Biljoneerin suunnitelmia.
Sen aamun ja monta muuta vietti Laura herraskartanossa katsellen museon
aarteita, leikkien kallisarvoisilla leikkikaluilla, joita Raffles Haw
oli kokoillut, tai kulkien kristallikaapissa tupakkahuoneesta lähtien
pitkin upeita kasvihuoneita.
Haw tavallisesti kulki vakavana hänen rinnallaan hänen liehuessaan
perhosen tavoin paikasta toiseen. Hän kiinnitti salaisesti häneen
huomionsa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi hänen ihastuksestaan. Ainoa
ilo, minkä rikkaudet hänelle tuottivat, oli se, että hän havaitsi
muiden olevan huvitettuja niistä.
Hänen huomaavaisuutensa Lauraa kohtaan oli nyt tullut niin selväksi,
että tuskin saattoi erehtyä sen suhteen. Hänen kasvonsa kirkastuivat
huomattavasti Lauran läsnäolosta, eikä hän milloinkaan väsynyt
keksimästä uutta ja uutta hämmästyttääkseen häntä.
Joka aamu, ennenkuin Mc Intyret olivat vielä ylhäälläkään, toi
palvelija herraskartanosta kimpun harvinaisen kauniita kukkia
aamiaispöydän koristeeksi. Lauran pieninkin pyyntö, oli se miten
fantastinen tahansa, täytettiin heti, mikäli se rahoilla ja
ihmisnerolla oli täytettävissä.
Kun pakkanen jatkui, tukittiin joki ja muutettiin suunnastaan, niin
että se tulvi kahden niityn yli ainoastaan luistinradan hankkimiseksi
hänelle. Lauhan ilman ollessa saapui joka iltapäivä kuomureki kauniin,
loistavan hevosen vetämänä, siltä varalta että neiti Mc Intyre olisi
halunnut lähteä ajelemaan. Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, että hän oli
valloittanut herraskartanon erakon kiintymyksen.
Laura puolestaan näytteli osaansa ihmeteltävästi. Naisellisella
taipuvaisuudella omisti hän hänen ihanteensa ja katseli maailmaa hänen
silmillään. Hän puhui vain köyhäinhuoneista ja kansankirjastoista,
armeliaisuustoimista ja kaikellaisista parannuksista. Milloinkaan ei
Haw mitään suunnitelmaa tehnyt ilman, että neiti Mc Intyre siihen osasi
liittää jonkin sivuseikan, jonka kautta se tuli täydellisemmäksi ja
tehokkaammaksi. Haw uskoi vihdoinkin tavanneensa sielun täydellisesti
oman sielunsa mukaisen. Siinä olisi seuralainen, joka ei ainoastaan
voisi seurata häntä, vaan myös johtaa häntä sillä tiellä, jonka hän oli
valinnut. Roobert ei enempää kuin isänsäkään voinut olla huomaamatta,
mitä tapahtui, mutta jälkimäiselle ei mikään saattanut olla
tervetulleempi, kuin sukulaisuusside, joka edes epäsuorasti yhdistäisi
hänet niin suunnattoman rikkaaseen mieheen.
Kultapussien tenhovoima vaikutti myöskin Roobertiin pannen
vastaväitteet jähmettymään hänen huulilleen. Oli sangen suloista
pidellä noita rikkauksia, joskin vain asiamiehenäkin. Miksi tekisi tai
sanoisi hän mitään, joka häiritsisi heidän jokapäiväistä, onnellista
yhdessäoloansa. Sehän oli hänen sisarensa asia eikä hänen, ja mitä
Hector Spurlingiin tuli, niin sai hän kestää tappionsa, kuten niin moni
muu oli saanut tehdä. Ilminähtävästi oli paras olla tekemättä siihen
asiaan nähden mitään sinne tai tänne.
