Kullan voima.
On helppo arvata, että mikäli viikot kuluivat, sikäli salaperäisen
tilanomistajan nimi kiiti ympäri rauhallista maaseutua ja maine hänestä
levisi aina Warwickshiren ja Staffordshiren etäisempiin soppiin ja
komeroihin. Birminghamissa toisaalla ja Coventryssä ja Leamingtonissa
toisaalla puhuttiin hänen suunnattomista rikkauksistaan, hänen
tavattomista päähänpistoistaan ja erinomaisesta elämästä, jota hän
vietti. Hänen nimensä lensi suusta suuhun, ja tuhansia ponnistuksia
tehtiin sen selville saamiseksi, kuka ja mikä hän oli. Mutta kaikista
vaivannäöistä huolimatta olivat uutistenurkkijat kykenemättömiä saamaan
hituistakaan tietoa hänen entisyydestään tai muodostamaan itsellensä
edes minkäänlaista käsitystä hänen rikkauksiensa salaperäisistä
lähteistä.
Ei ollut ihme, että kaikellaisia arveluita tehtiin asiasta, sillä
tuskin päivääkään kului ilman uusia todisteita hänen valtansa
loppumattomuudesta ja sydämenhyvyydestään. Papin, Robertin ja muiden
kautta oli hän oppinut paljon tuntemaan kuntalaisten elämää, ja
usein tapahtui, että milloin mikin työssä äärimmilleen rasittunut ja
uupunut perheenisä jonakuna kauniina aamuna löysi kädestään pienen
lipun, jonka sisältö karkoitti kaikki hänen huolensa. Eräänä päivänä
annettiin vuorilla varustettu merimiesnuttu ja pari hyviä, lujatekoisia
saappaita jokaiselle köyhäintalon ukolle. Toisella kerralla annettiin
miss Swirelle, joka oli ylhäinen, mutta köyhyyteen joutunut nainen ja
enensi elinkorkoaan käsitöillä, uuden uutukainen ensiluokan neulomakone
vanhan, kuluneen käsikoneen sijaan, joka oli niin rasittava hänen
reumatismilleen.
Kalpea opettaja, joka oli viettänyt vuosikaudet toisensa perään
keskeymättä taistellen Tamfieldin nuorison kovapäisyyttä ja laiskuutta
vastaan, sai eräänä aamuna postin kautta kiertopiletin kahden kuukauden
matkaa varten Etelä-Europaan hotellikuponkineen ja kaiken kaikkineen.
John Hackert, maatilanvuokraaja, oli viiden pitkän, huonosatoisen,
vuoden jälkeen, joiden yli hän oli päässyt sitkeydellään, vihdoin
kuudentena joutunut vararikkoon ja ulosmittaajat olivat jo talossa,
kun kunnianarvoisa pappi ehätti paikalle heiluttaen pankkiosoitusta
päänsä päällä ja sanoen hänelle, että se ei ainoastaan riittänyt hänen
velkojensa peitteeksi, vaan vieläpä teki hänelle mahdolliseksi ostaa
parannetut viljelyskoneet ja siten päästä vastaiseksi turvalliseen
asemaan.
Melkein loihtuinen tunnelma valtasi rahvaan, kun he katselivat suurta
palatsia auringon kimmeltäissä suunnattomien kasvihuoneitten katoilla,
tai ehkä vielä enemmän säteilevien sähkövalojen yöllä lähettäessä
valkeata hohdettansa lukemattomien ikkunarivien läpitse. Heistä tuntui,
kuin jonkinlainen kaitselmus olisi asunut tuossa suuressa palatsissa,
näkymättömänä, mutta itse nähden kaikki, rajattomana vallaltaan sekä
hyvyydeltään, yhä valmiina auttamaan ja tukemaan heitä.
Raffles Haw itse pysyi alati kaikkien hyvientöittensä takana; papin ja
Roobertin hallussa oli hupaisa työ toteuttaa hänen määräyksensä köyhien
ja kärsivien parissa.
Ainoastaan kerran esiintyi hän omassa persoonassaan, ja se tapahtui
siinä kuuluisassa tilaisuudessa, jolloin hän pelasti Garnaweg-veljesten
hyvin tunnetun pankin Birminghamissa.
