Uusi tilanomistaja.
Lumisade oli lakannut, mutta viikon ajan oli vallinnut ankara pakkanen
pitäen maaseutua rautakahleissaan.
Tiet natisivat hevosten kavioiden alla, ojat ja purot olivat jään
peitossa.
Laaja, mäkinen maisema näytti hauskalta punaisine tiilitaloineen
kirkasta taustaa vastaan, ja harmaat savupylväät kohosivat suorina ylös
tyyneen ilmaan. Taivas oli selkeä, vaaleansininen, ja aamuaurinko,
joka häämötti Birminghamin etäisten usvahuntujen läpi, levitti avarain
lumiaukioitten yli hillityn hehkun, joka oli omiansa ilahuttamaan
taiteilijan silmää.
Se ilahutti todella miestä, joka silloin aamulla katseli seutua
Tamfieldin loivan kukkulan huipulta.
Roobert Mc Intyre seisoi nojaten käsivarsiaan rauta-aitiota vastaan,
leveäreunainen hattu vedettynä silmien yli ja lyhyt ruusupuinen piippu
suussa, katsellen hitaasti ympärilleen, kasvoilla hajamielinen ilme,
kuten konsanaan sillä, joka täysin siemauksin nauttii luonnosta.
Pohjoisessa hänen edessään oli Tamfieldin kylä punaisine muureineen,
harmaine kattoineen ja muutamine siellä täällä olevine puuryhmineen,
ja hänen oma pieni Elmdenensä oli vähän piilossa leveän, valkean,
kiertelevän Birminghamin tien varrella. Kun hän vitkaan vei katseensa
toiselle suunnalle, näki hän siellä suunnattoman kivirakennuksen,
valkoisen ja puhtaan, kuin olisi se lähtenyt rakennusmestarin kädestä.
Korkea torni kohosi toisessa päässä, ja sadat ikkunat hohtivat
punaisina aamuauringon paisteessa.
Hiukan erillään siitä oli toinen, pienempi, nelikulmainen, matalalla
oleva rakennus suuri savupiippu keskellä, josta korkea savupatsas kuin
höyhentöyhtö nousi pakkasen kuulastamassa ilmassa.
Koko suunnaton rakennusryhmä seisoi omalla pohjallaan kelvollisen
muurin ja istutetun mäntyaidan ympäröimänä, joka aikaa myöten
tulisi näyttämään komealta. Ulkoportin luona olevat suuret ko'ot
tarve-ainejätteitä, rivit suojuksia työmiehille ja suunnattomat
röykkiöt rakennustelineissä käytettyjä lankkuja todistivat, että
rakennustyö vastikään oli saatu valmiiksi.
Roobert Mc Intyre katseli uteliaana suuremmoista rakennusta. Se oli
kauvan ollut salaperäisyytenä ja puheen aiheena koko seudussa. Tuskin
vuosi oli kulunut siitä, kun huhu oli levinnyt, että joku miljoneeri
oli ostanut kappaleen maata, jolle hän aikoi rakentaa herraskartanon.
Sitten oli työskennelty päivät ja yöt, kunnes kaikki nyt pikkuseikkoja
myöten oli valmiina lyhemmässä ajassa, kuin mitä menee monen ainoastaan
kuusihuoneisen huvilan rakentamiseen.
Joka aamu oli kaksi pitkää ylimääräistä junaa saapunut Birminghamista
tuoden koko armeijan työväkeä, joiden sijalle illalla saapui toinen
miehistö jatkamaan työtä läpi yön kahdentoista suunnattoman sähkölampun
valossa. Työmiesten lukua näytti rajoittavan ainoastaan tila, missä
heitä voitiin käyttää.
Pitkät jonot vaunuja veivät valkeata Portlandista tuotua kiveä
tavaralastaamolta rautatieaseman luota rakennuspaikalle. Sadat uutterat
kädet kuljettivat kivet hakattuina ja muodostettuina varsinaisille
muurareille, jotka hilasivat ne ylös höyryvipujen avulla rakennuksen
yhä kohoaville seinille, jossa heidän toverinsa heti sovittivat ne
paikoilleen ja kiinnittivät sementillä. Päivä päivältä yleni rakennus,
pilareiden, koristeiden ja kuvanveistoteosten yhä ilmestyessä kuin
loihdittuna.
