Salaperäiset vaunut.
Niin paljon kuin Raffles Haw'in rikkauksista olikin hyvää, vaikuttivat
ne epäilemättä muutamissa suhteissa pahaa. Pelkästään niiden
ajatteleminen teki monet levottomiksi ja vaikutti haitallisesti
useihin. Niin oli varsinkin vanhan asetehtailijan laita. Tuo vanha,
nuriseva, ahnas ukko oli tullut katkeraksi, mietiskeleväksi ja
vaaralliseksi. Kun hän, niin sanoaksemme, näki rikkauden virran viikko
viikolta juoksevan oman talonsa kautta, voimatta pikku puroistakaan
siitä poikkeuttaa omaksi hyödykseen, tuli hän entistään ahneemmaksi ja
itarammaksi.
Vähemmän kuin ennen puheli hän kärsimistään "vääryyksistä", mutta
mietiskeli enemmän ja saattoi tunnittain seisoa Tamfieldin kukkulalla
katselemassa alhaalla olevaa palatsia, niinkuin janoa kärsivä katselee
kangastusta erämaassa.
Hän on nähnyt vaivaa, tarkastellut ja nuuskinut, kunnes yhdessä ja
toisessa suhteessa tiesi enemmän kuin sekä poika että tytär.
"Luulen ettet vielä tiedä, mistä ystäväsi saa rahansa", sanoa tokasi
hän eräänä aamuna Roobertille heidän yhdessä kävellessään kylässä.
"En, isä, sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan, että hän käyttää niitä
erinomaisen hyvin".
"Hyvin", kähisi ukko. "Todellakin, saneen hyvin! Hän on auttanut
jokaista irtolaista, renttua ja heittiötä koko paikkakunnalla, mutta
hän ei tahdo antaa puntaakaan parasta varmuutta vastaan lainaksi
auttaakseen kunniallista liikemiestä taistelussa onnettomuutta vastaan".
"Rakas isä, siitä asiasta en todellakaan voi lausua mitään arvostelua",
sanoi Roobert. "Olen jo useammin kuin kerran lausunut sinulle
mielipiteeni. Mr Haw'in tarkoitus on auttaa niitä, jotka kärsivät
puutetta. Meitä pitää hän vertaisinaan, eikä saattaisi tulla hänen
mieleensä ottaa meitä hoiviinsa tai kohdella meitä niin, kuin emme itse
voisi pitää huolta itsestämme. Olisi nöyryyttävää ottaa vastaan hänen
rahojansa".
"Puh! Onhan sitäpaitsi kysymys vain lainasta ja sitähän tapahtuu joka
päivä liikealalla. Kuinka voit puhua niin tyhmästi Roobert?"
Varhain päivällä, jolloin tämä tapahtui, voi kuitenkin poika isänsä
äreästä, riidanhaluisesta käytöstavasta nähdä, että hän oli juonut. Se
oli tullut hänelle tavaksi viime aikoina; harvoin oli hän enää täysin
selvä.
"Mr Raffles Haw voi itse paraiten tietää, mitä tekee siinä suhteessa",
sanoi Roobert kylmästi. "Kun hän ansaitsee rahansa, saanee hän
käyttääkin niitä, miten parhaiten haluaa".
"Ja millä tavalla ansaitsee hän niitä? Sitä sinä et tiedä, Roobert.
Sinä et tiedä, vaikka auttaisit ja yllyttäisit häntä rikokseen
avustaissasi häntä tuhlailemisessa. Onko koskaan kuultu sellaisia
rikkauksia ansaitun kunniallisesti? Ei, sanon minä. Ja sanon senkin,
että kultamöhkäleillä ei ole hänen edessään enemmän arvoa kuin
kivihiilillä kaivostyömiesten silmissä. Hän voisi rakentaa koko talon
pelkästä kullasta ilman sen enempiä mutkia".
"Tiedän, että hän on hyvin rikas, isä. Luulen kuitenkin hänen toisinaan
liioittelevan ja antavan mielikuvituksensa viedä häntä harhaan. Olen
kuullut hänen puhuvan suunnitelmista, joita maailman rikkaimman miehen
olisi mahdoton toteuttaa".
