Kemiallinen näyte.
Raffles Haw osoitti tietä pääkäytävän kautta, ja astuttuaan yli
hiekoitetun ajotien avasi hän laboratorion oven, saman, jonka kautta Mc
Intyret olivat nähneet kuormavaunuissa tuodut paketit vietävän sisälle.
Kun he olivat tulleet oven sisäpuolelle, näki Roobert, ettei vielä oltu
itse rakennuksessa, vaan ainoastaan suuressa autiossa etuhuoneessa.
Sen seinustoille oli ladottu ne esineet, jotka olivat herättäneet
hänen uteliaisuuttaan ja saaneet hänen isänsä arveluihinsa. Ne olivat
nyt kadottaneet kaiken salaperäisyytensä, sillä toisten vielä ollessa
karkean verhovaatteensa peitossa, oli tämä toisilta poistettu, ja
paketit osoittautuivat isoiksi lyijyharkoiksi.
"Tuossa näette raaka-aineeni", sanoi Raffles Haw välinpitämättömästi,
samalla kun viittasi pinoihin. "Joka lauvantai saapuu sitä kuorma,
joka riittää viikoksi, mutta meidän on pitennettävä työaika
kaksinkertaiseksi Lauran ja minun mentyä naimisiin, kun alamme
toteuttaa suuria suunnitelmiamme. Minun täytyy olla hyvin tarkka
lyijyn laatuun nähden, sillä jos lyijy ei ole aivan puhdasta, ei
luonnollisesti kultakaan tule täysin hyvää".
Raskas rautaovi johti sisempään huoneeseen. Hän avasi sen, mutta
ainoastaan viedäkseen seuralaisensa toiselle samallaiselle ovelle, joka
oli noin viiden jalan päässä.
"Tästä otetaan lattia kokonaan pois yöksi", huomautti hän. "Luulen
tästä lukitusta huoneesta palvelijain kesken puhuttavan paljon, ja
minun täytyy olla varuillani, jos sattuisi joku heistä tulemaan liian
uteliaaksi".
Sisemmän oven kautta he tulivat laboratorioon, joka oli korkea, tilava,
valkoiseksi maalattu, lasikatolla varustettu huone. Toisessa päässä oli
sulatusuuni ja sen vieressä höyrypannu, jonka rautainen suupelti oli
suljettu, mutta hehkuva, punainen lieska näkyi liitosten kautta, ja
kumea jyrinä kuului kautta rakennuksen.
Molemmilla sivuilla oli lukemattomia, riveihin asetettuja Leydenin
pulloja, patteri patterin päällä, ja niiden yläpuolella Voltan
sähköjaksoja. Ympärilleen katsellessaan näki Roobert suunnattomia
vauhtipyöriä, yhdistettyjä teräslankaverkkoja, alustelineitä,
koetinkauhoja, pulloja, astemittareita, Bunsenin paahtimia,
posliini-isolaattoreita ja mitä tahansa, mikä saattaa olla tarpeen
kemiallisessa ja sähköopillisessa työhuoneessa.
"Tulkaa nyt tänne", sanoi Raffles Haw, tehden tietä metallikasojen,
palaneiden röykkiöiden, tavaralaatikoiden ja tiiviisti suljettujen
happoja sisältävien astioiden välitse. "Te olette ensimäinen, itseäni
lukuunottamatta, joka on astunut jalallaan tänne, sen jälkeen
kun rakentajatyömiehet täältä lähtivät. Väkeni kantavat lyijyn
etuhuoneeseen, mutta kukaan ei tule sen etemmäksi. Uuni voidaan
puhdistaa ja hoitaa ulkoapäin. Yksi mies on aina siinä työssä. Katsokaa
nyt tänne".
