en koskaan
ole tavannut niin hävytöntä palkan maksajaa kuin pappilan rouva. Jos
vaan tällä päällä pysynen, ei nähdä tätä miestä pappilassa työssä...
sanon minä sen verran, puhui Matti taas.
— Kyllä kai sinulla on työtä muuallakin... Nytkin on moneen paikkaan
käyty hakemassa halkoja hakkaamaan, sanoi Kaisakin ylpeästi ja katsoi
Hentiin, että tuommoinen se minulla on mies.
Kaisa oli keittänyt puuron valmiiksi, pani sitä puukuppeihin ja käski
Matin syömään.
— Tule sinäkin Henti maistamaan rukista puuroa, käski hän sitten
Hentiäkin.
Hentiä ei tarvinnutkaan kahdesti käskeä. Hänellä oli niin nälkä ja teki
niin mieli, ettei ollut voinut pysyä yhdessä kohdin niin kauvan, että
puuro valmistui.
— Kylläpä on hyvää puuroa, sanoi Henti syödessään.
He söivät sitten kaikin äänettöminä, lapset vaan riitelivät ja sotkivat
kasvonsa ja vaatteensa puuroon.
— Olkaa tappelematta, sanoi Kaisa, mutta ei viitsinyt nousta pyyhkimään
heidän puuroisia kasvojaan.
Henti oli saanut ensimmäisen nälän puuskan tyydytetyksi. Tuntui olo jo
paljoa paremmalle.
— Kävitkö Toikalla tullessasi? kysyi Kaisa.
— En käynyt, enkä taida heti käydäkään, vastasi Henti.
— Se on se Helena niin kummallinen ihminen. Se haukkuu kaikkia ihmisiä
ja lappaa niitä juorujaan ja tekee selvää muiden elämästä, sanoi Kaisa.
— Semmonenhan se on. Ei hänen oma elämänsäkään, jos huhuissa on perää,
ole niin rapea. Puhutaanhan hänestä vaikka mitä. Luulee kai muutkin
semmoiseksi kuin itsekin, puhui Henti.
— Pappilan rouvan kanssa ne nyt ovat kuin rakkaimmat sisaret... Helena
kutoo nytkin rouvalle mattoja... He sopivatkin oikein yhteen, pappilan
rouva ja Helena, molemmat samallaisia juorukelloja, arveli Kaisa.
— Kyllä kai muut ihmiset ovat päivillä heidän hampaissaan, lisäsi Henti.
— On se koko papin rouva, arveli Mattikin ja nousi syömästä.
— Kasti Jumala! kiitteli Henti.
Matti hommasi tupakkaa piippuunsa ja alkoi haastelemaan:
— Halonhakkuuseen tästä pitää lähteä. Ei tässä mökissä kauan kontillaan
pysyttäisi, jos en minä tässä olisi matkassa. Olen minä ajatellut
pyytää teidän Juhoa kumppaniksi. Ikävänlainen siellä on metsässä aivan
yksin. Mutta kun me Juhon kanssa yhdessä lähtisimme, niin alkaisi
halkoja tulla. Harvalta mieheltä se puu niin kaatuu kuin siltä Juholta.
— Kun sen saisikin liikkeelle, sanoi Henti.
— Olen minä tänäpäivänä aikonut käydä häntä puhuttelemassa. Johan hän
alkaa olla tavallisessa terveydessä, arveli Matti.
— Kyllä kai se terveyden puolesta sinne kykenee. Koe nyt Matti sitä
viekoitella matkaan. Se olisi niin kovin, kovin hyvä, että... sanoi
Henti.
— Kyllä minä käyn tässä, lupasi Matti.
Henti kiitti vielä kerran puurosta ja läksi. Hän juoksi aika kyytiä
sivu Toikan, ei vilkaissut akkunaankaan ja sitten polkua pitkin kotio.
Hän oli niin hyvillään, ettei muistanut, koska olisi tuntenut itsensä
niin iloiseksi. Sillä hän toivoi, ettei Juho viitsi kieltää, kun Matti
pyytää, että kai kuitenkin häpeää sen verran, että lähtee. Hän kyllä
koettaisi tulla toimeen yksinkin, haalata heiniä suolta ja näreiköstä
puita. Parasta hän toivoi ja toivoi Juhon koteentuvan.
Puolenpäivän aikana Juho tulikin, koira perässään. Hän oli nähtävästi
hyvällä tuulella ja ensiksi otti povestaan kolme ruisleipää, laski ne
pöydälle ja sanoi:
— Leipää on ja lihaa on kohta sen verran kuin pappilassa.
Lapset huomasivat leivät ja alkoivat pyytämään:
— Isä, taittakaa palanen, isä.
Juho taittoi palasen jokaiselle, nuorimmallekin, ja pisti omaan
suuhunsakin.
— Ala sinäkin, hyvä ihminen, syömään, käski hän vaimoaankin, taittoi
leivästä itselleen lisää ja antoi koirallekin.
— Kyllä tässä liha kiehuu, jahka ilta pimenee, arveli hän.
Henti ei ollut nähnyt Juhoa niin hyvällä tuulella pitkiin aikoihin, ei
sittenkuin kesällä.
— Mutta mitähän ne ihmiset sanovat, kun saavat tietää, että me hevosen
lihaa syömme Kurikan emäntäkin aikoi ajaa ulos huoneestaan semmoisen
ihmisen, jonka tietäisi hevosen lihaa syöneen.
— Mistä ne sen saavat tietää? Ja jos saavatkin, ei tee mitään. Ennen
syön vaikka harakoita, ennenkuin alan työtä tekemään hävyttömille
talollisille, sanoi Juho.
— Joko se ruuna on tapettu? kysyi Henti.