Veljekset Louis ja Rupert Garnaweg olivat läpeensä kunniallisia ja
oikeinajattelevia miehiä. He olivat perustaneet pankkiliikkeen,
jolla oli haaraosastonsa jokaisessa pienessä kaupungissa neljässä
kreivikunnassa. Heidän Lontoossa olevan asioitsijansa vararikko oli
äkkiä tuottanut heille suuria häviöitä, ja kun huhu siitä levisi,
aiheutti se odottamattoman ja levottomuutta herättävän ryntäyksen
heidän konttooreihinsa. Itsepäisiä sähkösanomia, jotka pyysivät kultaa,
tulvasi kaikista heidän neljästäkymmenestä haaraosastostaan, samalla
kun pääkonttoori oli ahdinkoon täynnä levottomia tallettajia, jotka
kaikki kurottivat säästökirjojaan ja vaativat rahojaan.
Urhoollisesti pitivät veljekset konttoriapulaisineen hymyillen ryhtinsä
kiiltävän pöydän takana pikatietojen ja sähkösanomien sadellessa
joka taholta vetääkseen puoleensa kaikki pankin saatavissa olevat
vararahastot.
Koko päivän aaltosi virta konttoorin kautta, ja kun kello löi neljä
ja ovet suljettiin siksi päiväksi, oli katu vielä tungokseen asti
täynnä odottavaa joukkoa, vaikka kultaa oli tuskin tuhat puntaa jälellä
kellareissa.
"Se on vain viivytystä Louis", sanoi Rupert-veli epätoivoissaan
viimeisen kirjurin mentyä konttorista, kun he vihdoinkin saattoivat
antaa hymyn kadota kalpeilta kasvoiltaan.
"Noita luukkuja ei koskaan enää avata" huudahti veli Louis, ja leväten
toistensa sylissä puhkesivat he äkisti nyyhkytyksiin — ei omien
huoliensa tähden, vaan sen kurjuuden vuoksi, joka oli kohtaava heille
luottamuksensa antaneita henkilöitä.
Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei sille löydy toivoa, joka vain antaa
maailman tietää murheistaan?
Samana iltana sai rouva Spurling kirjeen vanhalta koulutoveriltaan
Louis Garnaweg'in rouvalta, jossa tämä haasteli huolensa ja toiveensa
ja koko heidän surullisen tarinansa.
Nopeasti lensi tieto pappilasta herraskartanoon. Varhain seuraavana
aamuna tuli mr Raffles Haw iso musta matkalaukku kädessä ja
pyysi tavata Englannin pankin haaraosaston kasööriä kesken hänen
aamiaissyöntinsä ja sai hänet avaamaan ovensa ennen konttoriaikaa.
Puoli yhdeksän aikaan oli joukkoa alkanut tunkeilla Garnawegien
edustalla, kun outo mies, kalpea ja laiha, kantaen tukevaa
matkalaukkua, itsepäisestä pyynnöstään päästettiin sisälle pankin
vastaanottohuoneeseen.
"Ei maksa vaivaa sir", sanoi vanhempi veli nöyrästi heidän siinä
seisoessaan kehoittamassa toisiaan urhoollisesti käymään onnettomuutta
päin. "Me emme voi tehdä enempää. Meillä on vain vähäpätöinen määrä
jäljellä ja olisi väärin muita kohtaan, että nyt maksaisimme teille.
Voimme ainoastaan toivoa, että kun aktiiviset tallettajamme ovat
saaneet rahansa, ei kukaan, paitsi me itse, tule menettämään mitään".
"En tule ottamaan ulos rahoja, vaan päinvastoin panemaan sisälle",
sanoi Raffles Haw nöyrällä, anteeksipyytävällä tavallaan. "Minulla
on täällä laukussani viisisataatuhatta puntaa englantilaisissa
pankkiseteleissä. Jos tahtoisitte olla niin hyvä ja merkitä hyväkseni
summan, olisin kiitollinen".
"Mutta taivaan Jumala sir", sammalsi Rupert Garnaweg, "ettekö ole
kuulleet? Ettekö ole nähneet? Sitten emme voi sallia teidän tekevän
sellaista silmät ummessa, emmehän saata Louis?"
"Emme tietystikään. Emme voi suositella pankkiamme tällä hetkellä,
sillä täällä on rynnäkkö rahojen kimppuun, eikä kukaan tiedä, kuinka
pitkälle se voi mennä".
"Ai, ai", sanoi Raffles Haw. "Jos rynnäkkö jatkuu, pitää teidän
sähköittää minulle, ja minä teen pienen lisäyksen laskuuni. Tehkää
hyvin ja lähettäkää minulle kuitti postissa. Hyvästi, hyvät herrat!"
