muokkaamaan. Mutta useammin tahtoi niistä, etenkin suomaista tulla
kato kuin ennen huhtamaista, joten puutteesta ei loppua näkynyt
tulevan. Ja kun ei vielä muutenkaan saatu elää rauhassa, vaan häätöjä
jatkui, oli seurauksena Amerikaan muutto.
Axelson kertoo, että ensimäisiä maasta muuttoja suunniteltiin 1849; ja
lieneekin niitä seuraavana vuonna pantu toimeen. Kesäkuulla 1853 lähti
muutama sata suomalainen Värmlannista Minnesotaan, Wisconsiniin,
Illinoisiin ja Iovaan. Nälkävuonna 1868 kirjoitti Pekka Karvainen
Gottlundille: „Teältä muutaa Amerkan Suomen sukukuntoa tuhansittain,
ja kaikki tervet ja köyhä työväk kehuuvat siellä mänövänsä renti hyvin
ja vähitellen rikastunet. Ei meijän oo muuta toivoin teällä jos
santuus (kulkurielämä) ja vaivaisuus niin kauvan kuin teällä svevataan
(harhaillaan) ja ikeä kokotetaan.“
Ja niinkuin ennen Savon sydänmailta oli ahdingossa päässyt
vuosikymmeniä jatkuva muutto leviämään, niinpä ei se nytkään
läntisiltä metsiltä lakannut. Esim. Nyskogan n. 800 suomalaisesta
muutti 1880-luvulla neljäsosa Amerikaan. 1880 30 henkeä, 1881 38, 1882
30 j. n. e. Vieläpä vuosisadan vaihteessa jatkui siirtolaisuutta
verrattain vahvasti. Puuliikkeet ostivat talot, saatakseen niistä
metsät, ja jättivät sitte pellot nurmettumaan ja savupirtit autioina
lahoamaan, asukkaiden siirryttyä kaukaiseen länteen. Kulkiessani
metsillä, näin moniaita autioita „kyliä“. (Katso kuvaa.) Tuntui
omituiselta nähdä niiden ympäröimät pellot kukkivina nurmina tai
näreikköinä, joista kohosi korkeita kiviröykkiöitä, todistamassa miten
paljon oli saatu hartian väellä raataa ennenkuin sahroja voi multaan
upottaa. Ruotsalaiset valittelevat: Amerikaan he muuttavat, mutta
eivät synnyinmetsiään missään nimessä vaihtaisi ruotsalaisiin
seutuihin — mutta syytä siihen eivät nuo tutkijat ota oivaltaakseen!
Muutot edistivät ruotsalaistumista. Koulut ehkä sentään eniten
vaikuttivat. Oli näet opettajien tapana suomalaisia lapsia ensi
työkseen koulussa varoittaa tuon kauhean suomen kielen puhumisesta.
„Fyi, skall du finska?“ (hyi, suomeako supatat) oli tavallinen
halveksiva huomautus, jos lasten koulussa kuultiin äidinkieltänsä
käyttävän.[28] Tapasin 1905 Värmlannin vanhimman edusmiehen. Hän
kertoi nuorena olleensa metsillä kiertokoulunopettajana. Pappi oli
hänelle, virkaan astuessa 1850-luvulla, antanut ohjeen: anna lapsia
selkään, elleivät lakkaa keskenänsä puhumasta suomea!
Teitä rakennettiin ristiin rastiin metsille: 1857 tie Ruotsin ja
Norjan metsien välille Oosnäsistä Finnskogaan, 1870—71 Gruen metsiltä
Östmarkiin.
Hämmästyttävällä vauhdilla onkin suomi koulujen ja maanteiden
rakentamisen jälkeen kadonnut metsiltä. Läntisillä saloilla puhui
suomea v. 1800 n. 15 000, 1880 n. 3 000 — 4 000, v. 1905 n. 800 — 1
000. Niinpian kuin kieli unohdetaan sulavat he siksi täydellisesti
ruotsalaisiin ja norjalaisiin, että muutaman vuosikymmenen kuluttua
tuskin tiedetään, että koko kylissä on ollutkaan koskaan Suomen
heimoa. Tavatkin samalla muuttuvat. — — Kaikki suomalaista
muistuttava, vieläpä savupirtitkin samalla hävitetään. Harvoin tänä
päivänäkään on olemassa asuttua savupirttiä, jossa ei vanhemmat suomea
puhuisi. Mutta noiden pirttien lukumäärä vähenee vuosi vuodelta, eikä
uusia enää rakenneta. 1850 oli esim. Huitin pitäjässä monia kymmeniä
savupirttejä, 1887 ei ainoatakaan. Etelä-Finnskoganissa oli 1868
rakennuksia 74, niistä savutupia 71. 1876 olivat vastaavat luvut
80—65, 1888 83-53. Nykyään on kaikkiaan jälellä muutama kymmen asuttu
savupirtti, joihin väliin jatkoksi on liittynyt ruotsalaistupa nuorta
väkeä varten.
