Suuri salaisuus.
Ja niin tuli Laura Mc Intyre asianmukaisesti kihloihin Raffles Haw'in
kanssa, ja vanha Mc Intyre näytti vielä ahneemmalta nyt, kun hän
tunsi tulleensa askeleen lähemmäksi rikkauden lähdettä, ja Roobert
huoli työstään vähemmän kuin koskaan ennen, kiinnittämättä enää edes
ainoatakaan ajatusta suureen tauluunsa, joka tomuttuneena yhä oli
entisellään maalaustelineellä.
Haw lahjoitti Lauralle kihlasormuksen vanhasta kullasta, jossa oli
suuri, salamoiva timantti. Kuitenkaan ei asiasta puhuttu enempää, sillä
Haw'in tarkoitus oli, että kaikki kävisi mahdollisimman hiljaisesti.
Melkein joka illan vietti hän Elmdenessä, jossa Lauran kera
tavallisesti teki mitä suunnattomimpia hyväntekeväisyyssuunnitelmia
tulevaisuutta varten. Kartta edessään tapasivat nuo kaksi nuorta
ihmistä sanalla sanoen liihotella kautta maailman, esittäen ehdotuksia,
tehden keksintöjä ja suunnitellen parannuksia.
"Jumala tyttöä varjelkoon", sanoi vanha Mc Intyre pojalleen; hän puhuu
luonnostaan, kuin olisi syntynyt miljoneeriksi. Ehkei hän, kun ensin
tulee naiduksi, sitten enää ole niin halukas heittämään rahoja kaikkiin
hullutuksiin, joita Raffles Haw sattuu keksimään".
"Laura on kovin muuttunut", vastasi Roobert, "hän on tullut paljon
vakavammaksi viime aikoina".
"Saa nähdä vain", myhäili ukko. "Hän on kiltti tyttö, Laura, ja kyllä
hän tietää, mitä tekee. Hän ei ole sellainen tyttö, joka antaa vanhan
isänsä käydä paljain jaloin, jos voi auttaa häntä".
"Niin, se on todella oivallista" lisäsi hän katkerasti. "Tässä
on tyttäreni menemässä naimisiin miehen kera, joka ei pane arvoa
kullalle enempää, kuin minä panin arvoa vanhalle romulle, ja tässä
on minulla poika, joka juoksee ympäri paikkakuntaa mukanansa niin
paljon rahoja kuin itse haluaa, ja tekee hyvää jokaiselle lurjukselle
Staffordshiressä, ja tässä on heidän vanha isänsä, joka on rakastanut
heitä ja hoitanut heitä, ja kasvattanut heidät, ja nyt hänellä
toisinaan ei ole sen vertaa rahaa, että saisi rahtusen konjakkia.
Ajattelen, tokkopa teidän rakas äitiraukkanne olisi ollut hyvillään
tällaisesta".
"Tarvitseehan sinun ainoastaan sanoa, mitä haluat".
"Niin, ikäänkuin olisin viisivuotias lapsi. Mutta sen sanon sinulle,
minä tahdon oikeutta, ja jollen voi saada sitä tavalla, niin tottapa
saanen toisella. En salli kohdella itseäni kuin olisin nolla. Ja vielä
yksi asia, jos minä olen oleva tuon miehen appi, niin tahdon saada
hänestä täyden selon ja ensisijassa hänen rahoistaan.
"Tosin olemme me köyhiä, mutta me olemme kunniallisia kuitenkin. Nyt
menen herrastaloon ja pyydän selitystä". Hän otti hattunsa ja poistui
ovelle.
"Ei ei, isä", huudahti Roobert tarttuen hänen käsivarteensa.
"Jätä se asia. Mc Haw on äkkipikainen. Hän ei pitäisi siitä että
tiedusteltaisiin hänen olosuhteitaan. Siitä saattaisi koitua vakavia
seurauksia. Minä pyydän, älä mene".
"Jaa, en minä anna menetellä kanssani sillä tavalla", kähisi ukko, joka
oli juonut paljon. Minä teen, kuten haluan, nyt ja vast’edes". Hän
tempasi kättään vapautuakseen poikansa otteesta.