Mutta Roobertista itsestään tuntui työnsä ja ympäristönsä yhä
vastenmieliseltä. Hänen mieltymyksensä taiteeseen oli vähentynyt
senjälkeen kuin hän oli oppinut tuntemaan Raffles Haw'in. Oli niin
vaikeata työskennellä ja orjailla ansaitakseen mitättömän rahasumman,
kun itse asiassa oli tarpeen vain sana, ja sillä sai rahoja yllin
kyllin. Tosin ei hän ollut pyytänyt mitään, mutta suuria summia kulki
alituisesti hänen kättensä läpi niille, jotka tarvitsivat, ja jos hän
nyt itse olisi tarvinnut, niin varmaankaan hänen ystävänsä ei olisi
moittinut häntä siitä.
Siten jäivät roomalaiset galeerilaivat pelkiksi epämääräisiksi
ääriviivoiksi suurelle kankaalle Roobertin kuluttaissa päivänsä
joko herraskartanon komeassa kirjastossa tai samoillessa ympäri
seutua kuuntelemassa kertomuksia surusta ja kurjuudesta palatakseen
pelastavana enkelinä tuoden Raffles Haw'in avun tarvitseville.
Se ei ollut kunnianhimoista elämää, vaan se oli elämää, joka sopi
erinomaisesti hänen heikolle, kevytmieliselle luonteelleen.
Roobert oli huomannut että miljoneeri usein oli hyvin alakuloinen, ja
sentähden pisti joskus hänen päähänsä ajatus, että ne suunnattomat
summat, joita hän käytti, mahdollisesti olivat tuntuvasti vähentäneet
hänen pääomaansa, ja hän oli huolissaan tulevaisuudesta. Hänen
hajamielisyytensä, hänen synkkä otsansa ja kumarainen päänsä puhuivat
huolien rasittamasta sielusta; ainoastaan Lauran läsnäolo tuntui
vapauttavan hänet salaisesta levottomuudestaan.
Viideksi tunniksi päivässä sulkeutui hän laboratorioonsa ja askaroitsi
mieliharrastuksissaan, mutta niin omituinen oli hän, ettei kukaan,
ei ainoakaan palvelija, ei Laura tai Roobert saanut astua yli sen
rakennuksen kynnyksen. Joka päivä katosi hän sen oven taa, useita
tunteja myöhemmin näyttäytyäkseen kalpeana ja väsyneenä. Koneiden
jyminä ja savu, joka tuprusi ylös korkeasta savupiipusta, osoittivat,
miten suurellaisia ne työt olivat, joita hän toimitti ypö yksinään.
"Enkö voisi auttaa teitä jollakin tavalla", kysyi Roobert kun he eräänä
päivänä aamiaisen jälkeen istuivat tupakkahuoneessa. "Ihan varmaan te
rasitatte itseänne liiaksi. Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä ja
tunnen myös hiukan kemiaa".
"Todellako", sanoi Raffles Haw kohottaen kulmakarvojaan. Sitä en
osannut aavistaa; on hyvin harvinaista nähdä yhdistettyinä tieteellisiä
ja taiteellisia taipumuksia".
"Ei juuri saata sanoa, että kummatkaan olisivat mainittavasti
kehittyneet minussa. Olen käynyt läpi kurssin kemiassa ja kaksi vuotta
työskennellyt laboratoriossa Sir Josiah Mason'in laitoksessa".
"Olen iloissani kuullessani teitä", vastasi Raffles Haw painokkaasti.
"Se saattaa olla tärkeätä meille. On paljon mahdollista — niin, itse
asiassa melkein varmaa, että tulen ottamaan vastaan teidän tarjouksenne
ja opettamaan teille muutamia metoodejani, jotka, se täytyy sanoani,
poikkeavat tuntuvasti ortodoxisen koulun menettelytavoista. Aika ei
kuitenkaan vielä ole tullut. Mitä sinulla on, Jonas?"
"Kirje, sir".
