Eräs perhekohtaus.
Niin selkeni se suuri salaisuus ja Roobert meni kotiin aivan
huumautuneena ja veren kiivaasti sykkiessä suonissaan. Herraskartanoon
mennessään oli hän tuntenut vilun väristyksiä kosteassa tuulessa,
katsellessaan sumun verhoomaa maisemaa. Palatessa olivat ne hänestä
kaukana. Hän näki ajatuksissaan kaikki päivänpaisteisena ja häntä
halutti laulaa ja tanssia kulkiessaan eteenpäin pitkin lokaista,
ajettua kylätietä.
Ihmeellinen oli Raffles Haw'in osalle tullut kohtalo, mutta itse
asiassa ei ollut vähäpätöisempi se, joka oli hänelle itselleen
sattunut. Hän oli osallinen alkemistin salaisuudesta ja oli perivä
suuremman kuin kuninkaallisen rikkauden, saava vallan, joka
tavallisesti on vain yksivaltiaille omituista. Se oli todellakin
kohtalo! Tuhannet kullanhohtavat näyt vastaisesta elämästä häämöittivät
hänelle, ja mielikuvituksessaan näki hän jo itsensä kohotetuksi
korkealle ihmiskunnan yläpuolelle tuhansien ihmisten polvistuessa hänen
eteensä pyytämään apua tai kiittämään häntä hyvistä teoista.
Miten vähäpätöiseltä tuntui hänestä nyt tuo huonosti hoidettu puutarha
koukeroisine pensaineen ja kummituksenmoisine jalavineen! Miten
huonolta sileä tiilikivipääty viheriöine puuparvekkeineen! Se oli aina
loukannut hänen taiteellista makuansa, mutta nyt oli sen rumuus vielä
silmiinpistävämpi.
Myöskin yksinkertainen huone ameriikkalaisella nahalla peitettyine
tuoleineen, tumma matto lattialla ja tilkutettu kamiinivaippa olivat
hänestä vastenmielisiä. Ainoa kaunis, mitä siellä oli, ja mihin hänen
silmänsä mielihyvällä voivat kiintyä, oli hänen sisarensa, istuessaan
siinä taapäin nojautuneena tuolissaan tulen edessä, kalpeat kauniit
kasvot jyrkästi piirtyen tummaa taustaa vastaan.
"Tiedätkö, Roobert", sanoi hän katsahtaen veljeen pitkien, mustien
silmäripsiensä alta, "isä tulee sietämättömäksi. Minun on täytynyt
puhua hänelle vakavasti ja selittää hänelle, että menen naimisiin
itseni tähden enkä hänen tähtensä".
"Missä on hän?"
"Sitä en tiedä. Epäilemättä 'Kolmessa kyyhkysessä'. Siellä hän nyt
viettää enimmän aikansa. Hän syöksi tiehensä aivan raivoissaan ja puhui
paljon tyhmyyksiä avioliittosopimuksesta ja kuulutusten kieltämisestä
j.n.e. Hänen mielestään avioliittosopimus tuntuu olevan sopimus, joka
on tehtävä morsiamen isän hyödyksi. Kun hän edes rauhoittuisi, että
nähtäisiin, mitä voitaisiin tehdä hänen hyväkseen".
"Luulen, Laura", sanoi Roobert totisena, "että meidän täytyy pitää
silmällä häntä. Olen viime aikoina huomannut hänen suuresti muuttuneen.
En usko, että hänen laitansa olisi aivan oikein. Pitää kysyä neuvoa
lääkäreiltä. Mutta minä olen ollut herraskartanossa nyt aamulla".
"Oletko? Oletko nähnyt Raffleksen? Lähettikö hän jonkin sanan minulle?"
"Hän sanoi tulevansa tänne lopetettuansa työnsä".
"Mutta kuinka on laitasi, Roobert", huudahti Laura, naisen tavallisella
nopealla, vaistomaisella käsityksellä huomaten jotakin erikoista. "Sinä
olet niin kiihtynyt, silmäsi loistavat, ja olet todella sangen hyvän
näköinen. Raffles on kertonut sinulle jotain! Mitä se oli? Oh, minä
tiedän. Hän on sanonut sinulle, mistä hän saa rahansa, eikö totta?"
"No jaa, kyllä. Hän on osaksi uskonut minulle sen. Toivotan sinulle
onnea Laura, kaikesta sydämmestäni, sillä sinä tulet mahtavan rikkaaksi
naiseksi".
"Niin omituiselta tuntuu että hän on tullut meidän luoksemme, jotka
olemme niin köyhiä. Siitä saamme kiittää sinua, rakas vanha Roobert,
sillä jollei hän olisi kiintynyt sinuun, ei hän milloinkaan olisi
tullut Elmdeneen eikä mieltynyt siellä johonkuhun toiseen".
