Ihmeellinen talo.
Tuon varsin odottamattoman selvityksen johdosta kuvastui Roobert Mc
Intyren kasvoissa mitä suurin hämmästys.
Hetkisen luuli hän seuralaisensa tekevän pilaa, mutta se huoleton
varmuus, jolla tämä nousi ylös portaita, ja se syvä kunnioitus, jota
osottaen komeanauhainen portinvartia eteisessä avasi hänelle oven,
todisti, että kaikki oli silkkaa totuutta. Raffles Haw katsahti
taakseen ja myhäili hiukan itsekseen huomatessaan nuoren taiteilijan
olevan tavattomasti hämillään.
"Suokaa anteeksi, etten aikaisemmin sanonut sitä", sanoi hän
ystävällisesti, laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Jos olisitte
tuntenut minut, ette olisi puhuneet yhtä vapaasti, ja silloin en
minä olisi ollut tilaisuudessa oppia tuntemaan teidän tosiarvoanne.
Te tuskin esimerkiksi olisitte olleet niin avosydäminen puhuessanne
rikkaudesta, jos olisitte tietäneet, että puhuitte talonomistajan kera."
"Luulen etten koskaan eläissäni ole ollut näin hämmästynyt", sanoi
Roobert.
"Luonnollisesti. Miten olisitte voinut luulla minua miksikään
muuksi kuin työmieheksi. Ja minä olen työmies. Kemia on yksi minun
ajanvietteistäni, ja vietän joka päivä monta tuntia laboratoriossani
tuolla. Olin juuri äsken lopettanut työskentelyn tänään, ja kun olin
hengittänyt sisääni kokolailla kaasuja, arvelin, että pieni kävely
pitkin maantietä ja jokunen savu piipustani ei tekisi minulle pahaa.
Niin satuin kohtaamaan teidät, ja pelkään, että pukuni liiankin hyvin
sopi yhteen mustuneiden kasvojeni kanssa. Mutta luulen tuntevani teidät
nimeltä. Eikö se ole Roobert Mc Intyre?"
"Kyllä, vaikka minä en käsitä, miten olette sen joutuneet tietämään?"
"No, luonnollisesti otin vähäiseksi vaivakseni saada tietää jotakin
naapureistani. Olin kuullut, että täällä asui sen niminen taiteilija,
ja otaksun että taiteilijoita ei ole varsin lukuisasti Tamfieldissa.
Mutta mitä pidätte te rakennuksen arkkitehtuurista? Toivon että se ei
loukkaa teidän harjaantunutta aistianne?"
"Se on todella ihmeellinen — hämmästyttävä. Teillä on tavaton silmä
huomaamaan vaikutuksia."
"Oh, minulla ei ole mitään aistia, ei vähintäkään aistia. En eroita
hyvää pahasta. Tuskin on hienostumattomampaa siinä suhteessa kun minä.
Mutta sain Lontoon ensimäisen arkkitehdin tänne ja toisen yhtä hyvän
Wienistä. He selvittivät asian keskenään."
He seisoivat aivan sivuovien sisäpuolella suunnattomalla
bisoninnahka-matolla. Heidän edessään oli iso, nelikulmainen piha,
joka oli laskettu monivärisillä marmorilaatoilla arapialaisen tavan
mukaan. Keskeltä hakatusta nefriitistä valmistetusta korkeasta
suihkulähteestä nousi ilmaan viisi korkeata, ohutta vesisuihkua, joista
neljä kaatui ulospäin yksi pihan jokaiseen kulmaan, pudoten siellä
suuriin marmorialtaisiin, viidennen syöstessä suoraan ylös suunnattoman
korkealle pudotakseen alas keskisäiliöön takaisin. Pihan joka sivulla
kasvoi upea, korkea hoikkarunkoinen palmu, levittäen riippuvalehtistä,
vehreää latvustansa hyvinkin viisikymmentä jalkaa heidän päittensä
yläpuolella.