"Et saa mennä ainakaan Lauran tietämättä. Minä kutsun hänet sisälle,
niin saamme kuulla, mitä hän ajattelee".
"Oh, minä en pidä kohtauksista", sanoi Mc Intyre äreästi ja taukosi
riuhtomasta. Hän pelkäsi tytärtään, ja hänen pahimmillaan ollessa
riitti pelkkä Lauran nimen mainitseminen pitämään häntä aisoissa.
"Sitäpaitsi", sanoi Roobert, "en vähintäkään epäile, ettei Raffles Haw
pitäisi tarpeellisena antaa meille selvitystä, ennenkun asia pitemmälle
kehittyy. Hänen täytyy ymmärtää, että meillä nyt on oikeus vaatia
häneltä luottamusta".
Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun ovelle koputettiin, ja mies,
josta oli puhuttu, astui sisään.
"Hyvää huomenta, herra Mc Intyre", sanoi hän. "Roobert, tahtoisitteko
tulla kanssani luokseni? Haluaisin keskustella kanssanne asioista".
Hän näytti totiselta, ikäänkuin olisi ollut aikeissa toteuttaa jonkun
ennalta tehdyn päätöksen.
He menivät palatsille vaihtamatta montakaan sanaa kummaltakaan
puolelta. Raffles Haw oli vaipunut ajatuksiinsa. Roobert oli
hermostunut ja jännityksessään odotuksesta, sillä hän tiesi jotakin
tärkeätä olevan kysymyksessä.
Talvi oli jo melkein ohitse ja ensimäiset nuoret vesat alkoivat työntyä
vihreänä esiin englantilaisen huhtikuun sateessa ja tuulessa. Lumi oli
poissa, mutta maaseutu oli kolkko ja autio, kostean vetisistä niityistä
nousevan sumun verhoama.
"Apropos, Roobert", Raffles Haw äkisti virkki heidän kulkiessaan
puistokujaa. "Oletteko lähettäneet suuren roomalaisen taulunne
Lontooseen?"
"En ole sitä vielä lopettanut".
"Mutta tiedän, että työskentelette nopeasti. Sen täytyy pian kait olla
valmis".
"Ei, pelkään, ettei se ole paljoa edistynyt sen jälkeen, kun sen
näitte. Paitsi muuta valaistuskaan ei ole ollut hyvä".
Raffles Haw ei sanonut mitään, mutta tuskallinen ilme vilahti hänen
kasvoilleen. Heidän saavuttuaan kartanolle osoitti hän tien museon
kautta. Kaksi isoa metallilaatikkoa oli lattialla.
"Olen saanut pienen lisäyksen jalokivikokoelmaani", huomautti hän
mennessään niiden ohi. "Ne saapuivat vasta eilen illalla, enkä ole
vielä ehtinyt avata niitä, mutta kirjeistä ja merkeistä voin päättää,
että lähetys sisältää joitakuita oivallisia kappaleita. Voisimme
järjestää ne jälkeen puolen päivän, jos haluaisitte auttaa minua.
Menkäämme nyt tupakkahuoneeseen".
Hän heittäysi sohvalle ja viittasi Rooberttia istumaan vastapäätä
olevaan nojatuoliin.
"Sytyttäkää sikari", kehotti hän. "Painakaa vieteriin siellä, jos
haluatte jotakin virvoketta. Nyt, rakas Roobert, myöntäkää kaikkein
ensiksi, että te usein olette luulleet minua hulluksi".
Syytös meni niin suoraan asiaan ja oli niin totuuden mukainen, että
nuori taiteilija epäröi, tuskin tietäen mitä vastasi.
"Hyvä ystäväni, en moiti teitä. Se oli luonnollisin asia maailmassa.
Minä puolestani olisin pitänyt höperönä jokaista, joka olisi puhunut
minulle, miten minä olen puhunut teille. Mutta siitä huolimatta,
Roobert, olette te väärässä, minä en nimittäin koskaan ole esittänyt
teille keskustellessamme ainoatakaan aijetta, jonka toteuttaminenkin
ei olisi vallassani. Sanon teille täydellä todella tulojeni riippuvan
ainoastaan tahdostani, ja että kaikki pankkiirit ja raharuhtinaat
yhteensä eivät voisi saada kokoon summia, joita minä voin vaivatta
hankkia".