Eikä työ rajoittunut päärakennukseen. Suuri sivurakennus kohosi
samanaikuisesti, kokonaisia laumoja kalpeita miehiä saapui Lontoosta
monimutkaisine koneineen, suunnattomine sylintereineen, hiuluineen
ja kaabeleineen, jotka he asettivat tuohon erilliseen rakennukseen.
Suuri savupiippu, joka kohosi rakennuksen keskeltä, ja nuo omituiset
laitteet tuntuivat osoittavan, että se oli määrätty työskentely- tai
liikehuoneustoksi. Sillä huhu kävi, että se, joka oli välttämätöntä
köyhälle, oli tämän rikkaan miehen keppihevonen, ja että häntä huvitti
omin käsin askarrella kemikalioiden ja sulatusuunien kera.
Tuskin oli toista kerrosta alettu rakentaa, kun puusepät, peltisepät ja
kalustonhankkijat olivat täydessä toimessa alakerrassa toteuttamassa
tuhansia omituisia ja kalleita suunnitelmia omistajan viihtymykseksi ja
mukavuudeksi.
Omituisia juttuja kerrottiin ylt'ympäri seudussa ja vieläpä itse
Birminghamissakin siitä suunnattomasta loistosta ja siitä suoranaisesta
kulunkien ylenkatsomisesta, mikä oli omituista kaikille noille
hommille. Mikään summa ei näyttänyt liian suurelta maksettavaksi mitä
vähäpätöisimmästäkään pikkuseikasta, jolla voisi poistaa tai vähentää
joitakuita elämän pieniä vastahakoisuuksia.
Vaunuja ja taas vaunuja mitä kalleimpine huonekaluineen oli vyörynyt
töllistelevän kyläväestön keskitse. Kallisarvoisia nahkoja,
loistovärisiä mattoja, harvinaisia vaippoja, norsunluuta, ebenholtsia
ja metalliteoksia; jokainen silmäys niihin aarrevarastoihin antoi
aihetta uusiin kertomuksiin.
Ja kun vihdoin kaikki oli järjestetty, saapui nelikymmenhenkinen
palvelijakunta, mikä osoitti itse omistajan, mr Raffles Haw'in pikaista
tuloa.
Ei ihme niin ollen, että Robert Mc Intyre jokseenkin uteliaasti
silmäili suurta taloa ja huomasi savupiippujen tupruavan, ikkunoiden
olevan verhoilla varustetut ja muut merkit, jotka osoittivat, että
omistaja oli saapunut.
Pitkä rivi kasvihuoneita loisti kuin järvi toiselta puolelta, ja
niiden takana olivat suunnattomat talli- ja ulkohuonerakennukset.
Viisikymmentä hevosta oli viikko sitten viety Tamfieldin läpi, niin
että jos tilat olivatkin suuret, eivät ne kuitenkaan olleet suuremmat,
kuin oli tarpeen.
Kuka ja mikä oli tuo mies, joka syyti pois rahoja niin tuhlaavalla
kädellä? Hänen nimensä oli outo. Birmingham oli yhtä tietämätön kuin
Tamfield hänen alkuperästään ja hänen rikkautensa lähteistä. Roobert Mc
Intyre mietiskeli pää pyörällä sitä probleemia, seisoen siinä nojallaan
porttia vastaan, puhallellen sinertäviä savupilviä hiljaiseen,
kirkkaaseen ilmaan.
Äkisti osuivat hänen silmänsä tummaan vartaloon, joka tuli ulos
puutarhan portista ja läheni pitkin kierteistä tietä. Muutamassa
minuutissa saapui se kylliksi ylös hänen nähdäkseen hyvin tutut kasvot,
joita reunusti alhaalta jäykkä kaulus ja yläpuolelta englantilaisen
papin pehmeä, musta hattu.
"Hyvää huomenta, hra Spurling."
"Ah, hyvää huomenta, Roobert. Mitä kuuluu? Menettekö samaa tietä, kuin
minä? Miten tiet ovat liukkaat!"
Hänen pyöreät, ystävälliset kasvonsa säteilivät hyväntahtoisuutta, ja
hän teki pieniä hypähdyksiä käydessään, niinkuin se, jonka on vaikea
pysytellä paikoillaan iloissaan.