Ylt'ympäri kulki maurilainen, nefriitistä ja kirjavasta marmorista
rakennettu holvikäytävä; raskaat, punaisimman purpuran väriset uutimet
kätkivät ovet väliinsä. Suoraan edestä, oikealta ja vasemmalta veivät
leveät, kallisarvoisilla, paksuilla smyrnalaisilla matoilla peitetyt
portaat ylempiin kerroksiin, jotka olivat yltympäri keskellä olevaa
pihaa. Ilma katolla oli lämmin ja kuitenkin raitis, kuin toukokuun ilma
Englannissa.
"Se on Alhambran jäljittelyä", virkkoi Raffles Haw. "Palmut ovat
kauniit. Ne kohoavat ylös läpi koko rakennuksen altapäin maasta, niiden
juuret ovat ympäröidyt kuumilla vesitorvilla. Ne tuntuvat viihtyvän
varsin hyvin."
"Miten erinomaisen hienoa messinkityötä", huudahti Roobert, katsellen
ihmetellen kiiltävää ja tavattoman hienoa metalliverkko-aitiota, joka
koristi maurilaisten kaarien välillä olevia huoneita.
"Se on kylläkin varsin sievää. Mutta se ei ole messinkiä. Messinki
ei ole kyllin sitkeätä, että sitä voitaisiin saada niin hienoksi. Se
on kultaa. Mutta tulkaa nyt tätä tietä. Älkää pahastuko, että pyydän
odottamaan siksi, kuin olen saanut noen pois kasvoistani."
Hän meni edellä pihan vasemmalla sivulla olevaa ovea kohden, joka
Roobertin hämmästykseksi vitkalleen käännähti saranoillaan heidän
lähetessään.
"Se on pieni parannus, jonka minä olen keksinyt", virkkoi talon isäntä.
"Kun tullaan oven eteen, vapautuu eräs vieteri lattialautojen painosta,
ja siitä seuraa, että saranat kääntyvät. Tehkää hyvin ja astukaa
sisään. Tämä on minun oma pieni pyhäkköni, joka on kalustettu oman
makuni mukaan."
Jos Roobert odotti saavansa nähdä uuden näytteen rikkautta ja loistoa,
niin hän pettyi pahasti, sillä nyt hän havaitsi avarassa, mutta melkein
tyhjässä huoneessa pienen rautasängyn yhdessä kulmassa, siellä täällä
joitakuita puutuoleja, tumman maton ja suuren pöydän, joka oli täynnään
kirjoja, pulloja ja kaikellaisia "jätteitä", joita karttuu ahkeran,
mutta huolimattoman ihmisen ympärille. Tarjoten vieraallensa tuolin
otti Raffles Haw takin yltään, kietoi ylös karkean villapaitansa hihat
ja alkoi kastella ja hieroa itseään lämpimällä vedellä, jota juoksi
seinässä olevasta hanasta.
"Te näette miten yksinkertainen minun makuni on", huomautti hän
kuivatessaan vettävaluvia kasvojaan ja hiuksiaan pyyheliinalla. "Tämä
on ainoa huone koko talossa, jossa kaikki on oikein minun mieleni
mukaisesti. Täällä minä viihdyn. Täällä voin lukea ja rauhassa poltella
piippuani. Kaikki ylellisyys on minusta vastenmielistä."
"Sitä ei todellakaan uskoisi", huomautti Roobert.
"Minä vakuutan, että se on totta. Katsokaas, teidänkin rikkauksia
halveksivien mielipiteittenne mukaan, jotka varmaankin ovat hyvin
järkeviä ja teille kunniaksi, täytyy teidän myöntää, että jos
ihminen sattuu olemaan suunnattoman — hyvä, sanokaamme huomattavan
— rahasumman omistaja, niin on hänen velvollisuutensa päästää rahat
liikkeeseen, niin että ihmiskunta hyötyisi niistä. Nähkääs, siinä on
minun loisteliaiden yritysteni salaisuus. Minun pitää ponnistaa koko
terävänäköisyyteni päättääkseni keinoistani ja johtaakseni samalla
rahat laillisia teitä. On esimerkiksi sanken helppoo lahjoittaa
rahoja ja epäilemättä voisin käyttää tarpeettomat varani tai osan
ylellisyydestäni sillä tavalla, mutta en tahdo antaa almuja enkä tehdä
vahinkoa suoranaisella anteliaisuudella. Minun täytyy jossakin muodossa
saada vastiketta siitä, mitä annan ulos. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti, vaikka todellakin on harvinaista kuulla ihmisen
valittavan vaikeutta varojensa kuluttamisessa."
