Kaksoisarvoitus.
"Minä pelkään, että hän ei tule", sanoi Laura Mc Intyre lohduttomalla
äänellä.
"Minkätähden ei?"
"Oh, katsele ilmaa, se on vallan hirveä."
Hänen niin sanoessaan löi lumipyörre tohisten ja rapisten ikkunaan,
joka oli verhottu kodikkailla punaisilla akuttimilla, ja kiivas
tuulenpuuska puski ulvoen ja sihisten puutarhaa ympäröivien suurien
valkearunkoisten jalavien oksien kautta.
Robert Mc Intyre nousi luonnoksensa äärestä, jossa oli askaroinut, ja
ottaen yhden lampuista käteensä hän kurkisti ulos puutarhaan. Näkyi
selvästi, kuinka lehdettömien puitten rungot taipuivat ja tutisivat
lumituiskussa. Hänen sisarensa istui tulen luona ja katsoi veljen
lampun valossa selväpiirteisesti näkyvää profiilia. Ne olivat kauniit
kasvot, nuoret, iloiset ja puhdaspiirteiset, ylöskammattu tukka
taipuen kiharoiksi tavalla, jota pidetään taiteilijasielun merkkinä.
Oli jotakin hienoa noissa hiukan kokoonvedetyissä silmissä, sievissä,
kultareunustaisissa silmälaseissa ja mustassa samettinutussa, jonka
olkapään kohdalle valo täytenä lankesi. Ainoastaan suun seudussa oli
jotain — vivahdus raakuutta, mahdollisuus heikkouteen — joka muutamien
silmissä, ja niiden joukossa myöskin siskon, häiritsi hänen kasvojensa
kauneutta ja miellyttäväisyyttä. Mutta jos ajatellaan, kuten hän itse
tapasi sanoa, että polo kuolevainen on loppumattoman esi-isäjoukon
jokaisen huonon piirteen, jokaisen ruumiillisen vajavaisuuden
perillinen, niin täytyy totisesti sen olla onnen kultapoika, jonka
muotoon luonto ei ole merkinnyt mitään vanhaa perhesyntiä.
Ja siihen nähden oli tuo säälimätön velkoja todella mennyt niin
pitkälle, että oli merkinnyt saatavansa nuoreen naiseen itseenkin,
vaikka hänellä kasvojen ylemmän osan verraton kauneus esti huomaamasta
jokaista heikkoa kohtaa alemmassa. Hän oli tummempi kuin veljensä
— niin tumma, että hänen runsaat, kiharaiset hiuksensa näyttivät
mustilta, kunnes valo lankesi viistoon niille. Hienot, hiukan
juonikkaat kasvonpiirteet, sievästi merkityt kulmakarvat ja miettivät,
mutta kuitenkin leikilliset silmät olivat täydellistä lajissaan, ja
sentään siinä kaikessa oli jotakin toivomisen varaa. Tuntui kuin olisi
ollut jokin virhe piirteissä tai ilmeessä, ja kun lähemmin tutki
asiaa, osottausihe siksi pieni mutka ja jotakin velttoa alahuulessa;
vähäpätöistä itsessään, mutta kylliksi kuitenkin muuttaakseen kauniit
kasvot vain koreiksi. Hyvin alakuloiselta ja vähän suuttuneelta hän
näytti siinä istuessaan taapäin nojautuneena nojatuolissaan kasa
loistavaa silkkiä ja hollantilaista kangasta polvillaan ja kädet
yhdessä pään yläpuolella, niin että valkeat kyynärvarret näkyivät ja
hieman sieroittuneet kyynäspäät pistivät esiin kummallekin puolelle.
"Minä tiedän ettei hän tule", toisti hän.
"Lorua, Laura! Varmasti tulee hän. Merimies, pelkäisikö hän ilmaa?"
"Ahah!" Hän kohotti sormeansa ja riemuitseva hymyily leikki hänen
kasvoillaan sitten jälleen kuollakseen epävarmaksi, pettyneeksi
katseeksi. "Se on vain isä", mutisi hän.