Vasta miesmuistiin on monissa paikoin suomi itäisiltä metsiltä
ainaiseksi vaiennut. Segerstedtin kokoelmista — kerätyt 1885—88 —
saamme useista kohden tietoja milloin viimeksi suomeapuhuvia jollakin
paikkakunnalla eli. Malungan Tyngsyönissä eräässä perheessä sitä vielä
silloin osasivat vanhemmat. Torpin viimeinen äidinkieltään puhuva
metsäsuomalainen kuoli noin 30 vuotta sitten, Svartnäsissä vaikeni
suomalainen puhe Olli nimisen miehen kera 1884. Hän oli syntynyt 1810,
eivätkä vanhemmat edes tainneet ruotsia. Hamrassa ja Orsan metsillä
1880-luvulla parin ukon mukana lakkasi isien kieli. Ja ihmekös, jos ei
kielentaitoa opetettu perillisille; Ovansyönin viimeinen suomalainen
esim. piti isämeidän suomeksi lukemista niin suurena syntinä, ettei
sitä mistään hinnasta olisi lukenut. Kielestä ei ole monissa sadoissa
kylissä jäljellä muuta kuin suomenvoittoinen sointu tai niinkuin
ruotsalaiset sitä nimittävät „den finska accenten“. Paikoittain
sotketaan vielä, vaikkei entistä äidinkieltä taidetakkaan, b ja p, g
ja k ja kun koetetaan oikein sievistellen puhua tulee landtmätarista
plantmätari, rasande on trasande, porsliinista sborsliin, kalosseista
skaloseher j. n. e.
Aivan ruotsalaistuneilla seuduilla katoovat paikannimetkin; ne
yksinkertaisesti muutetaan skandinavialaisiksi tai sitte väännetään
miltei tuntemattomiksi. Otan muutaman esimerkin, miten niitä
ruotsalaiset kirjoittavat. Ockelbosta: „Pokonite“ (= Puukkoniitty?),
„Likaso“ (= Likasuo), „Sojienso“, „Porro bäck“ (= Puro), „Megso“ (=
Mäk(i)suo); Orsasta: „Isosovande“ (= Isosuvanto), „Romasovande“ (=
Rumasuvanto), „Roskiavor“ (= Ruskiavuori).
Nykyään puhutaan suomea, lukuunottamatta siellä täällä asuvia
yksityisiä henkilöitä, yhtenäisellä alueella, joka ulottuu
pohjois-Östmarkista Hollannin kylästä etelässä Etelä-Finnskogan
Skrockebergiin saakka. Itään ulettuu alue Rattsjöbergiin ja
Pohjois-Ladosaan (N. Flatasen), länteen Norjan puolelle Grueen
Helgebergin Vaalbraaten kylien tienoille. Eteläisen ja pohjoisen
Köytäjärven välillä on pääasiallisesti nykyinen Norjanpuolinen
suomalaisalue. E. Köytä (T. Kykin) järven eteläpuolella on kumminkin
vielä muutama suomalaiskylä säilynyt. Norjan Solörin metsien puhtaasti
suomalaisperäisten asukkaiden luvun arvioi Ole Matson vain noin 2 000,
sillä useimmat ovat viime vuosikymmeninä solmineet avioliittoja
norjalaisten kera.[29] Virallisessa väkilukutilastossa v. 1900 on
heistä suomalaisiksi luettu vain pari sataa. Ylimalkaan ovat
Skandinavian viralliset tilastot kansallisuus- ja kielioloista
epäluotettavia. Ken vain on jonkun verran kyennyt maan kieltä
solkkaamaan on laskettu ruotsalaiseksi tai norjalaiseksi. Niinpä
virallinen tilasto tiesi vuonna 1870 Ruotsissa olevan suomalaisia:
Värmlannissa vain 780 suomalaista — niistä Nyyn pitäjässä 776,
Gäsleborgin läänissä 29, Norlannissa 14 120. Ei mainita ollenkaan että
heitä on eniten Ickliiassa, Östmarkissa, Huitissa ja Leikvattinalla
vähintään 2 000 henkeä. Norjassa oli v. 1865 virallisen tilaston
mukaan suomalaisia Gruen pitäjässä 1 154, Hosissa 150, Brandvaalan
pitäjässä 404. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 1835 toimitetun
väenlaskun mukaan oli Vaalerissa 250 suomalaissyntyistä, 1880
tienoilla vain noin 100. Gruessa heitä 1835 oli 1697, Hosissa 41. Siis
miten milloinkin sattuu!
