Lauran pyyntö.
Samana iltana illallisen jälkeen kertoi Roobert Mc Intyre isälleen ja
sisarelleen kaikesta, mitä oli nähnyt. Se täytti niin hänen mielensä,
että hänestä tuntui kevennykseltä saada kertoa siitä muille.
Niin, hän pikemmin itsensä tähden kuin muiden kuvaili eloisasti
kaikki ihmeet, mitä oli nähnyt: tuon rikkauksien yltäkylläisyyden,
nuo kuninkaalliset aarrekamarit jalokivineen, kultineen, marmorineen,
erinomaiset keksinnöt, tuhlaavaisuuden ja joka kohdassa ilmenevän
täydellisen rahojen halveksimisen. Kokonaisen tunnin hän hehkuvin
sanoin kertoili näkemistänsä ihmeistä, ja lopetti jokseenkin ylpeästi
mainiten Raffles Haw'in hänelle tekemän pyynnön ja täydellisen
luottamuksen, jota hän osoitti häntä kohtaan.
Hänen sanoillaan oli sangen erilainen vaikutus, kumpaankin kuulijaan.
Vanha Mc Intyre nojasi taapäin tuolissaan katkera hymy huulillaan,
kapeat kasvot vääntyneinä tuhansiin poimuihin ja silmät loistaen
kateutta ja ahneutta. Hänen laiha, keltainen kätensä lepäsi pöydällä
niin lujasti nyrkkiin puristettuna, että rystöt hohtivat valkoisina
lampunvalossa.
Laura taas oli kumarruksissa eteenpäin, huulet avoimina imien veljen
jokaisen sanan, hehkuva puna poskillaan. Milloin toiseen, milloin
toiseen katsoessaan tuntui Roobertista, ettei hän koskaan ollut nähnyt
isäänsä niin ilkeänä eikä sisartansa niin kauniina.
"Kuka sitten on tuo ihminen", kysyi ukko pitemmän vaitiolon jälkeen.
"Toivon vaan, että hän on saanut sen kaiken kunniallisella tavalla.
Viisi miljoonaa jalokivissä, sanot. Jumala varjelkoon! Ja valmis
lahjoittamaan pois niitä, mutta arkailee antaa almuja. Sano sinä
hänelle, Roobert, että sinä tiedät tapauksen, jossa on varsin arvokasta
ottaa vastaan almu".
"Mutta, hyvät ihmiset, kuka voi hän olla, Roobert", huudahti Laura.
"Haw ei saata olla hänen oikea nimensä. Hänen täytyy olla valepukuinen
prinssi tai ehkä joku maanpaossa oleva kuningas. Oi miten halusta
tahtoisin nähdä nuo timantit ja smaragdit. Minä luulen aina, että
smaragdit pukevat tummia henkilöitä paraiten. Sinun pitää kertoa
uudestaan kaikki siitä museosta".
"Minä luulen hänen olevan sen, mikä hän sanoi olevansa", vastasi
veli. "Hänen käytöksensä on tyyntä ja korutonta kuin tavallisen
keskisäätyisen englantilaisen. Ei siinä ollut mitään erikoista
pintakiiltoa, mikäli minä saatoin havaita. Hän tiesi vähän yhtä ja
toista kirjoista ja tauluista, juuri tarpeeksi ymmärtääkseen niiden
arvon, mutta ei enempää. Ei, minä ajattelen, että hän on saman
säätyinen mies kuin me, mutta on tavalla tai toisella saanut periä
suunnattoman omaisuuden. On tietysti vaikea sanoani mitään, mutta
kuitenkin uskoisin, että sitä, mitä tänään olen nähnyt — rakennukset,
maalaukset, jalokivet, kirjat j.n.e. — olisi mahdoton saada alle
kahdenkymmenen miljoonan, ja olenpa varma, että arvioni on liian pieni".
"Olen tuntenut ainoastaan yhden Haw'in" sanoi vanha Mc Intyre
rummuttaen pöytää, "hän oli esimies patruunahylsytehtaassani. Mutta hän
oli vanhahko, naimaton mies. Hyvä on, minä toivon, että hän on saanut
ne kunniallisella tavalla. Toivon, että rahat ovat puhtaita".