"Älä anna pettää itseäsi, poikani. Vanha isä raukkasi ei ole niin
typerä, ei, vaikka hän on vain vanha, kunniallinen, aineelliseen
ahdinkoon joutunut kauppias".
Hän katsoi vinosti poikaansa ja iski silmää mitä ilkeimmästi irvistäen.
"Minä haistan heti, missä on rahoja. Täällä löytyy rahoja, ja niin että
riittää. Hän on maailman rikkain mies, se on minun luuloni, vaikka
sanomatta jääköön, miten hän on siksi tullut. Minä en ole vielä aivan
sokea, Roobert. Oletko nähnyt kuormavaunuja, jotka tulevat joka viikko?"
"Vaunuja, jotka tulevat kerran viikossa?"
"Niin, Roobert. Näetkö, voin kertoa sinulle vielä yhtä ja toista uutta.
Ne tulevat juuri tänä aamuna. Joka lauvantai-aamu voit nähdä niiden
tulevan. No, niin totta kuin elän, tuolla ne tulevat esille tien
mutkasta."
Roobert katsahti taakseen ja näki suurten, ruskeiden kuormavaunujen
kahden vankan hevosen vetäminä vitkalleen vyöryvän herraskartanoa
kohden. Hevosten ponnistuksista ja vaunujen verkkaisesta kulusta
päättäen täytyi niiden sisällyksen olla hyvin raskaan.
"Odota nyt tässä", huudahti vanha Mc Intyre temmaten poikaansa
käsivarresta laihoilla sormillaan. "Odota tässä, kunnes ne menevät ohi.
Sitten pitäkäämme silmällä, mihin ne menevät".
He seisoivat tien vieressä, kunnes vaunut olivat heidän kohdallaan.
Ne olivat kolmelta sivulta peitetyt tervavaatteella, mutta takaapäin
saattoi vilahdukselta nähdä, mitä kuorma sisälsi. Mikäli Roobert
saattoi havaita, oli kuormana suuri joukko yhdenmuotoisia noin kaksi
jalkaa pitkiä ja kuusi tuumaa paksuja paketteja, jotka olivat asetetut
sopusuhtaisesti toinen toisensa päälle. Jokainen paketti oli kääritty
karkeaan säkkikankaaseen.
"Mitä nyt luulet?" kysyi vanha Mc Intyre riemuiten, kuorman kulkiessa
ohi.
"Mikä on tarkoituksesi sitten, isä?"
"Minä olen pitänyt tätä silmällä, Roobert. Olen pitänyt vaaria joka
lauvantai ja ollut tilaisuudessa katselemaan sitä lähemmin. Muistatko
sen päivän, jolloin tuuli kaatoi jalavan ja tie oli tukossa, kunnes puu
ehdittiin sahata poikki? Se tapahtui juuri lauvantaina, ja kuorma sai
pysähtyä, kunnes tie oli selvä. Silloin olin minä paikalla ja pidin
vaaria. Hiivin kuorman taa ja tartuin yhteen pakettiin. Ne ovat hyvin
pieniä, eikö totta? Ja kuitenkin vahva mies tuskin jaksaisi nostaa
niitä. Ne ovat raskaita, Roobert, raskaita ja kovia, kuin metalli. Minä
sanon sen sinulle, poika, nuo vaunut ovat lastatut kullalla!"
"Kullalla!"
"Suurilla kultaharkoilla, Roobert. Mutta tule mukaan istutuksille, niin
saamme nähdä, mihin ne menevät".
He kävivät puistoveräjän kautta vaunujen perässä ja kulkivat sitten
mäntyjen välissä, kunnes tulivat paikalle, josta oli laaja näköala.
Kuorma ei pysähtynyt päärakennuksen eteen, vaan suurella savupiipulla
varustetun laboratorion portille.
Joukko palvelijoita ja tallirenkejä seisoi valmiina rientäen purkamaan
kuormaa ja kantamaan paketteja sisään portista.