"Olen nähnyt sangen vakuuttavia todistuksia teidän suunnattomasta
rikkaudestanne", sanoi Roobert.
"Ja te olette tietysti utelias tietämään, mistä moinen rikkaus tulee.
Hyvä, saatan sanoa teille erään seikan. Rahat ovat aivan puhtaita.
En ole varastanut, en pettänyt, en kiskonut enkä keinotellut, en
saattanut ketään vararikkoon tulemalla niiden omistajaksi. Olen lukenut
teidän isänne silmistä, Roobert, hänen arvostelevan minua väärin siinä
asiassa. Hyvä, kaiketi ei voida häntä moittia.
"Ehkä minäkin voisin hautoa pahoja ajatuksia, jos olisin hänen
sijassaan. Mutta siitäpä syystä nyt annan selvikettä teille, Roobert,
enkä hänelle. Te ainakin olette luottaneet minuun ja teillä on
oikeus saada tietää kaikki, mikä minua koskee, ennenkuin tulen
sukulaiseksenne. Myöskin Laura on luottanut minuun, ja tiedän hänen
vast’edeskin sen tekevän".
"En tahtoisi tunkea salaisuuksiinne, herra Haw", sanoi Roobert, "mutta
luonnollisesti en kiellä, että tuntisin itseni ylpeäksi ja pitäisin
itselleni kunniana sen, että te tahtoisitte osoittaa minulle sellaista
luottamusta".
"Ja sitä tahdon. En täydellisesti. En usko, että eläissäni sanon teille
kaikki. Mutta olen jättävä jälkeeni selityksiä, niin että te siinä
tapauksessa, että kuolen, kykenette täydentämään työni. Olen sanova
teille, mistä löydätte ne selvitykset. Siihen asti saatte te tyytyä
tuntemaan ne vaikutukset, joita saan aikaan, ilman että tiedätte
jokaista yksityiskohtaa välikappaleisiin nähden".
Roobert ojentausihen tuolillaan ja keskitti kaiken huomionsa isäntänsä
sanoihin, Haw'in istuessa totisena, kumarapäin, kuten mies, joka tietää
lausumiensa sanojen arvon.
"Te tiedätte jo", hän huomautti, "että olen kauvan ja innokkaasti
tutkinut kemiaa".
"Sen olette sanonut minulle".
"Aloitin opintoni erään kuuluisan englantilaisen kemistin johdolla,
jatkoin niitä Ranskan taitavimman kemistin luona, ja päätin ne Saksan
mainehikkaimmassa laboratoriossa.
"En ollut rikas, mutta isäni oli jättänyt minulle niin paljon, että
olisin voinut elää mukavasti, mutta kun elin säästeliäästi, sain kokoon
rahasumman, joka teki minulle mahdolliseksi täydentää opintoni mitä
perinpohjaisimmalla tavalla.
"Palattuani Englantiin rakensin itselleni laboratorion erääseen
rauhalliseen seutuun, jossa voin työskennellä keskeymättä ilman
häiriötä. Siellä alotin sarjan tutkimuksia, jotka pian veivät minut
sellaisille tieteen aloille, ettei koskaan kukaan niistä mainehikkaista
miehistä, joiden opetusta olin nauttinut, ollut sinne tunkeutunut.
"Te sanotte, Roobert, jossain määrin tuntevanne kemiaa, niin ollen
olette helpommin ymmärtävä, mitä sanon. Kemia on suuressa määrin
kokemukseen perustuva tiede; satunnainen koe voi siinä viedä suurempiin
tuloksiin, kuin mitä nykyisin apuneuvoin voitaisiin saavuttaa
tarkempienkaan tutkimusten, terävimpäinkään johtopäätösten avulla.
Tärkeimmät kemialliset keksinnöt ensimäisestä lasin valmistuksesta aina
sokerin puhdistamistapaan asti ovat onnellisen sattuman tuloksia, ja
ne olisi yhtähyvin saattanut tehdä ken tahansa hutilus, kuin oppinut
tiedemies.