"Ja ajattele, ajattele, hän tulee tänne meidän luo", huudahti Laura
ja taputti käsiään. "Oi, milloin luulet hänen tulevan, Roobert? Anna
kaikin mokomin minun tietää se ennakolta. Luuletko hänen tulevan
huomenna?"
"Sitä en todellakaan tiedä".
"Oh, miten hauska on saada nähdä häntä. En tiedä, milloin olisin ollut
niin huvitettu".
"Katso, täällä on sinulle kirje", huomautti Roobert. "Ja Hectorilta
lisäksi, sen näen ulkomaalaisesta postimerkistä. Miten voi hän?"
"Oh, se tuli nyt juuri. En ole vielä avannut sitä. Sanoakseni totuuden
olen niin ollut kiihtynyt sinun puheisiisi, että olen kokonaan
unhoittanut sen. Vanha Hector-raukka! Se on Madeirasta". Hän silmäsi
mitä nopeimmin nuoren merimiehen rohkealla koulupojankäsialalla
huolimattomasti kirjoittamat neljä sivua. "Hän voi hyvin", virkkoi hän.
"Heillä oli myrskyistä matkalla sinne, mutta, mutta nyt voi hän hyvin.
Hän luulee, että he palaavat maaliskuussa. Mutta ajattelen juuri,
tuleeko sinun uusi ystäväsi huomenna — tuo lumotun linnan ritari".
"Tuskinpa niin pian luullakseni".
"Haluaisikohan hän sijoittaa vähän rahoja", puhui isä. "Älä unohda
Roobert sanoa hänelle, kuinka hyvät liikesuhteet nyt vallitsevat
aseiden kaupassa. Kokemuksellani ja muutaman tuhannen punnan pääomalla
voisin hankkia hänelle kolmekymmentä prosenttia yhtä helposti kuin
pankki. Kun kaikki ympäri käy, täytyy hänen kuitenkin asettaa rahojansa
johonkin yritykseen. Eihän hän saata haudata niitä kaikkia kirjoihin
ja jalokiviin. Olen varma siitä, että voisin hankkia hänelle parhaan
koron."
"On ehkä kauvan siihen, kun hän tulee tänne, isä", sanoi Roobert
kylmästi, "ja kun hän tulee, luulen, etten saata käyttää hänen
ystävyyttään keinona sinun harrastustesi edistämiseksi".
"Me olemme hänen vertaisiaan, isä", huudahti Laura kiivaasti. "Aijotko
tehdä meidät hänen edessään kerjäläisten kaltaisiksi. Hän luulisi, että
me suosimme häntä ainoastaan hänen rahojensa tähden. Minua ihmetyttää,
että voit ajatellakaan sellaista".
"Jos minä en olisi ajatellut sellaista, niin ihmettelen, mistä neiti
olisi saanut kasvatuksensa", matki vanhus suuttuneesti; ja Roobert
hiipi hiljaisesti ylös huoneeseensa, jonne hän maalauksiensa keskelle
yhä kuuli karkean ja heleän äänen, toisten alhaalla jatkaessa alituista
perherutinaansa.
Yhä nurjemmalta tuntui hänestä ympäristö, yhä arvokkaammalta se lepo,
joka rahalla oli saatavissa.
Aamiainen oli tuskin syöty seuraavana aamuna eikä Roobert ollut vielä
lähtenyt työhönsä, kun heikko koputus kuului ovelta, ja siellä seisoi
Raffles Haw matolla ulkopuolella. Roobert meni ulos ja toivotti hänet
sangen ystävällisesti tervetulleeksi.
"Pyydän anteeksi, että tulen näin varahin", sanoi hän, "mutta kävelen
usein hiukan aamiaisen perästä". Hänessä ei nyt ollut merkkejä
työstään, vaan hän oli pulska ja hieno mustassa puvussaan ja tukka oli
huolellisesti harjattu.
"Te puhuitte eilen työstänne. Ehkä te, vaikka onkin aikaista,
sallisitte minun nähdä atelierianne?"