"Vakuutan että se on minusta vakava vaikeus. Mutta olen keksinyt
suunitelmia — joitakuita varsin oivallisia suunitelmia. Tahdotteko
pestä kätenne? Hyvä, ehkä teitä haluttaisi katsella taloa. Tulkaa tähän
huoneen kulmaan ja istukaa tuolle tuolille. Juuri noin. Nyt istun minä
tähän ja niin olemme valmiit lähtemään."
Huoneen kulmaus, jossa he istuivat, oli maalattu noin kuuden jalan
pituudelta joka puolelle tummasti suklaanruskeaksi ja oli varustettu
kahdella punasella, seinästä ulkonevalla istuimella, jotka olivat aivan
vastakohtaiset huoneen muille yksinkertaisille varustuksille.
"Tämä", virkkoi Raffles Haw, "on elevaattori, vaikka se on niin
tiiviisti sovitettu huoneeseen, että liikekohtia olisi vaikea
huomatakkaan, jos värit eivät olisi erilaiset. Se on laitettu
käymään sekä vaakasuoraan että pystysuoraan. Tämä rivi nappeja
osoittaa eri huoneita. Täällä on merkittynä kuten näette 'Ruokasali',
'Tupakkahuone', 'Biljaardihuone', 'kirjasto' j.n.e. Minä näytän teille,
kuinka se kulkee ylöspäin. Nyt painan tätä nappia, johon on merkitty
'Keittiö'."
Tuntui tuskin huomattava liikahdus, kevyt hankaus, ja Roobert havaitsi,
ilman että oli liikkunut paikaltaan, että huone oli kadonnut. Sen
sijaan oli heidän edessänsä suuri, kaarenmuotoinen tammiovi.
"Se on keittiön ovi" virkkoi Raffles Haw. "Minulla on keittiö
ylinnä talossa. En siedä ruoanhöyryjä. Olemme tulleet ylöspäin
kahdeksankymmentä jalkaa puolessatoista sekunnissa. Nyt painan jälleen
nappia ja niin olemme taas minun huoneessani".
Roobert Mc Intyre tuijotti häneen hölmistyneenä.
"Tieteen ihmeet ovat suuremmat, kuin taikuuden", lausui hän.
"Se on vain pieni, soma koneisto. Nyt koetamme kulkea vaakasuoraan.
"Minä painan 'Ruokasalinappia' ja niin olemme me siellä kuten näette.
Käykää ovelle, se aukenee edessänne".
Roobert teki neuvon mukaan, ja huomasi tovereineen olevansa avarassa,
korkeassa huoneessa, samalla kuin elevaattori heidän painostaan
vapautuneena lennähti takaisin alkuperäiselle paikallensa.
Hän tirkisteli ympärilleen seiniä koristaviin suuriin maalauksiin.
Hänen jalkansa vaipuivat pehmeään, kallisarvoiseen mattoon, kuin olisi
hän keträluihin asti vajoten käynyt sammalpeitteistä vallia.
"Totisesti, totisesti, tuolla näen Raphaelin siveltimen jälkiä",
huudahti hän viitaten erääseen tauluun edessään.
"Jaa, se on Raphaelilta, ja luulen sen olevan yhden hänen parhaita
maalauksiaan. Minua huvitti erinomaisesti tarjota enemmän kuin Ranskan
hallitus. He halusivat saada sitä Louvreen, mutta huutokaupassa voittaa
se, jolla on tukevin kukkaro".
"Ja tämän 'Catilinan vangitsemisen' täytyy olla Rubens'in tekoa.
On mahdotonta erehtyä hänen upeisiin miehiinsä ja ilkeännäköisiin
naisiinsa nähden".