Jos samanlaisten periaatteiden mukaan laadittaisiin Suomessa nykyään
virallinen tilasto kielioloista kuin Skandinaviassa — nimittäin kun
vain jonkun verran taitaa maan pääkieltä, lasketaan se äidinkieleksi —
ei olisi syytä pitää suurta melua täkäläisistä ruotsalaisista; heitä
olisi vain muutama kymmentuhat.
Aminoff antaa antaa muutamia tietoja kielioloista Nyyn pitäjästä[30]:
„Isäntä kortteeritalossani kertoi, että hänen nuoruutensa ijällä (n.
50 vuotta takaperin) vaimoihmiset Karvalassa ja Vaissilassa olivat
enimmäksi osaksi ummikkosuomalaisia. Vanha sukupolvi näissä kylissä
puhuu pahasti murrettua Ruotsia, jota hekin kuitenkin koettavat
opettaa lapsilleen, muistain niitä vastuksia, jotka heitä itsiään ovat
kohdanneet Ruotsin kielen puuttuvasta taidosta. Vaissilassa tapasin
minäkin vielä vaimo-ihmisen, joka ei ollenkaan tainnut Ruotsin kieltä
puhua.“
Jekliian (E. Finnskoga) Neuvolassa kertoi hänelle 72-vuotinen Heikki
Neuvonen, „että hänen nuorra ollessaan harvat taisivat Ruotsia ja
ettei tiennä miteä se ol' kun pit' Ruohtalaista lukea“.
Metsäsuomalaisia ja heidän olojaan ei ole tieteellisesti tutkittu
ennenkuin vasta aivan viime aikoina, eikä vieläkään kaikin puolin,
esim. antropologisesti ja kansatieteellisesti. Nykyään alkaakin
tutkiminen jo olla hieman myöhäistä, sillä kun kansallisuuden
tuntomerkki, kieli, on vaiennut jo kokonaan itäisiltä metsiltä,
luetaan suomalaiset nopsasti ruotsalaisiin ja häviävät kolmen neljän
miespolven aikana melkein jäljettömiin.[31]
Savolainen tyyppi on tavallisin metsillä: he ovat keskikokoisia,
lujarakenteisia, tukka ja iho tummanvärisiä, päälaki on korkea, jopa
usein kuin terävä katonharja, nenä on suora.
Halki vuosisatojen on savolaistyypin rinnalla säilynyt puhtaita
hämäläisiäkin. Niinpä eri tahoilta metsiä on tiedonantoja, että toiset
suomalaisista ovat lyhyitä, tavattoman tanakoita, vaaleatukkaisia,
toiset ovat vielä panneet merkille, että näillä vaaleatukkaisilla on
useimmiten sinertävät tai harmaat silmät, paksu ja lyhyt kaula ja
lyhyt nykerö nenä. Tunnettu Schröder on nähnyt kaksi tällaista eri
tyyppiä: „toiset ovat pitkiä, heillä on musta tukka ja tummat silmät,
toiset lyhyitä ja tukevia, miltei neliskulmaisia ja paksukaulaisia,
heillä on vaalea tukka ja pienet vaaleat silmät. Kuin tapaa heitä
koolla, luulisi näkevänsä eri kansallisuuksia.“ Sven Lönborgista on
täten „erinomaisesti sanottu karjalaisen ja hämäläisen heimon
eroavaisuudet“.
Vaikea on enää nykyään erottaa karjalaisia. Borgsyönin suomalaisia
pitää äskenmainittu tutkija karjalaisina, kun heitä kuvaillaan
kookkaiksi, laihoiksi, pitkäkasvoisiksi ja pitkänenäisiksi ja otsan
sanotaan kaareilevan taaksepäin.
