Yöllinen seikkailu.
Sanaakaan ei sanottu Lauralle, kun hän palasi, hänen poissaollessaan
sattuneesta tapauksesta. Hän oli mitä iloisimmalla tuulella ja puheli
hilpeästi ostoksistaan ja puuhistaan, ihmetellen silloin tällöin,
miksei Raffles Haw tullut. Vihdoin illan saavuttua, kun ei mitään
kuulunut, tuli hän levottomaksi.
"Mitä on syynä, ettei hän tule", sanoi hän. "Ensikerran kihlauksemme
jälkeen en ole nähnyt häntä; en ole nähnyt häntä koko päivänä".
Roobert katsoi ulos ikkunasta.
"On myrskyinen ilta ja sataa navakasti", huomautti hän. "Minä en häntä
lainkaan odota".
"Hector raukka, hän tuli ennen, satoipa lunta tai vettä tai olipa
kaunis ilma. Mutta hänhän oli merimies. Sellaisista hän ei välittänyt.
Mutta eihän Raffles vaan liene sairas?"
"Hän voi varsin hyvin nähdessäni hänet aamulla", vastasi veli, ja
huoneessa oli taas kaikki hiljaista, sade vain rapisi ikkunoita vastaan
ja tuuli viuhui jalavien oksissa.
Vanha Mc Intyre oli istunut eräässä nurkassa suurimman osan päivästä
pureskellen kynsiään, tuijotellen tuleen, mietiskelevä, ilkeä ilme
juonteisilla kasvoillaan. Vastoin tapaansa hän ei mennyt ravintolaan,
vaan lähti aikaisin levolle sanomatta sanaakaan lapsilleen.
Laura ja Roobert viipyivät vielä hetken ja istuivat jutellen kamiinin
edessä. Laura kertoi tuhansista ihmeellisistä asioista, joita
pantaisiin toimeen hänen tultuaan valtiattareksi herraskartanoon. Hänen
puhelunsa liikkui vähemmän hyväntekeväisyydessä, kun hänen tuleva
miehensä ei ollut läsnä, eikä Roobert saattanut olla huomaamatta, että
ajoneuvot; puvut, vastaanotot ja ulkomaamatkat saivat osakseen kaiken
sen innon, jonka hän ennen oli kuullut kohdistuvan armeliaisuuskoteihin
ja yleishyödyllisiin harrastuksiin.
"Luulen harmaiden hevosten olevan kauneimpia", Laura sanoi. "Ruskeat
ovat kauniit kyllä myös, mutta harmaat ovat sentään kaikkein komeimmat.
Me voisimme tulla toimeen pitämällä brougham-vaunut ja neljän
istuttavat kuomivaunut ja ehkä korkeat metsästysvaunut Rafflekselle.
Hänen vaunuhuoneensa on täynnä, mutta hän ei käytä niitä koskaan, ja
olen vakuutettu siitä, että hänen viisikymmentä hevostansa kuolisivat
liikunnonpuutteesta tai lihoisivat kuin strassburgilaishanhet, jos
odottaisivat hänen ajavan tahi ratsastavan niillä.
"Minä otaksun että edelleenkin tulette asumaan täällä" sanoi veli.
"Meillä pitää olla talo myöskin Lontoossa voidaksemme oleskella
siellä sesongin aikana. Nyt en pidä väliä enkä huoli tehdä mitään
vaatimuksia, mutta myöhemmin se on toista. Olen varma, että Raffles
tekee mielikseni, kun pyydän. On kyllä sangen hyvä, että Raffles sanoo
olevansa välinpitämätön kiitoksista ja kunnianosoituksista, mutta minä
tahtoisin tietää, mitä maksaa olla ihmiskunnan hyväntekijä saamatta
siitä rahtustakaan hyvikettä. Olen varma siitä, että jos hän panee
toimeen puoltakaan siitä, mitä hän puhuu, niin tehdään hänet paariksi —
Tamfieldin lordiksi, ehkä — ja silloin tulen minä luonnollisesti lady
Tamfieldiksi, mitä sanotaan siitä Roobert?"
Hän niiasi syvään veljensä edessä ja hypelöi niskaansa, kuin olisi
ollut syntynyt kantamaan kruunua. "Isän täytyy saada eläke", sanoi hän
heti perään. "Hän saa määrätyn summan vuodessa ehdolla, että pysyy
syrjässä. Mitä tulee sinuun, Bob, niin en tiedä, mitä sinun eduksesi
olemme tekevä, mutta jos se on tehtävissä rahoilla, olet sinä tuleva
kuninkaallisen akatemian presidentiksi".