Ensi kertaa näki Roobert jonkun muun kuin itse isännän astuvan sinne
sisälle. Nyt häntä ei näkynyt, ja puolen tunnin kuluttua oli vaunujen
sisusta varmassa tallessa ja hevoset palasivat tyhjin kärryin nopeasti
pois.
"En käsitä tätä isä", sanoi Roobert mietteissään, kun he palasivat.
"Edellyttäen että otaksumisesi olisi oikea, kuka lähettäisi hänelle
niin suuria määriä kultaa ja mistä tulisi se?"
"Ha, ha, on kuin onkin ukko viisain", hymisi hänen seuralaisensa. "Minä
olen katsonut niitä korteista. Se on aivan selvää. Heitä on kaksi,
ymmärrätkö. Toinen hankkii kullan. Saman tekevä, miten, toivokaamme,
että se tapahtuu kunniallisella tavalla. Voimme esimerkiksi ajatella,
että he ovat löytäneet tyhjentymättömän kultakaivoksen, josta voi
ammentaa kultaa kuin kaivosta. No, jaa, hän lähettää sen tälle, jolla
on uuninsa ja kemikalionsa. Hän puhdistaa ja siistii sen ja laittaa sen
myyntikelpoiseksi. Se on minun selvitykseni, Roobert.
"No, onko ukko oikeassa, mitä arvelet?"
"Jos olisi niin laita, isä, niin täytyisi kulta lähettää takaisin
jälleen".
"Aivan niin, Roobert, mutta vain vähin erin. Ha, ha, minä olen pitänyt
silmäni auki, näetkös. Joka ilta lähetetään sitä asemalle pienillä
kärryillä, ja se menee Lontooseen klo 7.40 lähtevässä junassa. Ei
harkoissa enää, vaan raudalla silatuissa laatikoissa. Minä olen nähnyt
ne, poika, ja minä olen pidellyt niitä näillä omilla käsilläni".
"Hyvä", sanoi nuori mies mietiskelevästä, "ehkä olet oikeassa. On
mahdollista, että olet oikeassa."
Isän ja pojan aprikoidessa hänen salaisuuksiaan oli Raffles Haw
pistäynyt Elmdeneen, jossa Laura istui tulen edessä lukien sanomalehteä.
"Oi, miten ikävää", sanoi hän, heittäen luotaan lehden. "Kaikki ovat
poissa, paitsi minä, mutta olen varma, etteivät he viivy kauvan. Odotan
Rooberttia joka silmänräpäys".
"Tahtoisin puhutella teitä yksinänne", vastasi Raffles Haw tyynesti.
"Olkaa hyvä ja istukaa ja jutelkaamme hetkisen".
Laura palasi paikalleen punottavin poskin ja kiivaasti hengittäen. Hän
käänsi pois kasvonsa ja tuijotti tuleen, mutta loiste hänen silmissään
ei ollut tulen liekkien kajastusta.
"Muistatteko ensi kertaa, jolloin tapasimme toisemme, neiti Mc Intyre",
kysyi Raffles Haw seisoen matolla muurin edessä ja katsellen hänen
tummaa tukkaansa ja valkean kaulan kaunista kaarevuutta.
"Kuin eilisen tapauksen", vastasi Laura vienolla, verhotulla äänellänsä.
"Sitten varmaankin muistatte ne rohkeat sanat, jotka sanoin silloin
erotessamme. Tein hyvin tyhmästi. Olkaa varma siitä, että olin kovin
pahoillani ajatellessani peloittaneeni teitä tai tehneeni teidät
levottomaksi, mutta olen elänyt niin kauvan yksinäni, että olen
oppinut ruman tavan ajatella ääneen. Teidän äänenne, teidän kasvonne,
teidän käytöksenne, kaikki oli minun ihanteeni mukaan niin tosi
naisellista, rakastettavaa, uskollista ja miellyttävää, että en voinut
olla ajattelematta, voisinko, jos olisin varaton, toivoa saavuttavani
sellaisen naisen kiintymyksen".
"Teidän hyvä arvostelunne, herra Raffles Haw, ilahuttaa minua paljon",
sanoi Laura. "Vakuutan teille, etten lainkaan pelästynyt, ja ettei
tarvitse pyytää anteeksi sitä, mikä itsessään oli vain kohteliaisuutta".