Hän tempasi auki oven vastaiselta puolelta ja antoi nuorelle
taiteilijalle merkin astua sisään. Tämä seisoi hiljaa toinen jalka
kynnyksellä ja tuijotti hämmästyksissään ympärille. Huoneen, joka
lienee ollut kolmisenkymmentä neliöjalkaa laaja, lattia ja seinät
olivat kullan peitossa. Isoja, tulikiven muotoisia harkkoja oli
läjissä lattialla ja seinille oli niitä joka puolelle ladottu
tiiviisiin pinoihin, jotka ulottuivat aina kattoon asti, yksi ainoa
tuota ikkunatonta huonetta valaiseva sähkölamppu heitti himmeän,
tummankeltaisen hohteen suunnattomiin kasoihin jaloa metallia ja antoi
kultaiselle lattialle punertavan loisteen.
"Tämä on minun aarrekammioni", sanoi omistaja. "Kuten näette on
minulla nykyisin suuri varasto. Tuotanto on ollut vientiä suurempi. Te
ymmärrätte minulla nyt olevan toisia ja tärkeämpiä velvollisuuksia kuin
tehdä kultaa. Täällä säilytän valmiin tavaran, kunnes saan tilaisuutta
lähettää sen pois. Melkein joka ilta tavallisesti lähetän Lontooseen
laatikollisen. Seitsemäntoista asioitsijaa pitää huolta myömisestä.
Jokainen heistä luulee olevansa ainoa, ja he jokainen ovat kuolla
uteliaisuudesta saadakseen tietää, mistä minä saan niin mahdottomasti
puhdasta kultaa. He sanovat sen olevan puhtaimpaa mitä konsanaan
tavataan markkinoilla. Yleisesti pidetään minua luullakseni jonkun
uuden etelä-afrikalaisen kaivoksen asiamiehenä, jonka olemassaoloa
omistajat haluavat pitää salassa. Miten korkealle arvoisitte tässä
huoneessa olevan kultaa? Sen arvon täytyy olla sangen suuren, sillä
siinä on koko viikon työ".
"Siitä tulee epäilemättä satumaisen suuri summa", sanoi Robert
tarkastellen keltaisia kasoja. "Sanonko sataviisikymmentätuhatta
puntaa?"
"Eihän toki, kyllä saatte sanoa paljon enemmän", huudahti Raffles Haw
nauraen. Katsokaamme. Jos ajattelemme 3,10 unssia kohden, joka on lähes
kymmenen shillingiä liian vähän saamme sen alhaisen arvion mukaan
viisikymmentäkuusi puntaa naulasta. Jokainen noista harkoista painaa
kolmekymmentäkuusi naulaa, joka tekee rahassa kaksituhatta puntaa
ja vähän päälle. Huoneen kolmella seinällä on jokaisella viisisataa
harkkoa, neljännellä, jossa on ovi, ei ole muuta kuin kolmesataa,
lattialla on ainakin kaksisataa, niin että pyöreissä luvuissa voimme
sanoa kaksituhatta harkkoa. Toisin sanoen tekisi se välittäjä pienen,
hyvän kaupan, joka saisi haltuunsa tämän huoneen sisustan neljällä
miljoonalla punnalla".
"Ja se on viikon työ", sopersi Roobert. "Se panee pääni pyörälle".
"Nyt te saattanette ymmärtää minua, kun sanon ettei yhdenkään niistä
suunnitelmista, joita yhtaikaisesti aijon ruveta toteuttamaan, tarvitse
viivästyä varojen puutteen vuoksi. Tulkaa nyt laboratorioon katsomaan
menettelytapaani".
Työhuoneen keskellä oli ikäänkuin hyvin suuri ruuvipenkki, joka
oli varustettu kahdella kuparinvärisellä metallilevyllä ja isolla
teräsruuvilla, jolla levyt voi pusertaa yhteen. Lukemattomia, toisesta
päästään suuriin dynamokoneisiin kiinnitettyjä metallilankoja juoksi
levyjen läpi. Alla oli lasijalusta, joka keskeltä, oli onteva, kuin
pitkä kaukalo.
"Pian olette oivaltava kaiken", sanoi Raffles Haw riisuen takkinsa ja
pukeutuen tahraantuneeseen liinaiseen nuttuun. "Ensin täytyy meidän
vähän enentää kuumuutta".