Oli myöhä, kun he lakkasivat rakentamasta ilmalinnojaan ja vetäytyivät
makuuhuoneisiinsa. Mutta Roobertin aivot olivat liikkeessä, hän ei
saattanut nukkua. Päivän tapahtumat olisivat riittäneet viemään unen
vankemmankin ihmisen silmistä. Ensin salaisuuden perille pääseminen
aamulla, eriskummalliset asiat, joille hän oli ollut todistajana
laboratoriossa ja hänelle tiedoksi uskottu tavaton keksintö.
Sitten iltapäivällä hänellä oli ollut keskustelu isänsä kera, väittely
ja Raffles Hawin odottamaton ilmestyminen. Vihdoin oli haastelu sisaren
kanssa kiihoittanut hänen mielikuvitustansa ja karkoittanut unen hänen
silmistään.
Turhaan hän vuoteellaan kääntelehti ja vääntelehti tai käyskenteli
huoneessa. Hän ei ollut vain valveilla, vaan niin tavattomasti
valveilla, että hänen jokainen hermonsa oli jännityksessä ja kaikki
aistimet tavattoman herkät.
Mitä hän tekisi saadakseen edes hiukan nukkua?
Hän muisti, että oli hiukan konjakkia alakerrassa, karahvissa, ja
ajatteli lasin sitä, ehkä vaikuttavan rauhoittavasti.
Avattuaan huoneensa oven kuuli hän äkkiä hitaita hiiviskeleviä
askeleita rappusista. Hänen oma lamppunsa oli sammutettu ja kuitenkin
havaitsi hän heikon hohteen jostakin valosta, joka liikkui, ja pitkä,
tumma varjo väikkyi alhaalla seinässä. Liikkumatta seisoi Roobert
ja kuunteli tarkasti. Nyt kuului ääni etehisestä, ja hän kuuli
heikon kitinän, kun avainta hiljaa väännettiin lukossa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tuntui kylmä ilmanveto, valo sammui ja kova paukaus
ilmoitti, että ovi suljettiin ulkopuolelta.
Roobert seisoi hämmästyksissään. Ken oli tuo yökulkija? Sen täytyy olla
hänen isänsä. Mutta mikä sai hänet menemään ulos kello kolme aamulla?
Ja sellaisena aamuna lisäksi! Joka tuulenpuuska pieksi sadetta ikkunaan
kuin murskatakseen sen. Ruudut helisivät ja puut ulkopuolella ryskyivät
ja suhisivat myrskyn tempoessa niiden oksia. Mikä voi saada isän
lähtemään ulos sellaisena yönä?
Nopeasti raapasi Roobert tulta ja sytytti lamppunsa. Isän huone oli
hänen huoneensa vastapäätä ja ovi oli ravollaan. Hän avasi sen ja
katseli ympärilleen. Huone oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Ainoa tuoli
oli ikkunan luona, ja siinä vanhus siis oli istunut lähtöönsä saakka.
Ei näkynyt edes kirjaa tai sanomalehteä tai muuta, jonka kera hän olisi
aikaansa kuluttanut istuessaan — ei mitään muuta kuin partaveitsen
teroitushihna, joka oli ikkunalaudalla.
Aavistus käsillä olevasta onnettomuudesta täytti Roobertin sydämen.
Isän yömatka merkitsi jotakin pahaa. Hän ajatteli hänen mietiskelemiään
edellisenä päivänä, hänen synkeyttään, hänen katkeria uhkauksiaan.
Niin, jotakin oli hullusti siinä kaikessa. Mutta kenties hän vielä
ajoissa ehtisi estämään sen. Ei hyödyttänyt tehdä Lauraa levottomaksi.
Hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asiassa.
Roobert pukeusi kiireesti, heitti päällystakin hartioilleen, sieppasi
lakkinsa ja keppinsä rientäen isänsä jälkeen.
Kyläkadulla tuuli niin tuimasti, että hänen täytyi kääntää kylkensä
eteen päästäkseen eteenpäin. Se kävi kuitenkin helpommin laatuun
sittekuin hän oli päässyt ohi lehtokujan käänteen. Korkea valli ja aita
suojasivat häntä toiselta puolelta. Mutta tie oli liejuinen ja satoi
rankasti. Ei sieluakaan ollut liikkeessä, mutta hänen ei tarvinnut
kysellä mitään, hän tiesi, mihin isä oli mennyt, yhtä varmasti kuin
olisi sen nähnyt. Lehtokujan rautaportti oli raollaan, ja Roobert
ponnisteli edelleen hiekoitettua kärrytietä vettätiukkuvien mäntyjen
välissä.