Pöytäpalvelija toi kirjeen hopeaisella tarjottimella. Haw mursi sinetin
ja silmäsi sisältöä.
"Ai, ai! Se on lady Morseleyltä, kutsumus maaherran tanssiaisiin.
En voi ottaa sitä vastaan. He ovat sangen ystävällisiä, mutta
toivoisin todellakin, että minut jätettäisiin rauhaan. Hyvä, Jones.
Minä kirjoitan vastauksen. Tiedättekö, Roobert, olen toisinaan kovin
onneton".
Hän oli alkanut kutsua nuorta taiteilijaa ristinimeltä, olletikin
tuttavallisempina hetkisiä.
"Olen toisinaan pelännyt, että niin olisi laita", sanoi toinen
osanottavasti. "Mutta se kuulostaa omituiselta, te kun olette nuori,
terve ja kyvykäs nauttimaan ja sen lisäksi miljoneeri".
"Oh, Roobert", huudahti Haw heittäytyen taapäin tuolillaan ja
puhallellen paksuja, sinisiä savupyörylöitä piipustaan. "Te olette
koskettaneet suoraan huolteni syyhyn. Jos olisin miljoneeri, silloin
ehkä olisin onnellinen, mutta voi, minä en ole miljoneeri!"
"Taivaan Jumala", huokasi Roobert.
Jäinen puistatus tunki hänen läpitsensä, sillä hän ajatteli sen olevan
esipuhetta tulevaan tunnustukseen edessäolevasta vararikosta, ja että
koko tuo loistelias elämä, kaikki kiihoitus, komeus ja vaihtelu olisi
luhistuva tyhjiin.
"Ette miljoneeri?" sammalsi hän.
"Ei, Roobert; minä olen biljoneeri — ehkä ainoa maailmassa. Juuri se
painaa mieltäni, juuri siitä syystä toisinaan olen onneton. Tunnen,
että minun täytyy käyttää rahojani, että velvollisuuteni on panna niitä
liikkeeseen — mutta on niin vaikeata, ettei samalla epäonnistuisi; kun
tarkoittaa tehdä hyvää, voi tehdä suorastaan vahinkoa. Tunnen syvästi
edesvastuuni. Se masentaa minut. Onko minulla halua elää tätä hauskaa
elämää, kun on olemassa miljooneja, joita voisin auttaa, pelastaa, jos
vain minulla olisi tietoa heistä".
Roobert päästi syvän helpotuksen huokauksen.
"Ehkä otatte velvollisuutenne liian vakavasti", sanoi hän.
"Kaikki tietävät teidän tekevän määrättömästi hyvää. Mitä voitte
pyytää enempää. Jos todellakin haluaisitte laajentaa vielä
hyväntekeväisyyttänne, niin onhan järjestettyjä armeliaisuusyhdistyksiä
kaikkialla, jotka ihastuisivat teidän avustanne".
"Minä olen hankkinut tietooni kaksisataaseitsemänkymmentä sellaista
yhdistystä", vastasi Haw. "Saatte joskus katsoa läpi nimiluettelon
niistä siltä varalta, että mahdollisesti voisitte esittää joitakuita
lisää. Lähetän vuotuisen avustuksen jokaiselle niistä. Luulen ettei ole
paljoa lisämahdollisuuksia sillä taholla.
"No hyvä, te olette tehneet velvollisuutenne, ja enemmän kuin sen. Minä
teidän sijastanne asettuisin rauhaan ja viettäisin onnellista elämää
miettimättä enempää sitä asiaa".
"Niin en minä voisi tehdä", vastasi Haw totisena. "En ole määrätty
yksin omistamaan niin suunnatonta valtaa ainoastaan elääkseni
onnellista elämää. Minun on mahdoton sitä uskoa. No Roobert, ettekö voi
ponnistaa kekseliäisyyttänne ja oivaltaa jonkun keinon, miten mies,
jolla on — sanokaamme lyhyesti — loppumattomat rikkaudet, mitenkä hän
antaisi ihmiskunnan hyötyä siitä, vahingoittamatta samalla kenenkään
itsenäisyyttä ja tekemättä millään tavalla sillä pahaa."