"Eikö mitä", vastasi Roobert istuen sisaren viereen ja ystävällisesti
taputtaen hänen kättään. "Se oli kiintymys ensi näkemältä. Hän piti
sinusta ennenkuin koskaan oli kuullut nimeäsi. Hän kysyi minulta sinua
tavatessaan minut ensikerran".
"Mutta kerro minulle hänen rahoistaan Roobert". sanoi sisko. "Hän ei
ole vielä sanonut minulle mitään ja olen niin utelias. Kuinka on hän
saanut ne? Hän ei ole perinyt isältään, sen hän on sanonut minulle.
Hänen isänsähän oli vain maalaislääkäri. Miten hän sai ne?"
"Olen luvannut säilyttää salaisuuden. Hän tahtoo itse sanoa sen
sinulle".
"Oi, mutta sano minulle vain, arvaanko oikein. Hän on saanut ne
joltakin enolta, vai kuinka? No hyvä, joltakin ystävältä sitten? Tai on
hän ottanut patentin jollakin erinomaiselle keksinnölle? Tai onko hän
löytänyt kultakaivoksen? Tai öljylähteen? Oi, sano minulle, Roobert!"
"Minä en todellakaan saa", huudahti veli nauraen. "Mutta minun ei
ole hyvä puhua enemmän kanssasi. Olet liian ovela. Olen todellakin
vastuunalainen tässä, ja sitäpaitsi täytyy minun alkaa työskennellä".
"Miten epäystävällinen olet", sanoi Laura pahoillaan. "Mutta minun
täytyy laittautua valmiiksi. Matkustan Birminghamiin junassa k:lo 1.20".
"Birminghamiin?"
"Niin, minulla on sata asiaa toimitettavana. Sieltä saa kaikkea.
Te miehet unohdatte aina pikku seikat Raffles toivoo, että häät
vietetään noin neljäntoista päivän kuluttua. Ne pidetään luonnollisesti
hiljaisesti. Mutta kuitenkin tarvitaan yhtä ja toista".
"Niin pian", sanoi Roobert ajatuksissaan. "No, ehkä on parasta siten".
"Ehdottomasti, Roobert. Eikö olisi hirveätä, jos Hector tulisi takaisin
ja saisi aikaan kohtauksen? Kunhan vain ensiksi olen naimisissa, en
välittäisi siitä. Miksi siitä välittäisin? Mutta Raffles tietysti ei
tiedä mitään hänestä, ja se olisi kamalaa, että he kohtaisivat toisensa.
"Se täytyy estää, maksoi mitä maksoi".
"Oh, minä en kestä sitä ajatusta. Hector raukka! Mutta mitä voin tehdä?
Tiedät, että se oli vain nuoruuden mieltymys. Ja kuinka voisin evätä
tällaisen tarjouksen? Velvollisuuteni omaisiani kohtaan oli ottaa se
vastaan, eikö totta?"
"Olit todellakin vaikeassa ristiriidassa, kovin vaikeassa", veli
vastasi. "Mutta kaikki tulee kyllä hyväksi eikä ole epäilemistäkään,
ettei Hectorkin vielä vastaisuudessa katsoisi asiaa samalta kannalta.
Tietääkö kirkkoherra Spurling kihlauksestasi?"
"Ei! Hän oli täällä eilen ja puheli Hectorista, mutta mitenkään en
saanut sitä sanotuksi. Meidät vihitään Birminghamissa erityisesti, niin
ettei ole mitään syytä, miksi hänen tarvitsisi sitä tietää. Mutta nyt
minun täytyy rientää, muuten, myöhästyn junasta".
Sisaren lähdettyä Roobert meni atelieeriinsa, ja valmistettuaan
muutamia värejä värilaudalle hän seisoi hetken sivellin kädessä ison,
tyhjän kankaan edessä.
Miten hyödyttömältä hänestä se työ nyt tuntui. Mikä oli sillä
tarkoitus? Työskentelikö hän ansaitakseen rahoja? Niitähän hän voi
saada pelkästään pyytämällä ja pyytämättäkin, mikäli hän saattoi
oivaltaa. Oliko hänen työnsä tarkoituksena saada aikaan jotakin
kaunista? Olihan hänen taiteensa kovin puutteellista. Raffles Haw oli
sen sanonut, ja hän tiesi, että jos hän miten huolellisesti maalasi
taulun, kenties se ei olisi hyvä, ja saattoihan hän rahalla ostaa
milloin tahansa kauniita ja erinomaisia tauluja. Miksi hän sitten
työskenteli? Sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hän viskasi siveltimen
pois, ja viritettyään piippunsa lähti takaisin alas rappusia.