"Oletteko kuullut jotakin Hectorista?"
"Ihan todella. Hän lähti Spitheadista keskiviikkona ja ajattelee
kirjoittaa Madeirasta. Mutta Te saatte tavallisesti tuoreempia tietoja
Elmdenestä, kuin minä.
"Minä en tiedä, onko Laura saanut kirjettä. Oletteko ollut
tervehtimässä tulokasta?"
"Olen, tulen juuri hänen luotaan."
"Onko tämä Raffles Haw nainut?"
"Ei, hän on nuorimies. Eikä hänellä tunnu olevan sukulaisiakaan, mikäli
saatoin ymmärtää. Hän asuu yksinään lukuisine palvelijajoukkoineen.
Mitä erinomaisimmin varustettu rakennus! Se sai minut ajattelemaan
tuhatta ja yhtä yötä."
"Ja herra itse? Millainen tuntui hän olevan?"
"Hän on enkeli, suorastaan enkeli. En ole eläissäni koskaan nähnyt
enkä kuullut sellaista hyvyyttä. Hän on tehnyt minut onnellisimmaksi
ihmiseksi."
Papin silmät säteilivät liikutuksesta ja hän niisti äänekkäästi
nenäänsä suureen, punaiseen nenäliinaansa.
Roobert Mc Intyre tarkasteli häntä ihmetellen.
"Kuulen Teitä ihastuneena", hän sanoi. "Saanko luvan kysyä, mitä hän on
tehnyt?"
"Menin sopimuksen mukaan ylös hänen luokseen aamulla. Olen kirjoittanut
ja pyytänyt saada tervehtiä. Puhuin hänen kanssaan pitäjästä ja sen
tarpeista, pitkällisistä ponnistuksistani saadakseni kirkon eteläisen
osan korjatuksi, ja meidän vaivaloisista hommistamme auttaaksemme
puutteellisia pitäjäläisiäni tänä kovana talvena. Puhuessani ei hän
lausunut sanaakaan, vaan istui ilmeettömin kasvoin, kuin ei olisi minua
kuunnellutkaan. Kun olin lopettanut, tarttui hän kynään."
"Paljonko tarvitaan kirkon perinpohjaiseen korjaamiseen", kysyi hän.
"Tuhat puntaa", vastasin, "mutta olemme jo keskenämme itse saaneet
kokoon kolmesataa. Sqvire on hyvin anteliaasti lahjoittanut
viisikymmentä puntaa."
"Hyvä", hän sanoi, "ja miten on köyhien laita? Montako perhettä niitä
on?"
"Noin kolmesataa", vastasin.
"Ja hiilet maksavat, luulen, yhden punnan tonni", sanoi hän. "Kolme
tonnia riittänee jälellä olevaksi talveksi. Sitä paitsi voidaan saada
pari varsin hyvää peitettä kahdella punnalla. Se tekee viisi puntaa
perhettä kohden ja seitsemän sataa kirkolle." Hän pisti kynänsä
mustetolppoon, ja niin totta kuin elän, Roobert, kirjoitti hän siinä
paikassa pankkiosoituksen kahdelletuhannelle kahdellesadalle punnalle.
En tiedä, mitä sanoin, olin aivan huumaantunut, tuskin voin sammaltaa
muutamia sanoja kiitokseksi. Kaikki huoleni ovat kohotetut hartioiltani
yhdessä silmänräpäyksessä, ja totisesti, Roobert, tuskin saatan sitä
uskoa".
"Hänen täytyy olla hyvin hyväätekeväinen mies."
"Suunnattomasti! Ja niin vaatimaton sitten. Olisi voinut luulla, että
minä olisin tehnyt hänelle palveluksen ja hän ollut almunanoja. Minun
täytyi ajatella sanoja, jotka saivat lesken sydämen sykkimään ilosta,
sen saatan vakuuttaa. Tuletteko mukana pappilaan?"
"Ei minä kiitän, herra Spurling. Minun täytyy mennä kotiin aloittamaan
uutta tauluani. Se on viiden jalan pituinen kangas — roomalaisten
maihinnousu Kentissä. Minun täytyy kerran vielä koettaa päästä
akatemiaan. Hyvästi."