Mikä olisi isän aikomus saavuttuaan herraskartanoon? Halusiko hän
vain nuuskia siellä, tähystellä ja vakoilla, vai aikoiko hän herättää
tilanomistajan väitelläkseen hänen kanssaan vääryyksistään? Vai oliko
mahdollista että harvinainen yömatka johtui jostakin mustemmasta ja
vielä enemmän onnettomuutta tuottavasta aikomuksesta?
Roobertin mieleen tuli äkisti teroitushihna ja hän läähätti
kauhistuksesta. Mitä oli vanhuksella sen kanssa tekemistä? Hän alkoi
juosta ja kiiti eteenpäin kunnes tuli herrastalon portille.
Jumalan kiitos, siellä oli kaikki hiljaista! Hän seisoi jykevän portin
edessä kuunnellen tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta kuin sade ja tuuli.
Missä oli sitten isä? Jos hän olisi tahtonut päästä sisään huoneisiin,
niin ei hän voinut yrittää sitä niinkään ikkunan kautta, sillä hän
oli ollut läsnä Raffles Hawin selittäissä käytäntöön panemiaan
varovaisuustoimenpiteitä.
Silloin tuli äkkiä uusi ajatus Roobertin päähän. Yksi ikkunoista oli
jätetty suojelematta. Raffles oli ollut kylliksi varomaton sanoakseen
sen. Se oli laboratorion keskimäinen ikkuna. Kun hän niin selvästi sen
muisti, muisti sen luonnollisesti myöskin isä. Siinä oli vaarallinen
kohta.
Ja niin pian kun hän oli kääntynyt kulmasta, havaitsi hän otaksumisensa
oikeaksi. Laboratoriossa paloi sähkölamppu, ja kolmen suuren ikkunan
hopeamaiset neliöt loistivat kirkkaasti pimeässä. Keskimäinen oli
auki, ja juuri kun hän katsoi sinne, näki hän mustan, apinamaisen
vartalon hyppäävän ikkunalaudalta ja katoavan huoneesen. Ainoastaan
silmänräpäyksen ajan näkyivät tumman muodon ääriviivat toisella
puolella olevaa kirkasta valoa vastaan, mutta se riitti Roobert'ille
ilmaisemaan, että se oli hänen isänsä.
Varpaillaan hän hiipi avoimen ikkunan luo ja kurkisti sisään. Omituinen
näky kohtasi hänen silmiään.
Lasipöydällä huoneessa oli ehkä puolitusinaa edellisenä iltana
valmistettuja suuria kultaharkkoja, joita ei vielä oltu ehditty korjata
varastohuoneeseen. Vanhus oli heittäytynyt niiden päälle, kuin mies,
joka anastaa itselleen täysin oikeutetun omaisuutensa.
Hän oli poikittain pöydällä syleillen kultaharkkoja, painaen poskiaan
niitä vasten, muristen ja myhäillen itsekseen. Kirkkaassa, tyynessä
valaistuksessa, jättiläismäisten vauhtipyörien ja eriskummallisten
koneiden keskellä näytti tuo pieni, tumma olento, joka kiinteästi
takertui harkkoihin, sekä surkuteltavalta että kamalalta.
Ainakin viisi minuuttia seisoi Roobert pimeässä ja sateessa, ja katseli
eriskummallista näkyä, isän koko aikana tuskin muuta liikahtaissa kuin
vielä lähemmältä syleilläkseen kultaa ja taputellakseen sitä käsillään.
Roobert ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun hänen silmänsä
suuntausivat pääkuvasta johonkin muuhun, joka sai hänet heikosti
hämmästyksestä huudahtamaan; tuulen ulvonnassa ei se toki mihinkään
kuulunut.
Raffles Haw seisoi huoneen yhdessä nurkassa. Mistä hän oli tullut,
sitä Roobert ei voinut sanoa, mutta hän oli varma, ettei hän ollut
siellä hänen ensin katsoessaan sisään. Haw seisoi hiljaa puettuna
pitkään tummaan aamunuttuun, kädet ristissä rinnalla ja katkera
hymyily kalpeilla kasvoillaan. Vanha Mc Intyre lienee huomannut hänet
samassa silmänräpäyksessä, sillä hän päästi kirouksen ja takertui
vielä takkelammin aarteeseensa, viistoillen talon herraa vilkuin,
pahanilkisin silmäyksin.
"Onko todellakin tultu näin pitkälle", Haw vihdoin sanoi astuen
askeleen eteenpäin. "Onko herra Mc Intyre todellakin vajonnut niin
syvälle, että tavallisen murtovarkaan tapaan hiipii huoneeseeni
keskellä yötä. Te tiesitte, että tuo ikkuna oli vaaraton. Muistan
sanoneeni sen. Mutta en sanonut teille, mitä muita keinoja minulla
oli, saadakseni tiedon jonkun voron tunkeutuessa tänne. Mutta että te
saatoitta tulla, te!"