"Jaa, kun sitä oikein ajattelee, on se todella hyvin vaikea tehtävä",
sanoi Roobert.
"Nyt haluan esittää muutamia suunnitelmia, ja toivoisin teidän
lausuvan mielipiteenne niistä. Ajatelkaamme nyt, että tuo mies ostaisi
neljä neliöpenikulmaa maata täältä Staffordshirestä ja rakennuttaisi
siihen siistin kaupungin, jossa olisi ainoastaan pieniä kodikkaita
taloja, jokaisessa neljä huonetta, yksinkertaisia ja kalustettuja,
puoteineen j.n.e. mutta ei yhtään väkijuoma-anniskelua. Ajatelkaamme
edelleen, että hän tarjoaisi yhden talon vapaasti jokaiselle
varattomalle, jokaiselle irtolaiselle, jokaiselle kykenemättömälle
ja työttömälle Suurbritanniassa. Antakaamme hänen sitten, koottuaan
heidät sinne tarpeellisen tarkastuksen alaisina, käyttää heitä johonkin
suunnattomaan työhön, joka kestäisi monta vuotta, ja joka olisi
pysyväksi, todelliseksi hyödyksi ihmiskunnalle. Hän antaa heille hyvän
päiväpalkan, pitää heidän työaikansa kohtuullisen pitkänä ja heidän
vapaa-aikansa mieluisena. Eikö hän silloin tee hyvää heille kaikille ja
samalla koko ihmiskunnalle?"
"Mutta minkälaisen työn keksitte, joka niin pitkäksi ajaksi antaisi
tehtävää sellaiselle suunnattomalle työmiesjoukolle, ilman että samalla
joutuisitte kilpailemaan jonkun varsinaisen ammatin kera? Jos se tulisi
tapahtumaan, olisi kaikki vain kurjuuden siirtämistä toisen ihmisluokan
hartioilta toiselle.
"Aivan niin. Minun ei pitäisi kilpailla kenenkään kanssa. Ajattelin,
että sopisi kaivattaa tunneli maan läpi, joten saataisiin aikaan nopea
yhteys vastassa olevan maanpuoliskon kanssa. Kun olisi tultu tiettyyn
syvyyteen — mitenkä syvälle, se on mieltäkiinnittävä matemaatinen
probleemi — tulisi painovoiman keskus olemaan alapuolella sivussa päin
kulkulinjasta, jos nimittäin ei olisi kaivettu suoraan sitä kohden, ja
silloin voitaisiin asettaa alas kiskot ja rakentaa tunneli aivan kuin
tasaisella maalla".
Silloin sävähytti Roobert Mc Intyreä ensi kerran se ajatus, että hänen
isänsä satunnaiset sanat olivat olleet oikeat, ja että hänellä oli
edessään hullu. Suuret rikkaudet olivat varmaankin panneet pyöräile
miehen pään ja tehneet hänet päähänpistoja hautovaksi: Hän nyökkäsi
hyväksyvästi, samoin kuin myönnytään lapsen oikkuihin.
"Se olisi kyllä mainiota", sanoi hän. "Mutta olen kuullut, että
maan sisus on sula, ja sen mukaan teidän työmiestenne pitäisi olla
salamantereita".
"Myöhemmät tieteelliset mielipiteet ovat luopuneet siitä, että maa
olisi niin kuuma", vastasi Raffles Haw. "Totta ja varma on, että
kohotettu lämpömäärä hiilenpolttimoissa johtuu ilmanpaineesta. Maassa
on kaasuja, jotka voidaan sytyttää, ja siellä on palamaan syttyviä
aineita, kuten näemme tulivuorista, mutta jos sellaisia sattuisi tielle
kaivettaissa, niin voitaisiin yksinkertaisesti johtaa virta tai pari
alas aukkoon ja siten päästäisiin siitä vaikeudesta".