"Jaa, se on Rubens'ilta. Ne kaksi muuta ovat Velasqvez'ilta ja
Tenier'iltä, kauniita näytteitä espanjalaisesta ja hollantilaisesta
koulusta. Täällä on minulla vain vanhoja mestareita. Uudenaikaiset
ovat biljaardihuoneessa. Kalusto täällä on hiukan omituinen. Itse
asiassa kuvittelen mielessäni, että se on ainoa laatuaan. Se on
tehty ebenholtsista ja sarvivalaan sarvista. Se tuotti kalastajalle
varsin paljon päänvaivaa, sillä niiden tarveaineiden saanti on
jokseenkin rajoitettua. Kummallista kyllä oli Kiinan keisari tilannut
jotenkin suuren määrän sarvivalaan sarvia korjatakseen erään vanhan
pagoodin, jonka ympäri oli rakennettu aita sellaisista, mutta tarjosin
markkinoilla enemmän kuin hän ja hänen taivaallisen majesteettinsa
täytyi odottaa. Täällä kulmauksessa on myös elevaattori, mutta
emme huoli nyt siitä. Tehkää hyvin ja menkää tästä ovesta. Tämä on
biljaardihuone", jatkoi hän ja he siirtyivät viereiseen huoneeseen.
"Kuten näette on minulla muutamia arvokkaita nykyaikaisia maalauksia
seinillä. Täällä on yksi Corot'ilta, kaksi Meissonier'iltä, yksi
Bouquerau'lta, yksi Millais'elta, yksi Orchardsson'ilta ja kaksi Alma
Tademakselta. Oikeastaan minusta tuntuu vastenmieliseltä ripustaa
tauluja näille leikatuille tammiseinille. Näettekö noita lintuja,
jotka hyppivät ja laulavat oksilla. Eikö todella näytä, kuin ne oikein
liikkuisivat ja visertelisivät?"
"Se on suuremmoista. En milloinkaan ole nähnyt niin erinomaista työtä.
Mutta miksi kutsutte tätä biljaardihuoneeksi, mr Haw? En näe lainkaan
biljaardia".
"Oh, biljaardi on niin kömpelö ja epäkäytännöllinen huonekalu. Se
on aina tiellä, paitsi juuri silloin kun sitä halutaan käyttää.
Biljaardi on tuon kiilloitetusta, vaahterasta tehdyn nelikulmion alla,
jonka näette lattiassa tuossa. Nyt asetan jalkani tälle vieterille.
Näettekös?"
Hänen niin sanoessaan kohosi lattian keskusta ja mitä kaunein,
kilpikonnan kuorella katettu biljaardi kohosi neljän jalan korkeuteen.
Hän painoi toiseen vieteriin, ja lautapelipöytä näyttäysihe samalla
tavalla. "Te saatte pelipöytiä tai mitä tahdotte asettamalla vipuja
liikkeeseen", hän huomautti. "Mutta nämähän ovat vähäpätöisyyksiä. Ehkä
on museossa jotakin, joka saattaa enemmän kiinnittää mieltänne."
Hän osotti tietä toiseen huoneeseen, joka oli varustettu antiikkiseen
tapaan mitä kalleimmilla ja harvinaisimmilla kudontatöillä verhotuilla
kaluilla. Lattia oli laskettu erivärisistä marmorilevyistä, siellä
täällä oli pieniä mattoja mitä kallisarvoisimmista turkiksista.
Huonekaluja ei ollut paljon, vaan joukko pieniä mustallapuulla ja
hopealla silattuja, hienoilla maalauksilla koristettuja kuppeja oli
asetettu ympäri huonetta.
"Kenties on liikaa sanoa tätä museoksi", virkkoi Raffles Haw. "Täällä
on vain muutamia loistavia pikkuesineitä, joita olen poiminut sieltä
täältä. Jalokivet ovat vahva puoleni. Luulen että niiden puolesta voin
kilpailla kenen yksityisen keräilijän kanssa tahansa koko maailmassa.
Pidän niitä lukittuina, sillä parhaimmatkin palvelijat voivat joutua
kiusaukseen."