"No hyvä, sellaista sattumaa saan minäkin kiittää omasta suuresta
keksinnöstäni — ehkä suurimmasta, mitä maailmassa on tehty — vaikka
minulla on se kunnia, että annoin aiheen ajatukselle, joka sen tuotti.
Olen usein mietiskellyt sitä vaikutusta, jonka sähkövirrat saavat
aikaan aineissa, joita kohden ne pitkän ajan ovat suunnattuina. En
tarkoita tässä sellaisia heikkoja virtoja, kuin sananlennätinlangoissa
kulkevat, vaan puhun mahdollisimman voimakkaaksi kehitetystä sähköstä.
"Sitä silmällä pitäen panin toimeen sarjan kokeita. Havaitsin
juokseviin aineisiin tai aineyhdistyksiin suunnatulla voimalla olevan
hajoittavan vaikutuksen. Tunnettu koe veden jakamisesta sähkön avulla
on teille luonnollisesti tuttu. Mutta havaitsin lisäksi, että vaikutus
oli aivan huomattava myöskin kiinteisiin alkuaineisiin. Perusaineen
paino vähentyi vitkalleen ilman havaittavaa muutosta kokoomuksessa.
Toivon teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan".
"Täydellisesti", sanoi Roobert, jonka mieltä kovin kiinnitti isännän
selitys.
"Kokeilin monilla eri alkuaineilla ja yhä samalla tuloksella. Aina
aiheutti tunnin ajan vaikuttava sähkövirta aivan ilmeisen painon
vähennyksen. Teoriani tällä asteella johtui siihen, että sähkövirta
aiheutti ainehiukkasten eroittamisen, ja että määrätty luku
ainehiukkasia irtaantui kappaleesta hienon hienona pölynä haihtuen sen
ympärille, joten seurasi painon väheneminen niiden poistuttua. Olin
kokonaan otaksunut sellaisen muutoksen tapahtuvan, kunnes omituinen
sattuma kokonaan muutti mielipiteeni.
"Eräänä lauvantai-iltana olin kiinnittänyt vismuttitangon ruuvipenkkiin
ja molemmin puolin asettanut sen sähkölangan yhteyteen saadakseni
selville, miten virta vaikuttaisi siihen. Olin kokeillut useilla eri
metalleilla toisella toisensa perään, antaen virran vaikuttaa niihin
yhdestä kahteen tuntiin. Olin paraiksi saanut kaikki järjestykseen
ja johdot kuntoon, kun odottamatta sain sähkösanoman, että John
Stillingflect, eräs vanha kemisti Lontoossa, joka oli ollut sangen hyvä
ystäväni, oli vaarallisesti sairastunut ja sitten lausunut toivovansa
saada nähdä minua.
"Viimeinen juna oli lähtevä kahdenkymmenen minuutin perästä ja asuin
täsmälleen penikulman (engl.) päässä asemalta. Sulloin muutamia
tarpeellisia esineitä matkalaukkuun, suljin laboratorioni ja riensin
kuin hengen edestä, ehtiäkseni matkaan.
"Vasta Lontooseen tultuani muistin unohtaneeni sähkövirran, ja että
se niinollen vaikuttaisi vismuttitankoon siksi kuin patteri olisi
tyhjentynyt. Se oli minusta kuitenkin pieni seikka enkä enempää asiaa
ajatellut.
"Viivyin Lontoossa tiistai-iltaan, ja vasta torstaiaamuna palasin
työhöni. Avatessani laboratorion oven muistin kesken jääneen
kokeeni, ja se ajatus pisti päähäni, että vismuttitankoni silloin
kaiken todennäköisyyden nojalla täytyisi olla kokonaan haihtunut ja
hajaantunut alkuhiukkasiinsa. Asian oikea laita oli minulle aivan
edeltä arvaamaton.
"Lähestyttyäni pöytää näinkin metallitangon kadonneeksi ja
ruuvialasimen tyhjäksi. Sen huomattuani olin ryhtyä johonkin muuhun,
mutta silloin havaitsin alasimen alaisen pöydän olevan täynnä jotakin
hopeamaista ainetta, joka oli siinä pieninä erillisinä pisaroina
ja yhtyneenä suuremmiksi kellukoiksi. Muistin aivan selvästi, että
olin puhdistanut pöydän ennen kokeen aloittamista, niin että aine
oli jollakin tavalla tullut siihen sen jälkeen, kun olin matkustanut
Lontooseen. Se herätti suurimmassa määrässä mielenkiintoani; hyvin
huolellisesti kokosin kaiken astiaan ja tutkin aineen tarkoin. Ei
ollut epäilemistäkään, mitä se oli. Se oli puhtainta elohopeaa, joka
tutkimuksessa ei osoittanut jälkeäkään vismutista.