"Mutta kaikki kävisi hullusti, jos tunnelin toinen pää sattuisi
avautumaan Suuren Valtameren alle", sanoi Roobert pidätellen
naurunhaluaan.
"Olen teettänyt kustannusarvion ja suunnitelmat aikamme parhailla
insinööreillä — ranskalaisilla, englantilaisilla ja amerikalaisilla.
Tunnelin aukeamiskohta voitaisiin määrätä matemaattisella tarkkuudella
ihan pisteen päälle. Salkku tuolla kulmassa on täynnä läpileikkauksia,
piirustuksia ja laskuja. Minulla on asiamiehiä, jotka ostavat minulle
maata, ja jos kaikki käy hyvin, voidaan aloittaa työt syksyllä. Toinen
aikeeni on kaivauttaa kanavia".
"Oh, silloin tulisitte kilpailemaan rautateitten kanssa".
"Ette ymmärrä minua oikein. Aijon kaivauttaa kanavia jokaisen
maakannaksen poikki, missä vain sellainen yhdystie helpoittaisi
kauppaa. Kun niissä ei kannettaisi lainkaan maksua läpikulkevilta
laivoilta, olisi niiden kaivauttaminen luullakseni varsin hienosti
ajateltu tapa auttaa ihmiskuntaa".
"Ja mihin, jos saan luvan kysyä, aijotte rakennuttaa kanavia", kysyi
Roobert.
"Minulla on maailman kartta", vastasi Haw nousten ja ottaen kartan
hyllyltä. "Näettekö sinisiä lyijykynäviivoja? Niihin kohtiin olen
ajatellut kaivauttaa kanavia. Luonnollisesti olisi minun alotettava
sillä, joka selvästi on minun velvollisuuteni: Panamakanavalla".
"Luonnollisesti". Miehen mielettömyys tuli yhä selvemmin ilmi, ja
kuitenkin oli niin paljon järkevyyttä ja johdonmukaisuutta hänen
puheessaan, että Roobert vastoin tahtoansakin tunsi halua saada selvää
hänen suunnitelmistaan.
"Kysymyksessä on ollut maakannas Korintin luona. Se sentään on
pikkuasia niin aineelliselta kuin insinööritieteen kannalta. Edelleen
ehdotan suoran vesitien aikaansaamista Kielin luo Itämeren ja
Pohjanmeren välille; se helpoittaisi liikettä Saksan ja Venäjän välillä.
"Toinen silmiin pistävä parannus olisi yhdistää Forth ja Clyde
vuonot, niin että Leith tulee välittömään yhteyteen irlantilaisen ja
amerikalaisen liikenteen kanssa. Näettekö tätä sinistä viivaa?"
"Kyllä näen".
"Tästä teemme pienen läpileikkauksen. Se tulee ulottumaan Oulusta
Vienan Kemiin ja yhdistämään Valkeanmeren ja Pohjanlahden. Mielestäni
meidän ei sovi pitää silmällä ainoastaan omaa saartamme. Meidän tulee
olla kosmopoliitteja pienine töinemme. Meidän on koetettava hankkia
kunnon arkangelilaisille parempi kauppatie, jota myöten voivat
kuljettaa turkiksiansa ja taliansa".
"Mutta kanava tulee jäätymään".
"Kuudeksi kuukaudeksi vuodessa, kyllä. Mutta se on kuitenkin jotain.
Sitten voimme tehdä jotakin itämaitten hyväksi. Ei sovi unohtaa syrjään
itämaita".
"Se olisikin todella väärin", sanoi Roobert, joka oli herkkä huomaamaan
asiassa hullunkurisia puolia. Mutta Raffles Haw istui hyvin vakavana ja
piirusteli viivoja ja pisteitä karttaan sinisellä kynällään.