Hän poistui kumartaen, ennenkuin hämmästyneet pankkiherrat edes
ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, ja ennenkuin he edes olivat siirtäneet
silmänsä suunnattomasta, mustasta matkalaukusta ja pöydälle jätetystä
nimikortista.
Suoritukset eivät tulleet tuhoisiksi sinä päivänä Birminghamissa,
ja Garnawegin pankki on pystyssä vielä tänään, nauttien hyvin
ansaitsemaansa menestystä.
Sellaisilla teoilla teki Raffles Haw itsensä tunnetuksi koko
sisämaassa, ja kuitenkaan ei hän kaikesta auliudestaan huolimatta ollut
se mies, jota kävi pettäminen.
Turhaan kumarteli työkykyinen kerjäläinen hätien portillaan, turhaan
sepusteli petturi tuhannet tarunomaiset onnettomuutensa paperille.
Esittäessään herraskartanossa jonkun kertomuksen hädästä ja huolista
kummastui Roobert usein erakon nopeata havaintokykyä, kuinka
täsmällisesti hän saattoi havaita joka virheen kertomuksessa ja
osoittaa jokaisen kohdan, jossa oli väärä sointu. Jos ihminen oli
kyllin vankka auttaakseen itse itseään, tai sellainen, ettei apu olisi
häntä hyödyttänyt, silloin hän turhaan kääntyi tilanomistajan puoleen.
Turhaan esimerkiksi vanha Mc Intyre yhtenään oli miljoneerin tiellä
koettaen tuhansin elein ja ilmein selvittää hänelle, miten ankarasti
kohtalo oli häntä runnellut ja kuinka hänen mennyt suuruutensa helposti
voitaisiin palauttaa. Raffles Haw kuunteli kohteliaasti, kumarsi,
hymyili, mutta ei milloinkaan näyttänyt vähintäkään halua jälleen
asettaa äreätä asetehtailijaa hänen kunniajalustalleen.
Mutta jos erakon rikkaudet houkuttelivat puoleensa kerjäläisiä läheltä
ja kaukaa, niin kuin lampunvalo vetää koiperhosia, niin oli niillä
sama vetovoima myöskin erääseen toiseen, paljon vaarallisempaan
ihmisluokkaan.
Eriskummallisia, julmia naamoja nähtiin kylätiellä, haamuja, jotka
lähtivät ulos saaliinhakuun, havaittiin öiseen aikaan hiiviskelevän
mäntyistutuksilla ja varoituksia saapui kaupungin ja kreivikunnan
poliisivirastoilta, että pahamaineisten henkilöitten oli nähty
lunastavan matkalippuja Tamfieldiin.
Mutta jos, kuten Raffles Haw sanoi, tuskin mikään rajoitti rikkauksien
valtaa, niin antoivat ne hänelle kyvyn myöskin suojella itseänsä, jonka
yksi ja toinen sai harmikseen havaita.
"Haluaisitteko tulla kartanoon", sanoi hän eräänä aamuna kurkistaessaan
ovesta Elmdenen arkihuoneeseen. "Minulla on siellä jotakin, joka ehkä
huvittaisi". Hän oli nyt ystävällisissä väleissä Elmdenessä eikä
montaakaan päivää kulunut ilman että hän ja Mc Intyret näkivät toisensa.
He seurasivat häntä mielellään kaikki kolme, sillä sellainen kutsumus
tiesi tavallisesti jotakin aivan erinomaista, jota hänellä oli heille
tarjottavana.
"Olen näyttänyt teille tiikerin", virkkoi hän Lauralle viedessään
heidät ruokasaliin. "Nyt näytän teille jotakin yhtä vaarallista, vaikka
ei läheskään niin kaunista".
Huoneen toisessa päässä oli peililaite, jonka huipussa oli iso, pyöreä
lasi terävässä kulmassa.
"Katsokaa tuonne ylempään lasiin", sanoi Raffles Haw.
"Siunatkoon! niin hirmuisia miehiä", huudahti Laura. "Niitä on kaksi
enkä tiedä sanoa kumpi niistä näyttää pahemmalta".
"Mutta, totisesti, missä he ovat?" kysyi Roobert. "Näyttää siltä, kuin
he istuisivat jonkinlaisen kellarin lattialla".
"Sangen vaarallisia naamoja" sanoi vanhus. "Minä neuvoisin vakavasti
teitä lähettämään noutamaan poliisia".