Hän painoi koko voimallaan suurta puhalluspurjetta ja pian kuului
isompi kohina uunista.
"Kas noin, mitä suurempi kuumuus, sitä voimakkaampi sähkövirta ja
sitä nopeammin käy työmme. Nyt tarvitsemme lyijyä! Olkaa niin hyvä ja
auttakaa minua kantamisessa".
He kantoivat tusinan lyijyharkkoja lattialla lasitelineelle, ja
asetettuaan levyt paikoilleen molemmin puolin ruuvasi Haw ruuvipenkin
kiinni, niin että ne pysyivät paikallaan.
"Ennen muinoin tämä tavallisesti oli pitkällinen processi", huomautti
hän, "mutta nyt käy se hyvin pian, kun minulla on työssä erinomaiset
apuneuvot. Nyt on jäljellä vain sähkövirran edistäminen ja niin se
alkaa".
Hän tarttui pitkään, lasiseen vipuun, joka kohosi metallilankojen
välistä, ja veti sen alas. Kuului tuima paukahdus, jota seurasi
voimakas, rätisevä ääni. Suuria tulikipunoita räiskähteli johdoista,
ja lyijymöhkäleen ympäröi kultasäteinen kaarikehys, joka sähisi ja
paukahteli, kuin olisi pistoolilla ammuttu taajaan. Ilmassa tuntui
omituinen, hapan ozoonituoksu.
"Se on summattoman suuri voima", virkkoi Raffles Haw tarkastaen ilmiötä
kello kädessä.
"Se muuttaisi jokaisen orgaanisen aineen heti protyliksi. Koneistosta
pitää olla täysin selvillä, sillä pieninkin erehdys voisi
tuottaa arvaamattoman vahingon työskentelijälle. Tässä pidellään
jättiläismäisiä voimia. Mutta näettekö, lyijy alkaa muuttua".
Hopeanhohtavia ikäänkuin kastepisaroita alkoi todellakin ilmestyä
tumman lyijymöhkäleen pinnalle putoillen siitä metallinsoinnahtavalla
äänellä lasikaukaloon. Vähitellen suli lyijy kuin jääpuikko auringon
paisteessa, sähköjohdot liittyivät siihen yhä tiukasti sikäli kuin
se suli kokoon, kunnes yhtyivät keskustassa kaiken kiinteän metallin
muututtua elohopeaksi. Kaksi pienempää johtoa työnnettiin elohopeaan,
joka vähitellen käpertyi kokoon ja tiivistyi, kunnes tuli aivan
kiinteäksi, kellertäväksi, hiukan messingille vivahtavaksi kappaleeksi.
"Se, mikä nyt on uurnassa, on platinaa", huomautti Raffles Haw. "Nyt
on se otettava kaukalosta ja kiinnitettävä jälleen suurten johtojen
yhteyteen. Katsokaa, nyt yhdistämme virran taas. Näettekö, miten se
vähitellen ottaa tummemman värin. Nyt luulen sen olevan valmista".
Hän veti ylös vivun, irroitti sähköjohdot, ja heidän edessään oli
tusina tiilikiven muotoisia kappaleita, jotka eivät olleet mitään muuta
kuin punaisinta, hohtavinta kultaa.
"Näettekö, laskumme mukaan on aamutyömme arvo kaksisataa neljäkymmentä
tuhatta puntaa, ja siihen ei ole mennyt aikaa enemmän kuin
kaksikymmentä minuuttia", huomautti alkemisti, ottaen ylös uudet harkot
ja heittäen ne toisten joukkoon.
"Uhratkaamme yksi niistä erääseen kokeeseen", sanoi hän antaen
viimeisen olla lasi-isolaattorilla paikallaan. "Se olisi maailman
silmissä kallisarvoinen koe, koska se maksaa kaksituhatta puntaa, mutta
meidän kannaltamme katsoen on se, kuten näette, toinen asia. Nyt me
käymme läpi koko metallien sarjan".