Etehisestä kuului laahustavia askeleita ja pieni, laiha mies
likaantunein kengin tuli ryhdittömästi käyden huoneeseen. Mr Mc
Intyre vanhempi oli kalvas, luihu katseinen mies, jolla oli punainen
ohut parta, korkea ja vähän harmaansekainen tukka ja alakuloiset,
kuoppaiset kasvot. Huono terveys ja vastoinkäymiset elämässä olivat
yhdessä lyöneet leimansa häneen. Kymmenen vuotta varemmin oli hän
ollut Birminghamin rikkaimpia asetehtailijoita, mutta suuri joukko
onnettomuuksia yrityksissä oli ottanut hänen suuren varallisuutensa ja
vihdoin pakoittanut hänen tekemään vararikon. Hänen vaimonsa kuolema
juuri sinä päivänä, jolloin hän oli julistettu maksukyvyttömäksi, oli
kukkuroinut onnettomuudenpikarin, ja sen jälkeen oli hän kuljeskellut,
tylsä, puolihämmentynyt ilme ohuissa, kalpeissa kasvoissaan todisteena
sielusta, joka oli tärviöllä. Niin perinpohjainen oli hänen häviönsä
ollut, että perhe olisi sortunut suurimpaan köyhyyteen, jollei eräs
eno, joka oli koonnut itselleen omaisuuden Austraaliassa, olisi
testamentissaan määrännyt lasten hyväksi kaksisataa puntaa vuodessa.
Panemalla yhteen ansionsa ja vuokraamalla asunnon Tamfieldin
rauhalliselta maalaispaikkakunnalta, joka oli noin neljäntoista
penikulman päässä suuresta piirikuntakaupungista, he edelleen
saattoivat elää kutakuinkin mukavasti. Mutta muutos oli yhtäkaikki
katkera heistä kaikista, Roobertista, joka oli pakotettu luopumaan
taiteelliselle maulleen niin mieluisasta loistosta ja käyttämään
taidetta, siihen asti mieluisinta keppihevostaan, keinona ansaitakseen
ja tullakseen toimeen, ja vielä enemmän Laurasta, joka vääntelehti
vanhain ystäväinsä sääliväisyyttä ja piti Tamfieldin lehtokujat ja
kedot sietämättömän ikävinä hälisevässä Edgbaston'issa vietetyn elämän
jälkeen.
Heidän huoliansa raskautti lisäksi isän käytöstapa. Hänen elämänsä
oli nyt yksi ainoa jatkuva valitus vastoinkäymisestä, ja hän etsi
lohdutusta kokemilleen onnettomuuksille milloin rukouskirjasta, milloin
paloviinapullosta.
Yksi vetovoima kuitenkin kiinnitti Lauraa Tamfieldiin, mutta sen oli
hän nyt menettämäisillään.
Pienen talonpoikaiskylän valitsemisen olinpaikaksi oli ratkaissut
se seikka, että perheen vanha ystävä, hänen korkea-arvoisuutensa
John Spurling oli nimitetty papiksi sinne. Hector Spurling, vanhin
poika, kaksi kuukautta vanhempi Lauraa, oli ollut kihloissa tämän
kanssa useita vuosia ja he olivat juuri menemäisillään naimisiin, kun
äkillinen aineellinen sortumus tuhosi heidän suunnitelmansa.
Alaluutnanttina laivastossa oli hänellä paraikaa loma ja tuskin
iltaakaan kului, ettei hän tullut pappilasta Elmdeneen, jossa Mc
Intyre't asuivat. Mutta sinä päivänä olivat he saaneet häneltä
kirjelipun, että hänet oikopäätä oli kutsuttu palvelukseen määräyksellä
olla laivassaan Portsmouthissa seuraavana iltana. Hän pistäytyi sentään
edes vain puoleksi tunniksi sanoakseen hyvästit.
"No, missä on Hector"? kysyi mr. Mc Intyre vilkuillen joka taholle.
"Hän ei ole tullut, isä. Miten voit luulla, että hän tulisi tällaisella
ilmalla! Varmaankin on kohta jalkaa paksulta lunta pappilan aukealla."
"Ei tullut, mitä sanot", uikutti vanha mies heittäytyen sohvalle. "Jaa,
jaa, se vielä puuttui, että hän ja hänen isänsä jättäisivät meidät;
silloin olisi mitta täysi".
"Kuinka saatat edes ajatella sellaista isä", huudahti Laura
suuttuneena. "He kun ovat olleet uskollisia kuin kulta. Mitä he
arvelisivat, jos kuulisivat sinua"!
"Minä luulen, Roobert", sanoi hän, panematta huomiota tyttären
muistutuksiin, "että minä tahdon saada pienen kulauksen, ainoastaan
kaikkein pienimmän pikkukulauksen konjakkia. Niin paljon kuin
sormustimeen mahtuu, sillä luulen ihan todella kylmettyneeni
lumimyrskyn aikana tänään."