Hän otti hopea-avaimen kellonvitjoistaan ja alkoi aukoa ja vedellä
ulos laatikoita. Ihastuksen ja ihmetyksen huudahdus pääsi Roobert
Mc Intyreltä, kun hän näki kotelon toisensa perään täynnä upeimpia
jalokiviä. Rubiinien syvä, tyyni puna, smaragdien kirkas, hohtava
vehreä, terävästi salamoivat timantit, beryllien monet vaihtelevat
värivivahdukset, ametystit, onyxit, katinsilmät, agastit ja
karneolit ikäänkuin täyttivät huoneen epämääräisellä, monivärisellä,
kimmeltelevällä loistolla. Pitkiä kappaleita kaunista sinistä lapis
lazulia, komeita verikiviä, heleitä ja punaisia ja valkosia koralleja,
kourallisittain hohtavia helmiä kaateli omistaja esiin, kuin koulupoika
huolimattomasti viskelee marmoripallosia taskustaan.
"Tämä ei ole hullumpi", hän sanoi, kohottaen suurta, helottavaa,
keltaista, päänsä kokoista möhkälettä. "Se on tosiaankin kaunis
kappale meripihkaa. Sen lähetti asioitsiani Itämereltä. Se painaa
kaksikymmentäkahdeksan naulaa. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan,
niin kauniista kappaleesta. Minulla ei ole varsin suuria briljantteja
— ei ole suuria kaupan — mutta kokoelmani on ylipäänsä hyvä. Siroja
leikkikapineita, vai kuinka?"
Hän otti molemmat kätensä täyteen smaragdeja eräästä laatikosta ja
antoi niiden sitten hiljalleen valua takaisin kassaan.
"Suuri Jumala" huudahti Roobert nähdessään laatikon toisensa perästä.
"Sehän on jo sinänsä suunnaton omaisuus. Satatuhatta puntaa tuskin
riittäisi hinnaksi niin suuremmoisesta kokoelmasta."
"Luulen, ettette kelpaa arvostelemaan jalokiviä", sanoi Raffles
Haw nauraen. "Tämän yhden ainoan laatikon sisällystä ei voitaisi
ostaa nimittämällänne summalla. Minulla on tässä muistiin pantuna
tähän päivään asti kaikki, mitä olen kuluttanut kokoelmiini, mutta
minulla on asioitsijoita liikkeellä, jotka luultavasti lähimpinä
viikkoina tulevat toimittamaan minulle huomattavia lisiä. Mutta asiain
nykyisillään ollessa olen antanut rahoja — katsokaamme — helmistä
neljäkymmentätuhatta, smaragdeista seitsemän kertaa viisikymmentä
tuhatta, rubineista kahdeksan kertaa neljäkymmentä, briljanteista
yhdeksän kertaa kaksikymmentä, Onyxeista — minulla on muutamia hyvin
kauneita onyxeja — kaksi kertaa kolmekymmentä. Mutta jalokiviä,
agaatteja — hm! Jaa, karttuu vähän yli neljän miljoonan seitsemänsadan
neljänkymmenen tuhannen. Uskallan sanoa viisi miljoonaa, sillä en ole
ottanut laskuun epätasaisia rahoja.
"Herra varjelkoon", huudahti nuori taiteilija tuijottavin silmin.
"Tunnen ikäänkuin jonkinlaista vastuunalaisuutta tässä suhteessa.
Näettekös hiominen, kiillottaminen, jalokivien koko kauppaan
valmistaminen on kerrassaan rikkaudesta riippuvaa teollisuutta. Jos
me emme tue sitä, täytyy sen hävitä, joka olisi samaa, kuin että
suuri joukko ihmisiä joutuisi puutteeseen. Samoin on laita hienojen
kultatöiden, jollaisia näitte ulkona. Rikkaudella on velvollisuutensa
ja näiden ammattien elähyttäminen on yksi tärkeimmistä. Tässä on kaunis
rubiini. Se on Birmasta ja on viides järjestyksessä suuruuden puolesta,
mitä on olemassa. Luulenpa että se olisi lähinnä suurin, jollei se
olisi hiottu, mutta hiominen vähentää kokoa luonnollisesti aika lailla."
Hän otti välkkyvän, punaisen, melkein pähkinän kokoisen kiven pidellen
sitä hetkisen peukalon ja etusormen välissä, jonka jälkeen hän
välinpitämättömästi heitti sen takaisin laatikkoon.
"Tulkaa tupakkahuoneeseen", hän virkkoi, "tarvitsette hiukan
virkistymistä, sillä on tapana sanoa, ettei ole maailmassa
väsyttävämpää kuin museoissa käynti."