"Sen olen tehnyt, mutta on melkein liikaa viedä heitä vankilaan,
sillä itse asiassa ovat lie jo varsin mukavassa vankilassa. Kuitenkin
ajattelen, että laki saa tehdä tehtävänsä".
"Ja keitä he ovat, ja kuinka he ovat joutuneet tänne? Sanokaa meille,
herra Haw".
Laura Mc Intyrellä oli sangen mielistelevä tapa, joka vaikutti
vastustamattomasti, kun hän lisäksi oli kaunis kuin kuningatar.
"En tiedä siitä enempää kuin tekään. He eivät olleet siellä eilen
illalla. Otaksun sen vuoksi varmuudella voitavan väittää heidän
joutuneen sinne yöllä, varsinkin kun palvelijani tullessaan löysivät
ikkunan avattuna täällä alhaalla. Mitä tulee heidän luonteesensa ja
aikomuksiinsa, niin luulisin sen olevan kyllin selvästi kirjoitettuna
heidän kasvoihinsa. Oikein kaunis pari, vai mitä arvelette?"
"Mutta en lainkaan käsitä, missä he ovat", sanoi Roobert ja
tirkisteli peiliin. Toinen heistä puskee päätään seinään. Ei, hän on
kumarruksissa, niin että toinen voi asettua hänen selkäänsä. Nyt hän on
ylhäällä ja valo lankeaa hänen kasvoihinsa. Mikä villiytynyt lurjuksen
naama! Haluaisin piirustaa sen. Se olisi hyvä luonnos tauluun, jota
ajattelin "Hirmuhallituksen ajalta".
"Olen napannut heidät patentin saaneella varasloukullani", virkkoi
Haw. "Nämä ovat ensimäiset lintuni, mutta eivät varmaankaan viimeiset.
Nyt tahdon näyttää teille, kuinka laite työskentelee. Se on aivan
uusi keksintö. Tämä lattia on nyt täysin pitävä, mutta joka ilta
muutan sen pudotusluukuksi. Se tapahtuu yht'aikaisesti kaikissa
huoneissa alakerrassa erään koneiston avulla, joka on yhteydessä
niiden kanssa. Jos silloin astutaan kolme, neljä askelta eteenpäin
ovelta tai ikkunalta, niin kääntyy se osa lattiata alas saranoilla, ja
mies luisuu alas pehmitettyyn holviin, jossa hän saa raivota, kunnes
hänet päästetään ulos. Keskilattialla on luja kohta, johon huonekalut
nostetaan yöksi. Lattia menee heti taas entiselleen, niinpian kuin
murtovaras on poissa painamasta, ja hän saa istuskella kellarissa
minun katsellessani häntä tämän yksinkertaisen peililaitteen avulla.
Ajattelin, että teitä huvittaisi nähdä vankejani ennenkuin jätän ne
konstaapelille, jonka nyt näen tulevan puistokäytävää pitkin".
"Varas-raukat", sanoi Laura. "Ei ihme, että he näyttävät niin puusta
pudonneilta, herra Haw, sillä luultavasti he eivät tiedä, missä ovat
tai kuinka ovat sinne tulleet. Olen oikein iloinen tietäissäni, että te
niin hyvin ymmärrätte suojella itseänne, sillä usein olen ajatellut,
että teidän turvallisuutenne on epävarma".
"Ihanko todella", sanoi Raffles Haw hymyillen hänelle. "Luulen taloni
olevan kylläkin suojatun sisäänmurtoja vastaan. Kuitenkin voitaisiin
yhtä ikkunaa käyttää sisäänkäytävänä; se on keskimäinen kolmesta
laboratoriossani. Olen asettanut sen niin syystä, että totuuden
sanoakseni, itsessäni on yökulkijan vikaa, ja kun minua huvittaa
kuljeskella tähtien valossa, tahdon mieluummin mennä ja tulla kenenkään
huomaamatta. Mutta olisipa paikalle osattua, että varas sattuisi
käyttämään juuri sitä yhtä varmaa sisäänpääsötietä sadasta, mutta
jospa niinkin sattuisi, luultavasti joutuisi hän kuitenkin loukkuun.
Täällä on konstaapeli, mutta te ette saa mennä, sillä minulla on vielä
jotakin näytettävää pienessä valtakunnassani. Tehkää hyvin ja käykää
biljaardihuoneeseen, minä tulen luoksenne silmänräpäyksen kuluttua."