Roobert edelleen väliä pitämättä piirusteli luonnoskirjaansa, mutta
Laura katsahti ylös työstään.
"Pelkään, ettei ole lainkaan konjakkia kotona, isä", hän sanoi.
"Laura, Laura!" Hän ravisti päätään enemmän surullisesti kuin
vihaisesti. "Sinä et ole enää lapsi, Laura, sinä olet nainen ja sinulla
on talous hoidettavanasi, Laura. Me luotamme sinuun. Me uskomme itsemme
kokonaan sinun huostaasi. Mutta sinä annat veliraukkasi kaivata
konjakkia, puhumattakaan minusta, sinun isästäsi. Suuri Jumala, Laura,
mitä olisi äitisi sanonut? Ajattele onnettomuutta, ajattele äkillistä
pahoinvointia, ajattele apoplektista kohtausta, Laura. Se on hyvin
suuri vas— hyvin suuri vastuu — hyvin suuri vaara, jonka alaiseksi
meidät heität."
"Minua ei liikuta sellaiset halvauskohtaukset", sanoi Roobert lyhyesti,
"niin ettei Lauran tarvitse pitää konjakkia kotona minua varten".
"Se on korvaamaton lääkkeenä, Roobert. Sitä on käytettävä oikein,
ymmärrätkö sinä, ei väärinkäytettävä. Siinä on koko salaisuus. Mutta
minä menen alas 'Kolmeen kyyhkyseen' puoleksi tunniksi".
"Rakas isä", huudahti nuori mies, "eihän isän pidä mennä ulos
tällaisena iltana. Jos isän pitää saada konjakkia, niin käyhän päinsä
lähettää Saara, tai minä menen itse, tai —".
Pam! pieni kokoonmytistetty paperilappu tuli siskon tuolilta suoraan
alas luonnoskirjalle hänen eteensä. Hän suoristi sen ja piti sitä valoa
vasten.
"Herran tähden anna hänen mennä", oli kirjoitettu paperille.
"No, pukeudu ainakin lämpimästi" jatkoi hän, ilmaisten äkillisen
rintamamuutoksensa miesmäisellä kömpelyydellä, joka pelästytti sisarta.
"Kenties ei olekaan niin kylmä, kuin näyttää. Sinä et voi eksyä, se on
edes hyvä, ja eihän ole mentävä enempää kuin sata askelta".
Kovin harmitellen ja sureskellen tyttärensä puuttuvaa toimekkuutta
vanha Mc Intyre pujottausihe päällystakkiinsa ja kääri kaulahuivin
pitkän, ohuen kaulansa ympärille. Tuima ja kylmä tuulenhengähdys pani
lampunliekin loimottamaan, kun hän avasi eteisen oven. Hänen molemmat
lapsensa kuuntelivat askeleiden tohisevaa ääntä ukon vitkalleen
rämpiessä alas pitkin puutarhan koukeroista käytävää?
"Hän tulee pahemmaksi — hän käy sietämättömämmäksi", sanoi Roobert
vihdoin. "Meidän ei olisi pitänyt päästää häntä ulos; hän ehkä tekee
itsensä naurun alaiseksi".
"Mutta onhan viimeinen ilta jolloin Hector tulee", huomautti Laura.
"Olisi ollut hirveätä, jos he olisivat tavanneet toisensa ja hän olisi
huomannut jotakin. Sen vuoksi minä toivoin että hän menisi".
"No, sitten meni hän juuri paraiksi", veli sanoa tokasi, "sillä minä
kuulen portin avattavan, ja — näetkö?"
Hänen puhuessaan kuului iloinen huudahdus ulkoa ja luja koputus
ikkunaan. Roobert meni avaamaan ja päästi sisälle nuoren
korkeavartaloisen miehen, jonka musta nukkanuttu oli aivan
kimaltelevien lumikristallein peitossa. Ääneen nauraen ravisti hän
itseään kuin newfoundlantilaiskoira ja löi pois lumen saappaistaan,
ennenkun astui sisälle pieneen valaistuun huoneeseen.
Hector Spurlingin ammatti oli kirjoitettu hänen kasvojensa jokaiseen
piirteeseen. Puhtaaksi ajeltu huuli ja leuka, pieni poskiparta, suora,
päättäväisyyttä ilmaiseva suu ja ahavoittuneet kasvot, kaikki tuo puhui
kuninkaallisesta laivastosta.
