Harvinainen vieras.
Mc Intyren perheen jäsenet istuivat aamiaispöydässä aamulla Raffles
Haw'in ensimäisen käynnin jälkeen, kun heitä hämmästytti kylätieltä
kuuluva moniääninen melu.
Lähemmäksi tuli hälinä, ja äkisti kavahti kaksi hevosta näkyviin
puutarhan aidan taa korskuen ja polkien korvat takaluimussa ja silmät
yhäti viistoillen johonkin hirmuiseen, joka oli niiden takana. Kaksi
miestä laahusti huutaen ja pidätellen ohjaksissa ja kolmas syöksyi
ylös koukeroista puutarhatietä. Ennenkuin Mc Intyret ennättivät
käsittää aseman, tölmäsi palvelustyttö Mary huoneeseen kauhu pyöreillä,
pisamaisilla kasvoillaan. "Neiti", kirkui hän, "teidän tiikerinne on
tullut".
"Suuri Jumala", huudahti Roobert syösten ovelle puolillaan oleva
teekuppi kädessä. "Tämä menee liian pitkälle. Täällä on meillä iso,
hyppivä tiikeri kärryillä rautahäkissä ja koko kylän väestö avosuin
perässä".
"Ihan täysi hullu", huusi vanha Mc Intyre. Näinhän sen hänen
silmistään. Nyt on hän maksanut niin paljon tuon pedon vuoksi, että
minä olisin sillä hyvin autettu jaloilleni jälleen. Onko kuultu mitään
hullumpaa? Sano ajajalle, että hän vie sen poliisiasemalle".
"Ei tule koskaan kysymykseen, isä", sanoi Laura nousten arvokkaasti ja
kietoen saalin hartioilleen. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa
hehkuivat ja hän käyttäysi kuin kuningatar riemukulussa.
Roobertin huomio, kun hän siinä seisoi teekuppi kädessä, kääntyi
omituisesta vieraasta kauniiseen sisareensa.
"Tämän on Raffles Haw tehnyt ystävyydestä minua kohtaan", sanoi Laura
ylpeänä mennen ovea kohden. "Minä pidän sen suurena kohteliaisuutena
hänen puoleltansa. Minä menen varmasti ulos katsomaan sitä".
"Tehkää hyvin ja tulkaa ulos, sir", sanoi ajaja näyttäytyen ovella,
"töin tuskin voimme pidellä hevosia".
"No, menkäämme ulos kaikki", ehdotti Roobert. He menivät puutarhan
aidan luo ja katselivat sen yli, koko kylän väen, koululapsista
vanhoihin vaivaistalon harmaapäisiin ukkoihin asti, seistessä ympärillä
mykkinä hämmästyksestä.
Tiikeri, pitkä, notkea, häijyn näköinen eläin, jolla oli loistavat
viheriät silmät, kääntelihe vilhuna ahtaassa häkissään piesten kylkiään
hännällään ja hieroen kuonoansa ristikkoa vasten.
"Mitä määräyksiä teille on annettu", kysyi Roobert ajajalta.
"Se tuli suoraan Liverpoolista ylimääräisellä junalla, ja juna odottaa
tuolla Tamfieldin luona valmiina viemään sen takaisin. Jos olisi ollut
itse kuningatar kysymyksessä, ei rautatiehenkilökunta olisi osoittanut
suurempaa arvonantoa. Me viemme sen takaisin, kun olemme saaneet siitä
kylliksi. Se on ollut peijakkaan paha kuljetettava, sir, meidän kätemme
ovat menneet aivan sijoiltaan pidellessämme hevosia".
"Niin miellyttävä, kaunis eläin", huudahti Laura. "Niin notkea ja
ihastuttava. En käsitä, kuinka voidaan pelätä noin siroa eläintä".
"Jaa sen minä sanon teille, neiti", sanoi ajaja ja nosti korvalakkiaan,
"eikö se tunkenut käpäläänsä ristikon välistä seisoessamme asemalla,
ja jollen olisi vetänyt pois toveriani Billiä, niin loppu siinä olisi
ollut hänelle. Se oli niin ja näin että hän pelastui, ma sanon!"
"En koskaan ole nähnyt mitään niin hauskaa", jatkoi Laura ikäänkuin ei
olisi kuullut ajajan huomautuksia. "Minusta on ollut hyvin hupaista
saadessani nähdä sen, ja minä toivon että sanot sen mr Haw'ille,
Roobert, tavatessasi hänet".
"Hevoset ovat kovin levottomia", sanoi veli. "Jos olet katsellut
kylliksesi, Laura, niin olisi ehkä paras antaa niiden mennä".
Laura nyökkäsi kuningattarenmoisella tavalla, jonka hän äsken oli
ottanut. Roobert huusi ajajalle, että he saisivat lähteä, tämä hyppäsi
kärryille, hänen toverinsa päästivät hevoset, ja pois rämisivät kärryt
häkkeineen puolen Tamfieldin väestöstä suotta pyrkiessä perästä.
"Eikö ole ihmeellistä, mitä rahoilla saadaan aikaan", huomautti Laura,
kun he eteisessä kolistelivat lumen kengistään. "Näyttää siltä, kuin ei
olisi mitään toivomusta, jota Raffles Haw ei voisi täyttää".
"Ei mitään toivomusta sinulla, tarkoitat", tokasi hänen isänsä. "Toinen
asia on, kun on kysymyksessä vanha, ruma ukko, joka on uuvuttanut
itsensä työssä lastensa hyväksi. Koskaan ennen en ole nähnyt kenenkään
rakastuvan noin ensi näkemältä".
"Kuinka saatat puhua niin tyhmästi, isä", huudahti Laura, mutta hänen
silmänsä salamoivat ja hänen hampaansa välkkyivät, kuin ei hän lainkaan
olisi pahastunut huomautuksesta.
"Jumalan tähden, varo itseäsi, Laura", sanoi Roobert. "En ole tullut
ajatelleeksi sitä ennemmin, mutta totisesti se näyttää siltä. Sinä
tiedät, mikä asemasi on. Raffles Haw'in kanssa ei käy leikitteleminen".
"Sinä rakas, vanha poika", virkki Laura laskien kätensä hänen olalleen,
"mitä tiedät sinä sellaisista? Kaikki, mitä sinulla on tekemistä, on
siinä, että valmistat taulusi ja muistat mitä eilen illalla minulle
lupasit".
"Mitä se oli?" kysäsi vanha Mc Intyre epäluuloisesti.
"Älä huoli siitä, isä. Mutta jos unohdat sen, Roobert, niin en anna
sinulle anteeksi, en elämässäni".