Hitaasti on suomalainen kansanaines sekoittumalla sulautunut
Skandinaveihin. Seka-avioliitot olivat ensi aikoina muuton jälkeen
kovin harvinaisia, miltei olemattomia. Vasta 1700-luvulla sattui
seka-avioliittoja joskus.
Mutta vasta aivan myöhäisinä aikoina, kun on muututtu aivan
ummikkoruotsalaisiksi, on kansallisuusraja suuremmassa määrin alkanut
höltyä siten, että ulkomuotokin muistuttaa maan asukkaita.
Näistä sekarotuisista on ruotsalainen Johan Magnusson saanut tällaisen
käsityksen[32]:
Sekaantumalla ruotsalaisiin ovat suomalaiset tulleet sekä paremmiksi
että huonommiksi. He ovat tulleet paremmiksi siten, että muuttuvat
vähemmän eripuraisiksi, vähemmän vanhoillaan olijoiksi, veltoiksi ja
välinpitämättömiksi; he tulevat harkitsevammiksi, ripeämmiksi ja
toimeliaammiksi, eivätkä välitä vain hyödystä, mutta myöskin siitä,
mikä on hauskaa ja kaunista; he ovat vähemmän juoppouteen taipuvaisia
ja hurjia, jos heitä suututetaan, vaarattomampia vihollisia, mutta
myöskin samalla huonompia ystäviä. Heidän intohimonsa lauhtuvat ja he
ovat kainompia, tervehtivät ihmisiä ja ovat sirompia käytöksessänsä,
parempia maanviljelijöitä ja käsitöihin kykeneviä sekä hoitavat
hevosiansa paremmin. He ovat tiedonhaluisempia, ja
vastaanottavaisempia mitä tietoihin, sievistelyyn ja sivistykseen
tulee ja harrastavat yhteiskunnallisia asioitamme, ovat lainkuuliaisia
alamaisia, vähemmän sulkeutuneita j. n. e.
Mutta he ovat myöskin huonontuneet siten, etteivät tahdo elää niin
köyhissä oloissa ja yksinkertaisesti kuin ennen, ovat
tyytymättömämpiä, epäluotettavampia ja kateellisia; joskus muuttuvat
he käteviksi petkuttelijoiksi, eivätkä enää ole niin rehellisiä kuin
ennen töissään ja toimissaan. Yritteliäämpiä he ovat, mutta eivät enää
kestäviä. Sekoituksen kautta ovat tavat ja luonne lauhtuneet, mutta
useinkin yksinkertaisen, hyväntahtoisuuden, hyväluuloisen
rehellisyyden kustannuksella.
Lienee syytä antaa ruotsalaisten ja norjalaisten kuvailla
metsäsuomalaisia sellaisina kuin he näitä 1850—80 tienoilla näkivät —
vieraan silmäänhän sanotaan eri kansojen merkillisyyden paraiten
pistävän, etenkin huonojen puolien. Segerstedtin kokoelmissa on näitä
havaintoja koko viljalti. Kuvaavimpia huomioita en saata jättää
kertomatta, sillä ne valaisevat metsien kansaa monin verroin paremmin
kuin ylimalkainen kertojan hahmottelu, olkoon se vaikka kuinkakin
puolueeton ja muka hyvin esitetty.
Eräs tiedonantaja kertoo Oomotista: Vain ani harvoissa huomaa
suomalaisen syntyperän: he ovat lyhytkasvuisia, uskomattoman terveitä,
vähemmän siistejä, äkkipikaisia sekä taipuvaisia taikuuteen.
Etelä-Finnskogan kuvailija puhkee sanomaan: Tuskinpa lienee toista
kansaa, joka voi kärsiä nälkää ja hätää siinä määrin kuin suomalaiset,
mutta ei myöskään kansaa, joka niin kohtuuttomasti voi syödä, ei ole
kansaa, joka voi kestää pakkasta paljas paita vatsan peitteenä, mutta
samalla voi heillä savupirteissään olla kuumuus, jossa muut tuskissaan
ähkyisivät. Ei mikään kansa toisina vuodenaikoina, jolloin ei ole
juuri kaikkein välttämättömimpiä töitä, ole niin laiskottelevaa, mutta
ei myöskään kansaa, joka olisi niin ahertelevaa ja sitkeätä, kun
niikseen tulee.