— Jo. Ja minä sen nyljin. Kun tulee pimeä lähden noutamaan lihoja.
Hentiä puistatutti ja tuntui kuin rutto tarttuisi, kun hevosen lihaa
syö, vaan muistaessaan mitä Järvelä oli sanonut, rauhoittui hän
vähitellen. Hän päätti mielessään, että ennenkuin hän kuitenkaan syö,
käy hän Järvelässä, isännältä vielä vakuudeksi asiaa tiedustelemaan.
Järvelä ei ainakaan saattaisi väärin puhua ja hänhän ymmärsi kaikki
asiat niin hyvin. Mutta Juho oli kummallisen iloisella mielellä
juurikuin ei puutetta kuuna päivänä olisi tuntenut. Vaimolleenkaan ei
ollut niin ystävällinen ollut pitkiin aikoihin.
— Mutta minunhan se piti lähteä heinään, sanoi hän ja toimitti resuista
turkkia ylleen.
Henti katsoi häneen kummissaan, että mikä tuolle miehelle nyt on
tullut, kun on niin työlystillä, että pyytämättä heinäänkin lähtee.
— Pitääpä ottaa kirves mukaan, että saan panna muutamia riekon ansoja
suokorpeen, vaikka eihän sitä näy metsälintuakaan tänä talvena olevan
niinkuin ennen, puhui Juho mahtavasti, ja ikäänkuin menisi hän tekemään
mitä ihmeellisimmän ihmetyön astui hän leveänä ulos, kirves olalla.
— Mikähän sille nyt on tullut, kun se on noin virkkuna, ajatteli Henti.
Juhon mentyä tuli hetken kuluttua Mattikin.
— Juho meni suolle heinään, vaan kyllä hän pian palaa takaisin, sanoi
Henti.
Matilla ei ollut kiirettä, hän päätti odottaa. Pani piippuunsa tupakkaa
ja haasteli:
— Kyllä tämä talvi taitaa monelle olla kamala talvi, kun vielä
ennustavat kovia pakkasiakin tulevan... kylmällepä tuntuu tämä
teidänkin pirttinne. Meillä vaan on niin lämmin, että kun oikein
lämmittää, niin vaikka silakka seinällä paistuu.
— Aikoi se Juhokin syksyllä tätä tampata ja haalata lisää kalua
ullakkoon, vaan eihän siltä tule, vaikka aikoo ja aikoo, selitti Henti.
— Teillä sittenkin on vereksempi elämä, kun teillä on lehmä, aina siitä
maitotilkan saapi. Mutta nyt kun on karjan anti niin lujassa, että
vaikka puhtaan rahan maksaisi, ei saa, sanoi Matti.
— Niinhän se kuuluu olevan, tiesi Hentikin.
Siinä sitten puhelivat yhtä ja toista. Henti siinä koetti korjailla
huonetta ja lasten pukujakin parannella.
Iltahämärässä saapui Juhokin. Hän oli pakannut melkoisen läjän heiniä
kelkkaan, että palavaan oli taipaleella tullut. Poskiparta oli kuurassa
ja kankeat viikset jäässä. Pirttiin tullessa hänellä oli sylillinen
kapusta- ja lusikkapuita, jotka hän romahutti uunin eteen, hitustakaan
kumartamatta.
— Merkillistä, ettei yhtään metsälintua pidä näkemän, ei jälkiäkään,
sanoi hän Matille.
— Vähä sanovat kaikki olevan. Katovuonna on kaikkia vähä. Muistan minä
sen nälkävuoden, josta on aikaa kolmattakymmentä vuotta, ei silloinkaan
ollut yhtään lintua Silloin se sentään oli hätä, vaan nyt ei kannata
puhua mitään, puhui Matti.
— Mikäs hätä nyt on... Valmiissa maailmassa, arveli siihen Juhokin.
Hetken kuluttua alkoi Matti esitellä halonhakkuuta Juholle. Hän
selitti laveasti ja houkuttelevasti, sanoi metsän olevan hyvän ja
palkan myöskin. Herralan metsärannalle he asettuisivat asumaan ja yötä
olemaan. Sunnuntaisin kävisivät kotonaan ruokaa noutamassa viikoksi.
Juho kuunteli äänettömänä ja ryki väliin. Kun Matti lopetti puheensa,
sanoi Juho:
— Ei se näin lyhyen päivän aikana taida lyödä leiville, arveli hän.
— Älä huoli. Tulossa käsin se sentään on, kun vireästi on parissa,
puolusti Matti.
— Olisi kevät-aika, niin kukaties lähtisin, vaan ei se tämmöisinä
päivinä maksa vaivaa. Enkä minä oikein joudakaan Ja eikä minulla ole
semmoisia kenkiäkään, joilla metsään tarkenisin, esteli Juho yhä.
Matti koetti parastaan, mutta Juho toi tuhansia syitä esiin, toinen
toistaan somempia.
Viimein Matti herkeni ja lähti pois.
— Minä tässä lähtisin itseäni palelluttamaan sydänmaalle, arveli hän
Matin mentyä.
Hentin teki mieli alkaa häntä nuhtelemaan laiskuudesta, vaan tiesi jo
vanhasta, ettei se mitään auta, ja hän oli vaiti.
— Tuo Mattikin on kummallinen, kun viitsii pyytääkään... sairasta
miestä, kummaili Juho yhä.
— Minun täytyy lähteä jostakin hakemaan jauhoja, mutta kun nuo
kengätkin ovat niin rikki, ettei niillä tarkene, sanoi Henti.
— Pane nämät minun kenkäni, kyllä tarkenen Saarelaan niillä sinun
kengilläsi, kun panen lujasti heiniä, ehdotti Juho.