"Heti älysin, että sattuma oli sallinut tehdäni mitä arvokkaimman
kemiallisen keksinnön. Jos vismutti määrätyin edellytyksin asetettiin
sähkön vaikutuksen alaiseksi, alkaisi sen paino vähetä ja vihdoin se
muuttuisi elohopeaksi. Olin purkanut rajamuurin kahden alkuaineen
väliltä.
"Mutta prosessin täytyi olla yleislaatuisen. Se osoittautuisi
luultavasti yleiseksi laiksi eikä vain yksityiseksi tapaukseksi. Se
vismutti muuttui elohopeaksi, minkä muutoksen alaiseksi joutuisi
elohopea?
"En voinut ajatella lepoa ennenkuin olin ratkaissut kysymyksen.
Uudistin käytetyt patterit ja annoin virran kulkea elohopea-astian
kautta. Kuusitoista tuntia istuin pitäen silmällä metallia, ottaen
vaarin, kuinka se vähitellen näytti ikäänkuin tulevan kiinteämmäksi,
menetti hopeanhohtonsa sekä muuttui tummaksi ja himmeäksi. Kun
vihdoin otin sen ylös pihdeillä ja laskin sen pöydälle, oli se
kokonaan menettänyt elohopean ominaisuudet ja ilmiselvästi muuttunut
joksikin toiseksi metalliksi. Muutamat yksinkertaiset kokeet riittivät
osoittamaan minulle, että se uusi metalli on platina.
"Kemistin oli helppo havaita se laki, jota noudattaen nämä muutokset
keskinäiseen järjestykseensä nähden olivat tapahtuneet. Kenties te
voitte nähdä niiden välillä vallitsevan suhteen, Roobert?"
"Ei, minun täytyy sanoa, etten sitä oivalla".
Roobert oli kuunnellut tuota omituista selitystä avosuin, silmät
pystyssä.
"Osoitan teille, mitä se on. Vismutti on raskain kaikista metalleista.
Sen atoomipaino on 210. Seuraava järjestyksessä on lyijy 207, ja sitten
tulee elohopea, jonka atoomipaino on 200. Mahdollisesti oli sähkövirta
sinä pitkänä aikana, jonka viivyin poissa, muuttanut vismutin lyijyksi
ja lyijyn vuorostaan elohopeaksi. Platinan ominaispaino taasen on
197,5, josta seurasi, että juuri sen vuorostaan täytyi muodostua
jatkuvan sähkövirran vaikutuksesta. Onko seikka nyt teille selvä?"
"Aivan selvä".
"Ja niin johduin aatteeseen, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun
ja teki minut aivan sekapäiseksi jännityksestä. Seuraava metalli
järjestyksessä on kulta. Sen atoomipaino on 197. Nyt muistin ja käsitin
ensikerran, minkä tähden vanhojen alkemistien sanottiin aina käyttäneen
lyijyä ja elohopeaa kokeisiinsa.
"Mielenliikutuksesta vapisevin sormin asetin taas johdot järjestykseen
ja runsaan tunnin kuluttua — sillä prosessin pituus suhteutui yhä
samoin kuin eri metallit — oli edessäni rosoinen metallimöhkäle, joka
kaikissa kokeissa osoittausihe kullaksi.
"Niin, Roobert, tämä on pitkä kertomus, mutta luulen teidän myöntävän,
että sen tärkeys oikeuttaa minua menemään näin paljon yksityiskohtiin".
"Sittenkun olin tullut vakuutetuksi siitä, että todella olin
valmistanut kultaa, leikkasin pienen möhkäleen keskeltä kahtia. Toisen
puoliskon lähetin eräälle kultasepälle, joka myöskin hioi jalokiviä,
ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä metallin laadusta. Toisella
puoliskolla jatkoin koesarjaani ja muutin sen järjestelmällisin astein
läpi koko metallien pitkän joukon hopeasta sinkiksi ja magnesiumiksi,
kunnes olin muuttanut sen lithiumiksi, joka on kevein kaikista
metalleista".