Hän kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa tietä alaspäin papin
poiketessa tielle, joka vei hänen kotiinsa.
Roobert Mc Intyre oli muuttanut suuren, tyhjän huoneen Elmdenen
yläkerroksessa atelieeriksi ja sinne vetäysi hän aamiaisen jälkeen. Oli
hyvä, että hänellä oli joku olopaikka itselleen, sillä isä ei puhunut
paljon muusta kuin pääkirjoistaan ja laskuistaan, ja Laura oli tullut
hiukan äreäksi ja nurisevaksi sen jälkeen kuin oli kadonnut hänen ainoa
vetovoimansa Tamfieldista.
Huone oli alaston ja synkkä ilman seinäpapereita ja mattoja, mutta
hauska tuli räiskyi kamiinissa, ja kaksi suurta ikkunaa varasi
taiteilijalle tarpeeksi valoa. Hänen maalaustelineensä seisoi keskellä
huonetta ja sille oli asetettu suuri kangas; kaksi viimeistä koetta,
"Tuomas Canterburylaisen murha" ja "Magna chartan allekirjoittaminen",
olivat seinän vierellä nojallaan.
Roobert oli heikko suurille aiheille ja leveille vaikutuksille. Jos
hänen kunnianhimonsa olikin suurempi kuin kykynsä, niin oli hänellä
kuitenkin vielä kiintymyksessään taiteeseen ja kärsivällisyydessään
vastoinkäymisissä edellytykset kehittyä taitavaksi maalariksi. Kahdesti
olivat hänen taulunsa tehneet matkan kaupunkiin, kahdesti olivat ne
tulleet hänelle takaisin, niin että kauniit kullatut puitteet, jotka
olivat tehneet syvän loven hänen kukkaroonsa, alkoivat saada merkkejä
palveluksistaan.
Huolimatta niiden nöyryyttävästä seurasta Roobert kuitenkin kääntyi
uuteen työhönsä kaikella sillä innolla, minkä vakaumus lopullisesta
myötäkäymisestä voi antaa.
Mutta sinä päivänä hän ei voinut työskennellä. Turhaan siveli
hän taustaa johonkin kohtaan ja veteli ääriviivoja roomalaisten
airolaivojen pitkille kaarille. Mitä hän tahtoikaan tehdä, hänen
ajatuksensa irtaantuivat työstä kiintyäkseen aamuiseen haasteluun papin
kanssa.
Hänen mielikuvituksensa oli sidottu kun hän ajatteli tuota
eriskummallista miestä, joka eli erakkona kokonaisen lauman keskellä
ja jolla kuitenkin oli niin suuri valta, että yhdellä kynänvedolta voi
muuttaa surun iloksi ja tehdä toiseksi tilan koko pitäjässä.
Tapaus viidenkymmenen punnan pankkiosoituksen yhteydessä tuli
takaisin hänen mieleensä. Ihan varmaan oli Hector Spurling joutunut
tekemisiin Raffles Haw'in kanssa. Ei saattanut olla kahta miestä
samassa seurakunnassa, joille sellainen summa oli niin vähäpätöinen,
että se ohimennen heitettiin palkinnoksi mitättömästä avunteosta.
Luonnollisesti oli se Raffles Haw; ja hänen sisarellaan oli hallussaan
pankkiosoitus määräyksineen, että hän sen antaisi omistajalle, jos tämä
tulisi tietoon.
Hän heitti pois värilautansa, meni alas arkihuoneesen ja kertoi
Lauralle ja isälleen aamuisesta kohtauksestaan papin kanssa ja
vakuutuksestaan, että uusi tilanomistaja oli se mies, jota Hector etsi.
"Katsos vain", sanoi vanha Mc Intyre. "Kuinka kuuluvat ne yhteen,
Laura? Sitä en minä ymmärrä. Mitä tietävät naiset rahoista ja
afääreistä? Anna sinä pankkiosoitus minulle ja minä olen vapauttava
sinut kaikesta vastuunalaisuudesta. Minä pidän kokonaan huolta asiasta.
"Se on mahdotonta, isä", sanoi Laura päättävästi. "Minä en ajattelekaan
antaa sitä pois itseltäni".