Ensimäisenä kaikista ihmisistä, paitsi keksijää itseään, näki
Roobert, miten kultainen möhkäle, kun johdot taas oli yhdistetty,
nopeasti asteettain muuttui bariumiksi, tinaksi, hopeaksi, kupariksi,
raudaksi. Hän näki pitkien, valkeiden sähkösäteiden muuttuvan
karmosiininpunaiseksi strontiumissa, purppuranpunaisiksi potaskassa,
keltaisiksi magnesiumissa.
Ja vihdoin, hyvinkin sadan muunnoksen jälkeen, hajaantui kaikki
hänen silmiensä edessä, ja lasipöydällä oli jäljellä vain pieni kasa
irtonaista, harmaata tomua.
"Tämä on protyliä", sanoi Haw tunnustellen sitä sormillaan.
"Tulevaisuuden kemistit ehkä hajoittavat sen vielä pienempiin
aineosiin, mutta minulle on se Ultima Thule".
"Ja nyt Roobert", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "olen näyttänyt
teille kylliksi saadakseni teidät tajuamaan järjestelmääni. Tämä
on suuri salaisuus. Se on salaisuus, joka tuntijalleen tuottaa
suunnattoman vallan, jollaista yhdelläkään ihmisellä ei koskaan ole
ollut sitten maailman luomisen. Sydämeni ylin toive on voitu käyttää
tätä salaisuutta hyvään ja vannon teille Roobert Mc Intyre, että jos
luulisin sen johtavan johonkin muuhun kuin hyvään, luopuisin siitä
ikiajoiksi. En käyttäisi sitä silloin omaksi hyödykseni, eikä liioin
kukaan toinen ihminen kuulisi sitä huuliltani. Sen vannon kaiken pyhän
nimessä".
Hänen silmänsä salamoivat kun hän puhui, ja hänen äänensä värisi
mielenliikutuksesta. Kalpeana ja väsyneenä siinä seisoessaan
sähköjohtojensa ja tislauslaitteittensa keskellä oli kuitenkin jotakin
majesteetillista tuossa miehessä, joka kaikesta hämmästyttävästä
myötäkäymisestään huolimatta voi säilyttää siveellisen tunteensa
puhtaana kullan kimmellyksestä. Heikkoluonteinen Roobert ei koskaan
ennen ollut niin elävästi käsittänyt, mikä voima kuvastui noissa
ohuissa, kiinteissä huulissa ja noissa vakavissa silmissä.
"Teidän käsissänne, herra Haw, se ei varmaankaan vaikuta muuta kuin
hyvää", sanoi hän.
"Toivon sitä. Pyydän ja rukoilen, että se ei vaikuttaisi toisin. Olen
ilmaissut teille, Roobert, mitä en olisi ilmaissut omalle veljelleni,
jos minulla olisi veli ollut, ja olen tehnyt sen, koska uskon ja
toivon, että te olette mies, joka tämän vallan mahdollisena perijänä
ette käyttäisi sitä itsekkäisiin tarkoituksiin. Mutta nytkään en ole
sanonut teille kaikkea. Olen jättänyt ilmoittamatta yhden seikan, ja
sitä että saa tietää ennen kuin kuoltuani. Mutta katsokaa tätä arkkua,
Roobert".
Hän vei hänet kookkaan, raudoitetun arkun luo, joka oli eräässä
nurkassa, avasi sen ja otti esille pienen norsunluisen lippaan.
"Tämä", virkkoi hän, "sisältää paperin, josta olette saava selvän
kaikesta, mitä vielä ette ymmärrä. Tapahtuipa minulle niin ollen mitä
tahansa, aina te voitte periä minun valtani, ja jatkaa suunnitelmaini
toteuttamista, seuraamalla siihen kirjoitettua ohjausta. Ja nyt", hän
jatkoi, laskien lippaan takaisin arkkuun, "aijon usein pyytää apuanne,
mutta luulen, etten tarvitse tehdä sitä tänään. Olen jo liian paljon
käyttänyt aikaanne. Jos menette takaisin Elmdeneen, pyydän teitä
sanomaan Lauralle, että tulen sinne iltapäivällä".