"Varsin mielelläni, tehkää niin hyvin, herra Haw", huudahti
Roobert aivan haltioissaan sellaisesta huomiosta moisen anteliaan
taiteensuosijan puolelta. "Olen enemmän kuin onnellinen saadessani
näyttää teille niitä vähäpätöisiä töitä, joita valmistelen, vaikkakin
olen melkein arka ajatellessani, miten perehtynyt te olette suuriin
mestareihin. Sallikaa minun esitellä: isäni ja sisareni Laura".
Vanha Mc Intyre kumarsi syvään ja hieroi käsiään, mutta nuori neiti
huudahti hämmästyksissään ja tuijotti avosuin miljoonamieheen. Haw meni
ja puristi tyynesti hänen kättään.
"Minä ajattelin, että se olitte te", sanoi hän. "Olen jo tavannut
sisarenne, herra Mc Intyre, ensi päivänä, tänne tultuani. Me etsimme
suojaa lumimyrskyltä eräässä vajassa ja kulutimme aikaa pienellä,
hupaisella keskustelulla!
"En vähääkään aavistanut puhuvani herraskartanon omistajan kera", sanoi
Laura hiukan hämillään. "Niin hauskaa on tämä kaikki!"
"Usein ajattelin, kuka lienee puhetoverini ollut, mutta vasta eilen
sain sen tietää. Miten kodikkaasti te asutte täällä. Täällä on
varmaankin erinomaisen kaunista kesällä. Jollei olisi tuota kukkulaa
tuolla, voisi nähdä minun ikkunoistani suoraan tänne".
"Niin ja silloin voisimme me nähdä kaikki teidän kauniit istutuksenne",
sanoi Laura, joka seisoi hänen vieressään ikkunassa. "Viimeksi eilen
minä toivoin, että kukkula olisi poissa".
"Todellako? Suurimmalla mielihyvällä siirrätän sen pois, jos te niin
haluatte".
"Varjele", huudahti Laura. "Mihin sen sitten asettaisitte?"
"Oh, senhän voisi viedä rautateitse mihin tahansa, Siinä ei olisi
suuriakaan hommia. Muutama tuhat miestä soveliain konein ja pari
kukkulan luo johdettua kiskojonoa, ja se olisi poissa parissa
kuukaudessa".
"Entä pappi-polon talo?" kysäsi Laura nauraen.
"Oi, siitä ei olisi suurta vaaraa. Me voisimme hankkia hänelle toisen,
ehkä paljon mukavamman kuin tämä. Veljenne voi sanoa teille, että olen
oikea asiantuntija, kun on kysymyksessä talon rakentaminen. Mutta,
vakavasti puhuen, jos se teidän mielestänne olisi parannus, katson,
mitä voidaan tehdä".
"Ei millään muotoa, herra Haw. Mitä kylässä minusta sanottaisiin,
jos kehoittaisin sellaiseen tekoon. Kukkulahan on ainoa, joka antaa
Tamfieldille rahtusen omituisuutta. Olisi suurinta itsekkyyttä uhrata
se Elmdenen näköalan parantamiseksi".
"Tämä on oikea pieni soppelo, herra Haw", puuttui haasteluun vanha Mc
Intyre. Luulen että pian olette tukehtua täällä tullessanne suuresta
palatsistanne, josta poikani on kertonut niin paljon ihmeellistä. Mutta
meillä ei ole ollut näin aina, herra Haw. Niin vähäpätöinen kuin nyt
olenkin, oli kuitenkin aika, jolloin voin kirjoittaa yhtä monta numeroa
shekkiin, kuin kuka muu asetehtailija tahansa Birminghamissa. Se oli —".
"Rakas vanha tyytymätön isä", huudahti Laura, kietoen hyväillen kätensä
hänen ympärilleen. Vanhus päästi pienen kimakan kirkaisun ja hänen
kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta hän koetti salata sen tehdyllä
yskällä.