"Sellaisessako ajassa me elämme", huusi ukko ja kohotti vastaanlausuen
käsiään. "Sinä unohdat velvollisuutesi päivä päivältä yhä enemmän,
Laura. Ne rahat olisivat hyödyksi minulle — hyödyksi, ymmärrätkö sinä.
Ne tulisivat olemaan kulmakivenä siinä suunnattomassa liikkeessä,
jonka minä jälleen panen pystyyn. Minä tulen käyttämään ne, Laura — ja
minä maksan sinulle korkoa — neljä, sanokaamme vaikka neljä ja puoli
prosenttia — ja sinä voit saada ne takaisin milloin hyvänsä. Ja minä
annan sinulle takuuden — takuuden — kunniasanalla."
"Se on aivan mahdotonta, isä", vastasi tytär kylmästi. "Ne eivät ole
minun rahojani. Hector pyysi minua niitä säilyttämään. Hän pyysi, että
olisin hänen pankkiirinsa. Ei ole minun vallassani lainata niitä pois.
Ja mitä tulee sinun ajatukseesi, Roobert, niin, olipa se oikein tai
väärin, minä olen varma siitä, etten anna rahoja herra Haw'ille enkä
kenellekään muulle ilman Hectorin nimenomaista käskyä."
"Sinä teet aivan oikein siinä, ettet anna niitä herra Haw'ille",
huudahti ukko nyökäyttäen hyväksyvästi päätään monta kertaa. "Minä en
sallisi niiden joutuvan pois perheestä."
"Hyvä; minä ajattelin vain sanoa teille arveluni."
Roobert otti hattunsa ja meni ulos päästäkseen kuulemasta väittelyä
isänsä ja sisarensa välillä, sillä näytti siltä, kuin he olisivat
aikoneet sitä jatkaa. Hänen taiteilijasielunsa kärsi moisista
pikkumaisista ja ikävistä sananväänteistä, ja hän koetti raittiissa
ilmassa ja avaraa maisemaa katsellen rauhoittaa tunteitaan.
Itaruus ei ollut hänen heikkouksiaan ja isän alituinen pakina rahoista
herätti hänessä inhoa ja vastenmielisyyttä.
Roobert kulki hitaasti mielitietään, joka koukerteli yli kukkulan, ja
hänen ajatuksensa vaelsivat roomalaisten maahantulosta salaperäiseen
miljoneeriin. Silloin huomasi hän edessäpäin pitkän, laihan miehen,
joka piippu suussa koetti sytyttää tulitikkua lakkinsa suojassa.
Mies oli puettu karkeaan merimiesviittaan ja hänellä oli kasvoissaan
ja käsissään noen ja savun jälkiä. Tupakoitsijain välillä vallitsee
jonkinlainen yhtenäisyydentunne, joka voittaa kaikki yhteiskunnalliset
arvoeroitukset, jonka tähden Roobertkin pysähtyi ja ojensi
tulitikkulaatikkonsa rikkitikkuineen.
"Pitäisikö olla tulta?" sanoi hän.
"Kiitoksia". Mies otti esille tulitikun, raappasi ja kumartui sitä
kohden.
Hänellä oli kapeat, kalpeat kasvot, iso, vanukkeinen parta ja hyvin
terävä kyömynenä. Suorat, paksut kulmakarvat, jotka melkein yhtyivät,
antoivat kasvoille päättävää ja lujaa luonnetta todistavan näön.
Nähtävästi hän oli jokin työnjohtaja, mahdollisesti joku niistä, joilla
oli ollut tekemistä uuden talonrakentamisessa. Siinä oli mahdollisuus
saada jotakin selvikettä niihin kysymyksiin, jotka olivat herättäneet
hänen uteliaisuuttaan. Roobert odotti, kunnes mies oli sytyttänyt
piippunsa, ja kävi sitten edelleen hänen rinnallaan.
"Oletteko menossa uudelle rakennukselle?" kysyi hän.
"Olen."
Miehen ääni oli kylmä ja hänen käytöksensä pidätetty.
"Ehkä teillä oli tehtävää siellä, kun sitä rakennettiin?"
"Kyllä, minulla oli sormi mukana pelissä."
"Sanotaan, että sen sisusta on aivan ihmeellinen. Siitä on tavattomasti
puhuttu paikkakunnalla. Onko kaikki niin upeaa, kuin sanotaan?"