"Sen jälkeen olen havainnut kaiken, mitä silloin kasvoistanne luin,
olevan totta. Että teidän sielunne todella on tosi naisen, täynnä
jaloimpia ja suloisimpia ominaisuuksia, mihin ihmisluonto konsa
saattaa kohota. Te tiedätte, että olen rikas mies, mutta toivon, että
karkoitatte sen ajatuksen sielustanne. Luuletteko sen nojalla, mitä
tunnette luonteestani, voivanne tulla onnelliseksi vaimonani, Laura?"
Neiti ei vastannut, vaan istui pää poispäin käännettynä katsellen
tuleen loistavin silmin. Pienellä jalallaan, joka pisti esiin hameen
palteen alta, löi hän hiljaa mattoon.
"On aivan oikeuden mukaista, että saatte tietää vähän enemmän minusta,
ennenkuin teette päätöksenne. Minulla on siinä suhteessa vain vähän
kerrottavaa. Vanhempia minulla ei ole, ja mikäli tiedän, olen ilman
omaisia maailmassa. Isäni oli arvossa pidetty lääkäri eräässä kylässä
Walesissa, ja hän halusi kasvatuttaa minut samaan ammattiin. Mutta
ennenkuin ehdin suorittaa tutkintoni, kuoli hän, jättäen minulle pienen
vuosirahan jälkeensä. Olin kovin mieltynyt kaikkeen, mikä kuuluu
kemiaan ja sähköön, ja sensijaan että olisin jatkanut lääkeopillisia
lukuja, antausin kokonaan mielitieteilleni ja rakennutin vihdoin
laboratorion, jossa omin päin voin jatkaa tutkimuksiani".
"Jotenkin siihen aikaan tulin suuren rahasumman omistajaksi, niin
suuren, että tunsin suunnatonta vastuunalaisuutta sen sopivasta
käyttämisestä. Vähän mietittyäni päätin rakentaa suuren talon johonkin
rauhalliseen seutuun maalle lähelle suurta keskuspaikkaa, jossa
saattaisin olla yhteydessä maailman kanssa ja kuitenkin levossa ja
rauhassa kypsyttää ne suunnitelmat, joita mielessäni asui. Kohtalo
tahtoi, että valitsin olinpaikakseni Tamfieldin. Nyt on jälellä vain
toteuttaa suunnitelmiani ja koettaa vapauttaa maa jostakin sitä
rasittavasta kurjuudesta ja puutteellisuudesta. Nyt kysyn teiltä,
Laura, haluatteko jakaa kohtaloni ja auttaa minua elämäntyössäni, joka
minua odottaa?"
Laura katsoi häneen, hänen jäntevään vartaloonsa hänen kalpeihin
kasvoihinsa, hänen teräviin, mutta kuitenkin lempeihin silmiinsä.
Katsellessaan hänestä jollakin tavalla tuntui, kuin olisi siinä
vieressä ollut Hector Spurlingin varjo, hänen miehekkäät piirteensä
hänen jalomuotoinen, lujaa tarmoa ilmaiseva suunsa, hänen kunnialliset
silmänsä.
Nyt, itse voiton hetkellä, muisti hän selvästi, kuinka tämä hädän
aikana oli lujasti seisonut heidän rinnallaan, ja kuinka hän oli
rakastanut köyhää tyttöä yhtä kiintyneesti kuin omaisuuden perijätärtä.
Viimeisen syleilynkin ovella tuolla muisti hän, ja hän oli tuntevinaan
hänen lämpimien huuliensa painuvan omiinsa.
"Se on suuri kunnia minulle, herra Haw". sammalsi hän, "mutta se tuli
niin odottamatta. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella. En tiedä, mitä
sanoisin".
"Älkää salliko minun kiiruhtaa päätöstänne", Haw vakavasti sanoi.
"Pyydän teitä ainoastaan juurtajaksain ajattelemaan asiaa. Tulen
takaisin kuulemaan vastaustanne. Milloin saan tulla? Illallako?".
"Niin, tulkaa illalla".