Viisikymmentä sellaista muotoa saa nähdä joka ilta vuoden läpeensä
pöydän ympärillä upseerien yhdistyksessä kuninkaallisen laivaston
kolleegiossa Portsmouthsin laivaveistämöllä — kasvoja, jotka ovat
tavallisesti toistensa näköisiä enemmän kuin useinkaan veljen ja
veljen. Ne ovat kaikki valetut samaan muotoon, tuloksia järjestelmästä,
joka opettaa varhaista itseluottamusta, rohkeutta ja miehekkyyttä,
kaiken kaikkiaan kaunis tyyppi, vähemmän hienostunut ja vähemmän
henkevä ehkä kuin heidän veljiensä maalla, mutta täynnä totuutta,
tarmoa ja sankaruutta. Hänen vartalonsa oli suora, pitkä ja hyvin
muodostunut, silmät terävät, harmaat, käytöstapa varma ja reipas, kuin
miehen, joka on tottunut sekä käskemään että tottelemaan.
"Saithan toki lähettämäni lipun", sanoi hän astuessaan huoneeseen.
"Minun täytyy mennä pois jälleen, Laura. Eikö se ole helkkarinmoista?
Vanha Smithers tarvitsee väkeä ja tahtoo, että minun pitää heti tulla".
Hän istahti tytön viereen ja laski ruskean kouransa hänen valkean
kätensä päälle. "Mutta siitä ei synny pitkää matkaa tällä kerralla",
hän jatkoi. "On kysymys lentävästä toimituksesta. — Madeira, Gibraltar,
Lissabon ja kotiin. Minua ei lainkaan kummastuta, jos tulemme kotiin
maaliskuussa."
"Minusta tuntuu, kuin olisi vain pari päivää siitä, kun tulit", vastasi
tyttö.
"Pieni rakas! Mutta se ei tule pitkäksi. Pidä huolta hänestä hyvin,
Roobert, ollessani poissa. Ja kun tulen takaisin, Laura, niin se
on viimeinen kerta, muista se! Lemmon raha-asiat! On paljon niitä,
jotka tulevat aikoihin vähemmällä. Meillä ei tarvitse olla taloa.
Mitä me sillä tekisimme? Soutseassa saa vuokrata kelpo huoneita
kahdella punnalla viikossa. Mc Dongell, meidän laivakasöörimme, on nyt
juuri mennyt naimisiin ja hän maksaa vain kolmekymmentä shillingiä.
Pelkäisitkö sitä, Laura?"
"En suinkaan vähääkään!"
"Kelpo isäukkoni on niin tavattoman varovainen. Odota, odota, odota,
huutaa hän alinomaa. Minä sanon, että hänellä olisi pitänyt olla virka
raskaassa tykistössä! Mutta minä puhun hänen kanssaan vielä tänä
iltana. Saadaan nähdä eikö se onnistu. Ja sinun pitää puhua isäsi
kanssa. Roobert saa luvan auttaa sinua. Tässä sinulle niiden satamien
nimet, joissa tulemme käymään, ja päivämäärä, milloin se tapahtuu.
Laita niin, että saan kirjeen, mihin tulen."
Hän otti palan paperia nuttunsa taskusta, mutta sen sijaan, että olisi
antanut sen nuorelle naiselle, tuijotti hän siihen tuijottamistaan
suurimman kummastuksen kuvastuessa kasvoillaan.
"Nyt on kumma", huudahti hän. "Katso Roobert, miksi kutsut sinä tätä?"
"Pidä sitä valoa päin. No, sehän on englantilainen viidenkymmen punnan
pankkiosoitus. Ei mitään erinomaista, mikäli minä voin nähdä."
"Päinvastoin! Se on hullunkurisinta, mitä milloinkaan minulle on
tapahtunut. Minä en lainkaan käsitä sitä".
"Kuule Hector", huudahti neiti Mc Intyre kehoittavasti "Minullekin on
sattunut jotakin hullunkurista tänään. Lyön vetoa parin sormikkaita,
että minun seikkailuni oli oudompi kuin sinun, vaikka minulla ei
olekaan niin oivallista näytettävää lopuksi".
"Anna kuulua, sitä minäkin, mutta Roobert olkoon tuomari".
"Esittäkää asianne". Nuori taiteilija sulki luonnoskirjansa ja nojasi
päätään kädellään tekeytyen juhlalliseksi. "Naiset ensiksi! Aloita,
Laura, vaikka minä luulen tuntevani sinun seikkailusi jo osaksi".