"Ja mitä tuli sitten siitä", kysyi Roobert.
"Se mikä sitten seurasi, on varmaankin kemisteille mieltäkiinnittävin
kohta keksinnöstäni. Lithiumi muuttui hienoksi, harmaaksi jauhoksi,
joka ei enää muuttunut miksikään, vaikka sitä miten olisi käsitellyt
sähköllä. Ja se tomupa juuri on kaikkien aineiden perusaine, kaikkien
alkuaineiden äiti, se on lyhyesti sanoen se aine, jonka olemassaolon
mahdollisuuden eräs tunnettu kemiantutkija äskettäin on esittänyt,
antaen sille nimen protyli. Olen siis keksinyt tuon tärkeän lain
metallien muuttuvaisuudesta sähkön kautta, ja olen ensimäinen, joka on
todistanut protylin olemassaolon niin, että kaikkienkin muullaisten
suunnitelmaini rauetessa tyhjiin, voin olla kuitenkin vakuutettu siitä,
että nimeni on elävä kemian tutkijain joukossa.
"Nyt minulla ei ole enää paljoa kerrottavaa. Sain kultakappaleen
takaisin ystävältäni kultasepältä, ja hän varmensi ajatukseni sen
luonnosta ja laadusta. Keksin pian erityisiä menetelmiä, joiden avulla
prosessin voi tehdä yksinkertaisemmaksi ja erittäinkin muodostelman
tavallisesta sähkövirrasta, joka oli paljoa tehokkaampi.
"Valmistettuani riittävästi kultaa, möin sen summasta, jolla sitten
saatoin hankkia parannettuja tarvekaluja ja voimakkaampia pattereita.
Sitten laajensin hommiani, kunnes vihdoin pääsin niin pitkälle, että
saatoin rakennuttaa tämän talon ja järjestää kuntoon laboratorion,
jossa voin työskennellä suuremmassa määrässä. Kuten ennen olen sanonut,
sen voin nyt todeksi toistaa, nimittäin että tulojeni suuruus riippuu
ainoastaan tahdostani".
"Se on ihmeellistä", ähkäsi Roobert. "Se on kuin lumotaru. Mutta
tehtyänne sen suuren keksinnön te välttämättä tunsitte suurta
houkutusta ilmoittaa siitä toisille".
"Sitä todellakin ajattelin. Punnitsin asiaa joka puolelta. Selvästi
oivalsin, että jos keksintöni tulisi tunnetuksi, riistäisi se heti
niin sanotuilta jaloilta metalleilta kaiken niiden erikoisen arvon.
Joku muu aine — sanokaamme merenpihka tai norsunluu — olisi silloin
täytynyt valita maksuvälineeksi vaihtokaupassa, ja kulta olisi tullut
halvemmaksi kuin kupari, koska se on raskaampaa eikä kuitenkaan niin
kovaa. Kukaan ei silloin minun ajatukseni mukaan olisi tullut siitä sen
onnellisemmaksi. Jos sen sijaan säilytin salaisuuteni sitä viisaasti
hyödykseni käyttäen, saatoin tulla yhdeksi ihmiskunnan suurimmista
hyväntekijöistä. Ne olivat tärkeimmät syyt, ja saanen sanoa, että ne
eivät olleet halpamaisia syitä, jotka saivat minun tekemään tänään
ensikerran rikkomani päätöksen".
"Mutta teidän salaisuutenne on varmassa tallessa takanani", huudahti
Roobert. "Minun huuleni tulevat olemaan suljetut, kunnes te sallitte
minun puhua".
"Jollen olisi tiennyt voivani luottaa teihin, ette koskaan olisi
saanut sitä kuulla. Ja nyt, rakas Roobert, emme enää puhele teoriasta,
käytäntö on paljon mieltäkiinnittävämpää. Jos tahdotte tehdä hyvin
ja seurata minua laboratorioon, annan teidän olla mukana tässä
jälkimäisessä".