"Tosiaankin minä sen tiedän. Minä en ole kuullut, mitä puhutaan."
Hänen käytöksensä oli kaikkea muuta kuin kehoittavaa ja Roobertista
tuntui, kuin olisi outo toisinaan tarkastanut häntä syrjästäpäin,
epäluuloinen katse terävissä, harmaissa silmissään.
Mutta juuri siksi, että hän oli niin varova ja poisvetäyvä, näytti
paljon enemmän uskottavalta, että hän voisi antaa tietoja, jos vain
keksisi tavan, jolla saisi hänet sen tekemään.
"Kas, tuolla se on", huomautti hän, kun he tulivat kukkulan
korkeimmalle kohdalle ja taas katselivat suurta rakennusta. "Jaa, kyllä
se lienee suunnattoman upea ja kallisarvoinen, mutta minä puolestani
asuisin kuitenkin mieluummin omassa pienessä kamarissani tuolla
alhaalla kylässä."
Työmies veti muutamia vakavia savuja piipustaan.
"Te ette niin muodoin suuresti ihaile rikkauksia", hän sanoi.
"En. En toivoisi olevani rahtuakaan rikkaampi kuin olen. Luonnollisesti
tahtoisin mielelläni saada myydyiksi taulujani. Täytyyhän elää. Mutta
sen enempää en pyydä. Uskallan väittää, että minä, köyhä taiteilija,
tai te, joka työskentelette jokapäiväisen leivän edestä, olemme
onnellisempia kuin tuon suuren palatsin omistaja."
"Se on todellakin hyvin mahdollista", vastasi toinen paljon
suopeammalla äänellä.
"Taiteessa", sanoi Roobert, jota keskustelu alkoi lämmittää, "on
palkintonsa itsessään. Mitä rahalla ostettavissa olevia suorastaan
ruumiillisia, nautintoja, voisi verratakaan siihen tyydytyksen
värähdykseen, jota tuntee silloin, kun oivaltaa idean johonkin uuteen,
johonkin kauniiseen, ja jokapäiväiseen iloon, kun näkee luomansa
kasvavan käsissään, kunnes se on edessä täydellisenä kokonaisuutena?
Taiteineni ja ilman rikkauksia olen minä onnellinen. Ilman taidettani
tuntisin tyhjyyttä, jota eivät mitkään aarteet poistaisi. Mutta minä en
todellakaan tiedä, miksi tästä kaikesta teille puhelen."
Työmies oli pysähtynyt ja katsoi häneen vakavasti syvimmän
mielenkiinnon ilmetessä hänen savun mustaamilla kasvonpiirteillään.
"Minua ilahuttaa kovin se, mitä sanotte", hän virkki. "On hupaista
tietää, että kultaisen vasikan palvelus ei ole aivan yleistä, ja että
edes muutamia on olemassa, jotka kohoutuvat sen yläpuolelle. Tahdotteko
ojentaa minulle kätenne?"
Se oli vähän kummastuttava pyyntö, mutta Roobert tapasi hiukan
ylvästellä rahvaanomaisuudestaan ja siitä, että niin helposti saattoi
tulla ystäväksi kaikenlaisten ja kaikensäätyisten ihmisten kanssa. Hän
puristi sydämellisesti tilapäisen tuttavansa kättä.
"Te näytitte vähän uteliaalta tähän taloon nähden. Minä tunnen sen
sangen hyvin ja voisin mahdollisesti näyttää teille yhtä ja toista
vähäpätöistä, joka voisi huvittaa teitä. Täällä on portti. Tahdotteko
käydä sisälle kanssani?"
Se oli siis todellakin mahdollista. Roobert suostui halukkaasti ja
kävi ylös koukertelevaa ajotietä istutettujen mäntyjen välitse.
Mutta nähdessään siivottoman oppaansa oikaisevan suoraan yli leveän
hiekoitetun alueen pääkäytävää kohden tunsi hän joutuneensa väärään
paikkaan.
"Ei millään ehdolla pääkäytävän kautta", kuiskasi hän ottaen
seuralaistaan kädestä. "Mahdollisesti herra Raffles Haw ei pitäisi
siitä?"
"Ei mitään vaaraa siitä luullakseni", sanoi toinen rauhallisesti
hymyillen. "Minun nimeni on Raffles Haw".