"Se tapahtui aamulla, Hector", alkoi tyttö. "Oh, se on totta, tapaus
saattaa sinut aivan raivoisaksi. Sen minä unohdin. Mutta kuitenkin, älä
ole siitä milläsikään, se poika raukka oli varmaankin ihan hupsu".
"Mistä hitosta on kysymys", huudahti nuori upseeri ja siirti katseensa
pankkiosotuksesta kihlattuunsa.
"Oi, se on varsin viatonta, ja sentään täytyy sinun myöntää, että
se oli hyvin kummallista. Minä olin mennyt ulos kävelemään, mutta
kun alkoi sataa lunta, etsin suojaa katoksessa, jonka työmiehet ovat
rakentaneet tämänpuoleiseen päähän suurta taloa. Väki on mennyt pois,
kuten tiedät, ja sanotaan että uusi omistaja tulee huomenna, mutta
vaja on vielä paikoillaan. Istuin jonkun tavaralaatikon päällä, kun
eräs mies tuli tietä ja pysähtyi saman katoksen alle. Se oli tyyni
mies kalpein kasvoin, hyvin pitkä ja laiha, luullakseni vähän yli
kolmenkymmenen vuoden, yksinkertaisesti puettu, mutta kasvojen ilme
ja käytös olivat gentlemannin. Hän teki pari kysymystä kylästä ja
väestöstä, joihin minä luonnollisesti vastasin, kunnes yks, kaks,
aloimme jutella mitä hupaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla mitä
mistäkin. Aika kului niin nopeasti, että aivan unohdin lumisateen,
kunnes hän sanoi, että se hetkeksi oli tauonnut. Kun silloin käännyin
mennäkseni, mitä luuletkaan hänen tehneen. Hän astui askeleen minua
kohden, katsoi surullisesti ja miettiväisesti minua kasvoihin ja
sanoi: 'Tahtoisin ihmeekseni tietää, voisitteko pitää minusta, jos
minä olisin köyhä?' Eikö se ollut kummallista? Minä pelästyin niin,
että syöksyin ulos katoksesta ja kiirehdin tieheni, ennenkuin hän ehti
sanoa sanaakaan. Mutta tiedätkö, Hector, ei sinun tarvitse näyttää niin
raivostuneelta sen vuoksi, sillä kun nyt ajattelen asiaa ja muistan
hänen äänensä ja käyttäytymisensä, olen varma, ettei hän tarkoittanut
mitään pahaa. Hän ajatteli ylevästi, ilman pienintäkään aikomusta
loukata minua. Minä olen vakuutettu siitä, että mies raukka oli hullu".
"Hm! Hänen hulluudessaan oli kuitenkin johdonmukaisuutta", huomautti
veli.
"Olisi ollut johdonmukaisinta, että olisin saanut potkaista häntä",
sanoi luutnantti kiivaana. "Eläissäni en ole kuullut mitään niin
häpeämätöntä".
"No, sanoinhan, että raivostuisit". Tyttö laski valkoisen kätensä hänen
karkean merimiesnuttunsa hihalle. "Eihän se ollut mitään. Enhän minä
milloinkaan tule uudestaan näkemään tuota onnetonta miestä. Hän oli
nähtävästi vieras tällä paikkakunnalla. Se oli minun pieni seikkailuni,
anna meidän nyt kuulla sinun".
Nuori mies antoi pankkiosoituksen liukua peukalon ja etusormen välissä
pyyhkäisten toisella kädellä otsaansa ikäänkuin muistellaksensa jotakin.
"Sen täytyy olla hullunkurinen erehdys", sanoi hän. "Minun on
koetettava oikaista se. Mutta en tiedä, kuinka menettelisin. Lähdin
alas kylään pappilasta, kun jo oli hämärä, ja kohtasin miehen
vaunuissa, jotka olivat joutuneet tukalaan asemaan. Yksi pyörä oli
pudonnut alas lumen peittämän ojan reunalta, ja korkealla tiellä
seisovat vaunut olivat pahasti kallellaan ylihangan puolelle, niin että
mies oli luisua alas istuimelta.