"Ja nyt hyvästi! Uskokaa minua, olen saanut teistä vielä ylevämmän
ajatuksen sen johdosta, että epäröitte. Elän toivossa".
Hän kohotti neidin käden huuliaan vasten ja jätti hänet yksikseen
ajatuksineen.
Ja minkälaiset ne ajatukset olivat, se ei kauvan ollut salassa. Yhä
hämärämmäksi ja hämärämmäksi tulivat merimiehen etäiset kasvot, yhä
selvemmäksi kuva suunnattomasta palatsista, kuningattarenmoisesta
vallasta, timanteista, kullasta, loistavasta tulevaisuudesta. Tuo
kaikki oli hänen jaloissaan odottaen, että hän ottaisi sen ylös. Kuinka
oli mahdollista, että hän oli saattanut epäröidä edes minuuttiakaan.
Hän nousi, meni pöydän luo ja otti esille arkin paperia ja kirjekuoren.
Jälkimäiseen kirjoitti hän osoitteeksi:
"Luutnantti Spurling
H.M.S. Active, Gibraltar".
Kirje tuotti hänelle vähän päänvaivaa, mutta vihdoin sai hän sen
mielensä mukaiseksi.
"Rakas Hector", kirjoitti hän — "olen vakuutettu, ettei isäsi koskaan
ole oikein hyväksynyt kihlaustamme, muuten hän ei olisi estellyt
naimisiinmenoamme. Olen myöskin varma siitä, että isäraukkani
jouduttua onnettomuuteen ainoastaan kunnian ja velvollisuudentunto
on pitänyt sinut minuun kiintyneenä ja että olisi arvaamattoman
paljon parempi sinulle, ettet minua milloinkaan olisi nähnyt. Minä en
jaksa kestää, Hector, sitä ajatusta, että sinä teet tulevaisuutesi
epävarmaksi minun tähteni, ja kun perin pohjin olen ajatellut asiaa,
olen päättänyt katkaista nuoruudenliittomme, niin että sinä nyt
kokonaan olet vapaa. Mahdollisesti menettelyni sinusta nyt tuntuu
epäystävälliseltä, mutta olen vakuutettu, rakas Hector, että sinä,
tultuasi amiraaliksi ja kuuluisaksi mieheksi, muistat tätä ja
olet sitä mieltä, että olen osoittautunut sinut tosi ystäväksesi,
ehkäisemällä sinut väärästä askeleesta urasi alussa.
Mitä minuun tulee, niin, meninpä sitten naimisiin tai en, olen
päättänyt omistaa jälellä olevan osan elämääni hyväntekeväisyydelle,
koettaen jos mahdollista jättää maailman onnellisempana, kuin se oli
siihen tullessani. Isäsi voi hyvin ja saarnasi meille erinomaisesti
viime pyhänä. Liitän mukaan pankkiosoituksen, jota pyysit minun
tallettamaan sinulle.
Hyvästi ainiaaksi, rakas Hector, ja usko minua sanoessani, että mitä
tapahtuneekin, aina olen oleva tosi ystäväsi.
Laura Mc Intyre".
Hän oli tuskin sinetöinyt kirjeen, kun isä ja veli tulivat takaisin.
Laura sulki oven heidän tultuaan ja kumarsi hiukan.
"Odotan rakkaiden omaisteni onnitteluja", hän pystypäin sanoi. "Raffles
Haw on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen".
"Onko hän, mitä puhutkaan?" huudahti ukko, "Ja sinä sanoit —".
"Minä odotan häntä, kunnes hän tulee uudestaan".
"Ja mitä aiot vastata?"
"Otan vastaan hänen tarjouksensa".
"Sinä olet aina ollut kiltti tyttö, Laura", sanoi vanha Mc Intyre ja
nousi varpailleen suudellakseen tytärtänsä.
"Mutta Laura, Laura, kuinka käy Hektorin", Roobert lempeästi nuhdellen
kysyi.
"Oh, minä olen kirjoittanut hänelle", vastasi huolimattomasti sisar.
"Ole niin hyvä ja vie tämä kirje postiin puolestani".