"Tässä on kohta, jossa voimme tehdä hyvää. Jos kaivatamme kanavan
Battemista Kura-jokeen, elvytämme kaupan Kaspian merellä ja saatamme
kaikki siihen päättyvät joet yhteyteen meren kanssa. Te näette että
niiden alue on tavattoman laaja. Sitten luulen, että voisimme tehdä
pienen kaivoksen Beirutista Välimeren rannalta Eufratin lähteille ja
niin päästä Persian lahdelle. Kas siinä pari kanavaa, jotka varmaankin
edistäisivät ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi kokonaisuudeksi".
"Teidän suunnitelmanne ovat todella hämmästyttäviä", sanoi Roobert
epätietoisena nauraisiko vaiko olisi hämillään. "Te taukoatte olemasta
ihminen ja tulette sen sijaan yhdeksi suurista luonnonvoimista, jotka
muuttavat, muodostavat ja parantavat maailmaa".
"Juuri siltä kannalta katson asiaa. Senpä vuoksi juuri niin syvästi
tunnen edesvastuuni".
"Mutta tehtyänne kaiken sen, voitte todellakin levätä. Se on
suuremmoinen ohjelma".
"Päinvastoin. Olen isänmaan ystävä ja tahtoisin tehdä jotain, jonka
johdosta nimeni ansaitsisi tulla merkityksi maani vuosikirjoihin.
Se saisi kuitenkin mieluummin tapahtua kuoltuani, sillä julkisuus
ja kunnianosoitukset missä muodossa tahansa ovat minusta sangen
vastenmielisiä. Olen senvuoksi asettanut kahdeksansataa miljoonaa
varmaan talteen, joka tarkoin selitetään jälkisäädöksessäni ja ne rahat
tahdon tarjota valtiovelan suoritukseksi. En mitenkään voi havaita,
että jotakuta vahingoittaisi se, että se lakkaisi olemasta".
Roobert oli aivan ällistynyt ja mykistynyt tuon omituisen miehen
hämmästyttävistä puheista.
"Sitten voimme puhua maanpinnan lämmittämisestä. Siinä on avara työala
parannuksille. Ehkä olette lukeneet suunnattomista viljasadoista, jotka
on saatu Jerseyssä sen kautta, että on laskettu kuumia vesiputkia
maahan. Vuodentulo tulee kolmen, jopa neljänkertaiseksi. Tahtoisin
tehdä kokeen suuremmassa määrässä. Mahdollisesti voisimme saada
Man-saaren lämmitys- ja pumppuamis-asemapaikaksi. Päätorvet kulkisivat
Englantiin, Irlantiin ja Skotlantiin, joissa ne heti jakaantuisivat
pienempiin torviin, kunnes lopulta muodostaisivat torviverkon
kaikkialla kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Torvi yardia kohden
riittäisi täydellisesti tarkoitukseen".
"Pelkään, että vesi", keskeytti Roobert, "joka kuumana lähtisi
Man-saarelta, kadottaisi runsaasti lämmöstänsä, ennenkuin se ehtisi
Caithnessiin esimerkiksi".
"Se ei tuota mitään vaikeuksia. Muutamien penikulmien päähän
toisistaan rakennetaan lämmitysuuni pitämään yllä lämpömäärää. Niin,
olette kuulleet muutamista aikeistani, Roobert, ja minä tulen kyllä
tarvitsemaan omaavoittoa pyytämättömien miesten apua, sellaisten
kuin te olette. Mutta kas miten päivä paistaa, miten kaunis on
maisema! Maailma on sangen kaunis, ja minä tahtoisin jättää sen vähän
onnellisempana kuin se oli siihen tullessani. Lähtekäämme yhdessä
kävelemään, niin voitte jutella minulle, jos olisi joitakin muita
mahdollisuuksia vielä, joissa apuni olisi hyödyksi".