Vanha asetehtailija ei koettanutkaan puolustautua, vaan murisi käheästi
joitakuita sanoja pidellen yhä kiinni aarteestaan.
"Rakastan tytärtänne", sanoi Raffles Haw, "ja hänen tähtensä olen
antamatta teitä ilmi. Teidän halveksittava ja alhainen salaisuutenne
on varmasti pysyvä vain minun tietonani, yksikään korva ei ole kuuleva
tämän yön tapahtumasta. En tahdo, kuten voisin, herättää väkeäni ja
käskeä hakemaan poliisia. Mutta teidän on jätettävä huoneeni sanaakaan
sanomatta. Minulla ei ole teille muuta sanomista. Menkää, kuten olette
tullut!"
Hän astui taas askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä ikäänkuin
temmatakseen vanhan miehen pois kultaharkoilta. Tämä pisti kätensä
povitaskuunsa ja heittäytyi kimeästi, mielettömästi kirkaisten
alkemistin kimppuun. Niin äkkiarvaamatta ja kiivaasti kävi se, että Haw
ei ehtinyt olla varuillaan. Laiha käsi tarttui hänen kurkkuunsa, ja
partaveitsen terä välähti ilmassa.
Iskiessä ase onneksi osui erääseen huonetta risteilevistä monista
metallilangoista ja lentäen vanhan miehen kädestä putosi se kilahtaen
kivilattialle.
Mutta aseetonnakin oli hän vielä vaarallinen. Hirmuisella, äärettömällä
tarmolla töytäsi hän tilanomistajan taapäin, ja tultuaan erään penkin
lähelle kaatuivat he molemmat sen ylitse, Mc Intyre päällimmäiseksi.
Toisella kädellään piti hän yhä alkemistiä kurkusta, ja tämän olisi
käynyt pahoin, jollei Roobert olisi kiivennyt sisään ikkunasta ja
raastanut isäänsä irti hänestä.
Haw'in avulla sai hän pidellyksi ukon ja sidotuksi pitkän kaulahuivin
hänen käsiensä ympärille.
Vanhus oli hirveä nähdä, sillä hänen kasvonsa värähtelivät suonenvedon
tapaisesti, silmät olivat pullistuneet päästä ja huulet valuivat
vaahtoa.
Haw nojasi läähättäen pöytään pitäen kättään kylkeään vastaan.
"Te täällä, Roobert", huohotti hän. "Eikö se ole hirveätä? Kuinka
tulitte te tänne?
"Seurasin hänen jäljessään. Kuulin hänen lähtevän ulos".
"Hän aikoi varastaa minulta ja olisi murhannut minut. Mutta hän on
varmaan hullu, ihan hullu?"
Siitä ei tarvinnut epäillä. Ukko, joka oli noussut istuvaan asentoon,
purskahti äkkiä käheään, kaikuvaan nauruun heilutellen ruumistaan
edestakaisin ja katsellen ylös kiiluvin, pahansuovin silmin. Molemmat
ymmärsivät selvästi, että hänen järkensä, joka oli heikontunut saman
ajatuksen alituisesta hautomisesta, nyt vihdoin oli aivan löyhtynyt.
Hänen kolkko, aiheeton iloisuutensa oli melkein kamalampaa, kuin
äskeinen raivonsa.
"Miten menettelemme hänen kanssaan?" kysyi Haw. "Emme voi viedä häntä
Elmdeneen, se olisi liian kova isku Lauralle".
"Me voimme kääntyä lääkärin puoleen heti päivän valjettua. Emmekö
saattaisi säilyttää häntä täällä siihen asti? Jos veisimme hänet
kotiin, kohtaisi ehkä joku meidät tiellä, ja silloin syntyisi
häväistysjuttu".
"Nyt tiedän. Me viemme hänet yhteen verhotuista holveista, jossa hän ei
kykene vahingoittamaan itseään eikä muita. Tarttukaa toisesta kädestä,
minä otan toisesta".
Puoliksi taluttaen, puoliksi laahaten onnistui heidän viedä vanha
tehtailija pois hänen onnettomuutensa näyttämöltä ja sijoittaa hänet
jälellä olevaksi osaksi yötä varmaan paikkaan.
Kello viisi aamulla lähti Roobert keveillä ajopeleillä matkaan
neuvotellakseen lääkärin kera asiasta, ja Raffles Haw käyskeli
sill'aikaa edestakaisin palatsimaisessa talossaan huolestuneen
näköisenä ja raskain sydämin.