"Menemmekö portaita ylös", sanoi Roobert nopeasti, innokkaasti koettaen
johtaa vieraan huomiota pois kotikohtauksesta. "Huoneeni on oikea
atelieri, sillä se on heti kattotuolien alla. Minä näytän tietä, jos
tahdotte tehdä niin hyvin ja seurata".
Jättäen Lauran ja Mc Intyren menivät he peräkkäin ylös työhuoneeseen.
Mr Haw seisoi kauvan "Magna chartan allekirjoittamisen" ja "Thomas
Becket’in murhan" edessä, siristäen silmiään ja hermostuneesti
hypistellen partaansa, Roobertin seisoessa vieressä levottomana
odottaen.
"Ja mitä maksavat nämä kaksi?" Raffles Haw vihdoin kysyi.
"Määräsin niille sata puntaa kummallekin, kun lähetin ne Lontooseen".
"Silloin on parasta, mitä voin toivoa teille, että se päivä tulisi,
jolloin ilolla maksaisitte kymmenkertaisesti sen summan saadaksenne
ne takaisin jälleen. Olen vakuutettu, että teillä on suuria
mahdollisuuksia ja näen että ryhmityksessä ja suunnittelun rohkeudessa
jo olette ehtineet pitkälle. Mutta teidän piirustuksenne on, anteeksi,
että sanon, hiukan kovaa, ja teidän värityksenne ehkä liian ohutta.
Nyt teen sopimuksen teidän kanssanne, herra Mc Intyre, jos suostutte
siihen. Tiedän, että rahat eivät teitä viehätä, mutta, kuten ensi
kohtauksessamme sanoitte, täytyy kuitenkin elää. Ostan nämä kaksi
taulua teiltä ehdolla, että milloin tahansa voitte saada ne takaisin
maksamalla saman summan".
"Te olette liiaksi hyvä". Roobert ei tiennyt oikein ollako ihastunut
saadessaan taulunsa myödyiksi, vaiko mielipahoillansa ostajan
kummallisesta arvostelusta.
"Saanko kirjoittaa shekin samalla", sanoi Raffles Haw. "Täällä on
kynä ja mustetta. Lähetän pari palvelijaa noutamaan ne iltapäivällä.
Säilytän ne teille. Kun kerran tulette kuuluisaksi, ovat ne arvokkaita
näytteitä teidän aikaisemmasta työstänne".
"Tunnen itseni sangen kiitolliseksi, herra Haw", sanoi nuori taiteilija
pannessaan pankkiosoitteen lompakkoonsa.
Hän vilkasi siihen kääntäessään sitä kokoon, toivoen heikosti, että
tuo siekailematon mies ehkä olisi arvioinnut taulut korkeammin
kuin hän oli sanonut. Mutta numerot olivat oikein. Roobert alkoi
hämärästi käsittää, että rahojen halveksimisesta oli niin haittaa
kuin etuakin, jonka käsityksen hän muuten oli antanut itsestään vain
joillakuilla tilapäisillä sanoilla, ja nekin olivat johtuneet pikemmin
isän ajatustavan vastustamisesta kuin hänen omasta todellisesta
vakaumuksestaan.
"Toivon, neiti Mc Intyre", sanoi Raffles Haw, kun taas olivat tulleet
jokapäiväiseen huoneeseen, "että kunnioitatte minua tulemalla katsomaan
kokoilemiani pieniä eriskummallisuuksia. Teidän veljenne varmaankin
saattaa teitä. Tai ehkä vanha herra Me Intyre haluaisi tulla mukaan".
"Minua suuresti ihastuttaa saada tulla sinne, herra Haw", sanoi Laura,
hymyillen suloisimmasti, "vaikka suurin osa ajastani nykyään menee
huolehtiessani köyhiä, jotka kärsivät kylmyyttä". Roobert kohotti
kulmakarvojansa, sillä ensi kertaa hän kuuli puhuttavan sisarensa
armeliaisuustoiminnasta, mutta mr Raffles Haw nyökäytti päätään
hyväksyvästi.
"Roobert kertoi teidän ihmeellisistä kasvihuoneistanne. Todella
toivoisin voivani muuttaa sinne koko seurakunnan, että he saisivat
oikein lämmitellä".
