Porissa,
Satakunnan Kirjapainossa,
1895.
1.
Omista pelloista ei oltu saatu muuta kuin olkia ja ruumenia. Perunamaa
oli, mutta siitäkin oli kesällinen halla pilannut lehdet ja varret,
ett'eivät enää versoneet, jäivät pieniksi kuin mustikat ja niitäkin
tuli kovin vähä. Nauriin kylvöä oli vähä pirtin takana, vaan senkin
olivat lapset repineet taimina ylös.
Muuta kylvöä ei ollut.
Oljet oli jo syksyllä täytynyt myydä ja ostaa jauhoja. Mitä perunoita
oli, oli jo syksyllä syöty, kun ei ollut mitään muuta keittämistä.
Kulunut kesä oli ollut huono kesä-lauttahommissa olevillekin. Lauttoja
oli varsin vähän kuljetettu ja palkatkin olivat olleet entisiin
verraten huononlaiset. Ja kosken-soutua, jossa kaikkein runsain
rahantulo oli, ei ollut paljoa. Sillä vesi oli noussut korkealle
ja esti lauttoja laskemasta koskia alas. Lauttahommissa olevilla
mökkiläisillä oli ollut huono kesä. Ja syksyllä sitten tuli se mainio
pakkanen ja vei kaikki viljan; arimpiin paikkoihin ei jättänyt mitään.
Ja semmoisessa hallan-arassa loukossa oli heidänkin mökkinsä, oli kylän
takana, jossa etempänä oli laaja ja usvainen suo, hallan kotikylä.
Heillä oli peltoa siinä mökin ympärillä kelpo lailla, että hyvinä
viljavuosina tuli leipää koko talveksi ja perunoita syödä ja jäi kyllin
vielä siemeneksikin. Navetta oli ja kaksi lehmää sekä useita lampaita.
Hyvinä vuosina olivat siinä tavallisesti eläneet, kun lauttahommissa
oli kesät oleskellut ja syksyisin lisää peltoa ojittanut. Vaan nyt oli
ollut huono kesä lauttahommissa ja halla oli pelloilta vienyt syötävän.
Kova talvi oli tulossa Kumpulan torppaan. Jauhot olivat jo loppuneet
toissapäivänä ja keittämistä ei ollut, kun potutkin olivat lopussa.
Lampaita oli tapettu, kaksi omaksi tarpeeksi ja muut oli täytynyt antaa
velasta Saarelan isännälle. Lehmät olivat vielä kumpikin navetassa,
vaan nekin olivat jo Kurikan isännän nimessä. Kuluneena talvena oli
jo täytynyt syödä velkaa. Eikä ollut tietoa antaisiko Kurikka enää
lehmiään pitääkään. Luultavaa oli kuitenkin, että antoi, sillä hallan
lisäksi oli tulvavesi vienyt paljon heiniä joen saarista ja rannoilta,
että kaikilla oli jo liiaksikin karjaa.
Kumpulan Juho, torpan mies, makaili sängyssään ja imi tyhjää piippuaan.
Lapset näyttivät alakuloisilta ja nälkäisiltä. Vaimo oli mennyt
viereiseen Toikan torppaan leipää lainaamaan, että kun leivotaan, niin
maksetaan takaisin. Syömistä ei näet ollut mitään. Mitä oljilla oli
saatu, oli jo syöty. Kaksi lammasta oli tapettu ja lihat syöty. Lehmät
olivat jo panttina, eikä pirtti enää ollut oma, oli velkana sekin. Ja
vasta oli syksy käsissä. Kesän ansiota ei ollut jälellä penniäkään.
Mitä oli rahaa saatu, oli ostettu kahvia ja nisujauhoja ja eletty
pulskasti, ei ollut arvattu, että halla kaikki talven varat viepi.
Juho, joka tuossa sängyssään laiskana loikoi ja nukkumista teki, oli
vielä nuori mies, terve ja vahva ja tukkimies mainio, että tukkitöissä
kesällä ansaitsi komeat rahat. Vaan muuta työtä ei viitsinytkään
tehdä. Taloissa ei ollut ollut töissä moneen vuoteen. Kun joku kävi
tahtomassa, ei lähtenyt. Omalle vaimolleen toki kaivoi lisää ojia ja
peltoja muokkaili.
Viimein tuli vaimo Toikan torpasta leipää lainaamasta. Hän oli vielä
nuoren näköinen ja miellyttävä ja näytti iloiselta. Esiliinansa alle
hän oli kätkenyt leivän, jonka oli lainaksi saanut. Pirttiin tultuaan
piirittivät hänet lapset ja anoivat leipää.
— Äiti, äiti, taittakaa minullekin palanen.
Hän jakoi palasen kullekin ja pani lopun pöytälaatikkoon. Lapset
istuivat loukkoon ja alkoivat tyytyväisinä jyrsiä kukin palastaan.
— Yhdenkö leivän sinä vain saitkin? kysyi Juho, joka toimitteli
istumaan sängyssään.
— Ei ollut heilläkään leivottua, vastasi vaimo.
— Ei sillä pitkälle pääse, tuolla. Olisit ollut ottamatta, kun eivät
enempää antaneet.
— Ei tästä sinulle liikenekään. Lapsi-rukille tämä menee juuri kaikki.