"Autoin hänet tietysti tienpuolelle ja sain pian pyöränkin ylös
ojasta. Oli aivan pimeä, ja otaksun, että ihminen luuli minua
talonpoikaislurjukseksi, sillä me emme vaihtaneet viittä sanaa. Kun
hän ajoi edelleen, pisti hän tämän käteeni. Oli aivan sattuma, etten
heittänyt pois sitä, sillä tuntiessani, että se oli kokoonrypistetty
paperilappu, kuvittelin mielessäni, että se varmaankin oli jonkun
kauppiaan osoitekortti tai jotakin sellaista. Onneksi pistin sen
kuitenkin taskuuni, josta se tuli käteeni etsiessäni merkitsemääni
luetteloa satamista, joihin matkalla tulemme poikkeamaan. Nyt tiedätte
asiasta yhtä paljon kuin minäkin."
Veli ja sisar tuijottivat kummastuksissaan mustan ja valkean kirjavaan,
rypistettyyn pankkiosoitukseen.
"No, sinun tuntemattoman matkamiehesi on täytynyt olla vähintääkin itse
Monte Christo tai Rothschild", sanoi Roobert. "Luvalla sanoen, Laura,
olen sitä mieltä, että sinä olet menettänyt vedon".
"Oi, minä olen hyvin tyytyväinen menettäissäni sen. En koskaan ole
kuullut moista onnensattumaa. Olisi mieltäkiinnittävää tuntea se mies".
"Mutta enhän saata ottaa vastaan hänen rahojaan", sanoi Hector Spurling
katsoen hiukan tuskallisesti pankkiosoitukseen. "Vähän juomarahoja
saattaa käydä päinsä, mutta täytyy olla jokin raja. Sitäpaitsi se on
erehdys. Ja kuitenkin täytyi olla tarkoitus antaa minulle jotakin
suurta, sillä hän ei voinut erehtyä pankkiosoituksen ja rahalantin
välillä. Saan luvan kuuluttaa suosiollista herraa".
"Se olisi melkein synti", huomautti Roobert. "Minun täytyy sanoa, etten
ajattele asiaa aivan samoin kuin sinä".
"Niin, minusta tuntuu todellakin, kuin käyttäytyisit kuin Don Quixote,
Hector", sanoi Laura Mc Intyre. "Miksi ei ottaa sitä vastaan samalla
mielellä, kuin se on lahjotettu? Sinä teit oudolle palveluksen, — ehkä
suuremman palveluksen, kuin tiedätkään — ja hän antoi sinulle tuon
pieneksi muistoksi tapauksesta. Minä en näe pienintäkään syytä, miksi
et voisi sitä pitää".
"No jaa", sanoi nuori merimies neuvotonna nauraen, "mutta se ei
kuitenkaan ole aivan oikein — minä en saattaisi kertoa tätä juttua
yhdistyksessä".
"Mutta joka tapauksessa sinun pitää matkustaa huomenna", huomautti
Roobert. "Sinulla ei ole aikaa tiedustella tuota salaperäistä
Kroisusta. Saat kun saatkin katsoa asiaa sen parhaalta puolelta".
"Hyvä, kas tässä, Laura, pane se ompelukoriisi", huudahti Hector
Spurling. "Sinä saat olla minun pankkiirini, ja jos oikea omistaja
tulee tietooni lähetän hänet sinun luoksesi. Jollei niin tapahdu,
arvelen, että meidän on pidettävä pankkiosotusta jonkinlaisena
hätävarana, vaikka minun täytyy sanoa, etten ole siitä oikein
mielissäni."
Hän nousi ja heitti osoituksen ruskeaan koriin, joka oli Lauran
vieressä värikkäine villalankoineen. "Nyt, rakastettu, pitää minun
nostaa ankkuri, sillä lupasin ukolle olla kotona kello yhdeksäksi.
Tällä kerralla emme tule kauvan olemaan erossa, Laura, ja tämä on
viimeinen kerta. Hyvästi, Roobert, voi hyvin!"
"Hyvästi, Hector! _Bon voyage_!"
Nuori taiteilija viipyi paikallaan pöydän luona sisaren saattaessa
rakastettuansa ovelle. Eteisen hämärässä valossa voi hän nähdä heidän
vartalonsa ja kuulla heidän sanansa.
"Ensi kerralla, kultaseni?"
"Niin, ensi kerralla, Hector."
"Eikä mikään voi eroittaa meitä?"
"Ei mikään."
"Ei koko maailmassa?"
"Ei mikään."
Roobert sulki oven. Silmänräpäystä myöhemmin ilmoitti ulkoa kuuluva
ovenkolahdus ja nopeat, lumessa kohisevat askeleet, että vieras oli
mennyt.