Hänen isänsä seisoi tulen edessä, surkealla tuulella, sen näki selvään
punaisista kasvoista ja rypistetystä otsasta.
"No, Roobert", hän alkoi, "varmaankin olet tavallisuuden mukaan
viettänyt aamusi miettien salahankkeita isääsi vastaan?"
"Mitä tarkoitat, isä?"
"Tarkoitan sitä, mitä sanon. Mitä ovat ne muuta, kuin salahankkeita,
kun kolme henkilöä — sinä, Laura ja Raffles Haw — tissuttelee ja
tassuttelee ja sopii kohtaamisista sanomatta minulle sanaakaan? Mitäpä
minä tietäisin teidän aikeistanne?"
"En voi ilmaista salaisuuksia, jotka eivät ole omiani, isä".
"Mutta yhtä kaikki tahdon minäkin nyt sanoa sanan puolestani.
Salaisuuksia tai ei, sinä saat nähdä, että Lauralla on isä, joka ei
anna sysätä itseään syrjään. Olkoon, että olen kokenut menestystä
ja vastoinkäymistä maailmassa, minä en kuitenkaan ole vajonnut niin
syvälle, että olisin nolla omassa kodissani. Mitä tulee minun osakseni
tässä kauniissa naimiskaupassa?"
"Mitäkö tulee sinun osaksesi? Eikö Lauran onni ja menestys ole sinulle
kylliksi".
"Jos tuo mies todella rakastaisi Lauraa, osoittaisi hän hänen isälleen
asianmukaista arvonantoa. Viimeksi eilen pyysin häneltä lainaa,
alennuin todellakin pyytämään sitä — minä, joka olin aivan vähällä
päästä pormestariksi Birminghamissa! Ja hän kielsi sen jyrkästi!"
"Oi, isä, miten saatoit antautua sellaiseen nöyryytykseen?".
"Kielsi sen jyrkästi" huudahti vanha mies vihaisesti. "Se oli hänen
periaatteitaan vastaan, — onko kuultu moista hulluutta! Mutta minä
olen maksava hänelle sen kaiken, saadaan nähdä, enkö sitä tee. Tiedän
yhtä ja toista hänestä. Miksi kutsutaan häntä 'Kolmessa kyyhkysessä?'
Vääränrahantekijäksi —juuri niin — mieheksi, joka tekee vääriä rahoja.
Miksi hänelle muuten saapuisi tänne niin paljon metallia, ja miksi
röyhyäisi tuo suuri savupiippu kaiken päivää".
"Etkö voi antaa hänen olla rauhassa", vaikeroi Roobert. "Sinä et
näy ajattelevan muuta kuin hänen rahojaan. Vaikka hänellä ei olisi
äyriäkään, olisi hän yhtä hyvin hyväsydämminen, oivallinen ihminen".
Vanha Mc Intyre päästi helakan naurun.
"Kuinka hauska on kuulla sinun saarnaavan", hän sanoi. "Ilman
äyriäkään, hui hai. Luuletko todellakin, että seisoisit varpaillasi
hänen edessään, jos hän olisi köyhä? Luuletko että Laura olisi edes
katsonut häneen? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän ottaa hänet
vain rahojen vuoksi".
Roobert päästi hämmästyksen huudahduksen. Sillä alkemisti seisoi ovella
kalpeana ja äänetönnä, katsoen toisesta toiseen tutkivin silmäyksin.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Tarkoitukseni ei ollut kuunnella, mutta
en voi auttaa sitä, että olen kuullut keskustelunne. Mitä tulee teihin,
herra Mc Intyre, niin luulen teidän puhuneen vain omasta pahasta
sydämmestänne. En tahdo välittää sanoistanne. Roobert on oivallinen
ystäväni. Myöskin Laura pitää minusta minun itseni tähden. Te ette
onnistu horjuttamaan minussa sitä uskoa. Mutta teidän kanssanne, herra
Mc Intyre, minulla ei ole mitään tekemistä, ja lienee sen vuoksi
parasta, että molemmat olemme siitä selvillä".
Hän kumarsi ja poistui, ennenkuin kukaan ehti sanoa sanaakaan.
"Voi, näetkö nyt", Roobert vihdoin sanoi". Mitä nyt olet tehnyt, sitä
ei voi saada tekemättömäksi".
"Minä olen maksava hänelle", kirkui ukko mielettömänä, pudistellen
nyrkkiään ikkunan edessä tumman pitkän, etääntyvän vartalon jälkeen.
"Odota vain, Roobert, saadaan nähdä, sopiiko vanhan isäsi kanssa
leikitteleminen".