"Mikään ei olisi helpompaa, mutta pelkään, että heille tuntuisi liian
vaikealta tultuaan ulos sieltä takaisin. Minulla on eräs rakennus, joka
juuri nyt on valmistunut. Veljenne ei ole sitä vielä nähnyt, mutta
luulen, että se on paras kaikista. Se kuvaa intialaista suistomaata ja
on tarpeeksi kuuma".
"Kuinka minä ikävöin nähdä sitä", huudahti Laura ja löi käsiään yhteen.
"Koko ikäni olen aina uneksinut saada nähdä Intian. Olen lukenut siitä
niin paljon, temppeleistä, metsistä, suurista virroista ja tiikereistä.
Te tuskin uskotte, mutta minä en ole koskaan nähnyt tiikeriä muuten
kuin maalauksessa".
"Se voidaan helposti auttaa", sanoi Raffles Haw rauhallisella
tavallaan. "Huvittaisiko teitä nähdä tiikeri?"
"Oh, hirmuisesti".
"Minä lähetän tänne yhden. Sallikaa minun katsoa, kello on nyt
kaksitoista. Voin sähköittää Liverpooliin kello yksi. Siellä on mies,
joka myö villieläimiä. Luulisin sen voivan olla täällä huomisaamuna
varhain. No hyvä, toivon saavani nähdä teidät kaikki ennen pitkää. Olen
viipynyt melkein liian kauvan, sillä olen säntillinen mies ja olen aina
määrätyt tunnit laboratoriossa".
Hän kätteli jokaista ystävällisesti hyvästiksi ja virittäen piippunsa
kynnyksellä, lähti menemään.
"No, mitä pidätte hänestä", kysyi Roobert heidän katsellessaan menijää.
"Yhtä hyvin voisi uskoa sellaisen rahamäärän lapselle kun hänelle",
huudahti ukko. "Voin oikein pahoin kuullessani hänen puhuvan kukkulan
muuttamisesta, tiikerien ostamisesta ja moisista hullutuksista, kun on
olemassa kunniallisia ihmisiä ilman tointa ja suuria yrityksiä, jotka
odottamalla odottavat hiukan pääomaa. Se on epäkristillistä — se on
minun ajatukseni".
"Minusta hän on ihastuttava, Roobert", sanoi Laura. "Muista, että
sinä olet luvannut ottaa meidät mukaasi herraskartanoon. Ja näyttää
todellakin siltä, kuin hän toivoisi meidän tulevan pian. Etkö usko
meidän voivan mennä iltapäivällä".
"Se tuskin käy päinsä, Laura. Jätä asia minun haltuuni, minä pidän
huolta kaikesta. Ja nyt minun täytyy tehdä työtä, sillä päivää on niin
lyhyeltä näinä talvikuukausina".
Kun Roobert Mc Intyre sinä iltana oli mennyt levolle ja oli
nukkumaisillaan, tunsi hän käden koskevan olkapäähänsä, ja kun
hän nousi ylös, näki hän sisarensa verhottuna johonkin valkoiseen
poimupukuun, saali olkapäiden yli heitettynä seisovan vieressään kuun
valossa.
"Rakas Roobert", kuiskasi hän kumartuen hänen puoleensa, "oli eräs
asia, jota aijon sinulta pyytää, mutta isä oli aina tiellä! Tahdothan
tehdä minulle mieliksi Roobert, eikö totta?"
"Luonnollisesti, Laura. Mistä on kysymys?"
"Minua suututtaa, jos joku puhuu minusta tai minun asioistani. Jos
Raffles Haw sanoo minulle jotakin minusta tai kysyy jotakin, niin ole
hyvä äläkä mainitse mitään Hectorista. Ethän tee sitä, Roobert, eikö
totta, pikku siskosi tähden".
"En, jollet sitä halua".
"Oi miten sinä olet hyvä, rakas veli!"
Ja hän kumartui ja suuteli häntä hellästi.
Oli harvinaista, että Laura osoitti jotakin liikutusta, ja veli mietti
sitä unisena, kuten hän oli, kunnes taas uupui keskeytettyyn uneensa.