Eri tahoilla valittavat ruotsalaiset, että suomalaiset vielä
äidinkielensä unohdettuansa pitävät metsiänsä pikku-Suomena ja
itseänsä eri kansana. Malungasta esimerkiksi sanotaan:
Ei kukaan tahdo kavaltaa toistansa. Mitä on tehty, sitä ei levitetä
muuanne, etenkin jos siitä koituisi ikävyyksiä. Mitä toisella harjulla
tapahtuu, tiedetään kyllä toisella, mutta kauemmas ei se pääse. He
pitävät itseänsä eri kansana ja siksipä on heidän mielestänsä
vedettävä yhtä köyttä. Vieraalle he ovat avuliaita ja vieraanvaraisia,
mutta ellei hän kuulu heihin, kohdellaan häntä aina jonkunlaisella
salaperäisyydellä.
Toinen kertoo heistä: Vastaantulijaa eivät he tervehdi, eivätkä ota
lakkia päästänsä astuessansa sisälle. Pirttiin tulija istuu kauan
vaiti ellei häntä puhutella. He ajattelevat kauan ennenkuin mitään
puhuvat ja ovat surumielisempiä ja sulkeutuneempia kuin ruotsalaiset,
mutta eivät koskaan epärehellisiä, ellei metsäkaupoissa.
Samaan suuntaan kertoilee Ole Matson Solörin suomalaisten luonteesta:
He ovat vaiteliaita ja hiljaisia, eivätkä pyri alkamaan keskustelua
vieraan kanssa. Mutta kun hiljainen odotusaika alkaa olla ohi voipi
seurata pitkähkö ja tuttavallinen pakinoiminen ja kestitseminen, joten
äänettömyys ei johdu vastenmielisyydestä ja nurjuudesta, vaan on se
isiltä peritty tapa.
Kohtelias ja iloinen norjalainen, joka muutti metsille, valitteli:
„Kun tapaan naapurejani, näyttää siltä kuin olisivat he äkämyksissään,
enkä tiedä koskaan, tahtovatko he minua puhutella vai puskea“.[33]
Eivätpä siis olleet kolmessa sadassa vuodessa paljon luonteeltaan
siinä suhteessa muuttuneet. Aminoff näet juttuaa seuraavan tarinan:
Kerrotaan muun muassa, että kaksi veljestä „Rautalammin pitämästä“ oli
muuttanut Vermlantiin, jossa he asettuivat toinen Nykiin, toinen
Kinsyöniin, mitään toisistaan tietämättä, ennenkuin he rookasivat (=
tapasivat) toisiaan Yttör-järvellä, jossa he molemmat olivat
kalastamassa. Ensi päivänä eivät he puhutelleet ensinkään toisiaan.
Kinsyönillä asuva veljes kun tuli kotiinsa, niin hän toimitti
akalleen, että hän oli nähnyt Tahvoin. Akka kysyi: olitko sinä sen
puheilla. Mies vastasi: eipä se virkanna mulle mitään, enkä minäkään
sitä puhutellunna.
Lukiessani tiedonantoja, miten metsäsuomalainen väliin talvella istuu
puodissa puoli, jopa kokonaisenkin päivän, kun on joutunut
pikkuostoksille, muistan miten Myrskylän miehet hevosenkenkänaulojen
ostolla koipiaan roikuttelivat puolisen päivää kauppiaan jauholaatikon
syrjällä ja lopulta mutisivat: „Pitää yrittää vähitellen täst' kotia
päinkii vänkimää“.
Keskustelutavassakin esiintyy aito hämäläisyys. Eräs ruotsalainen
tyhjänrupattaja virkailija ihmettelee, kun hän kysymykseensä: „Mitä
pidätte uudesta papista?“ saa vastauksen:
„Eipä tuo nokkaa poikki pure.“
Hän kyselee toiselta suomalaiselta. Vastaus:
„Tunteepa tuo eron mustan ja valkean välillä.“
Gästriklannista kerrotaan seuraava hämäläistä hätiköimätöntä luonnetta
kuvaava juttu:
Ajetaan karhua pesästään. Se hyökkää suomalaisukon kimppuun lyöden
hänet allensa. Toinen kysäsee:
„Mitenkäs sinun siellä käy?“
„No ei hätää, kunhan vain alatte autella.“
Muuan ruotsalaisen sanoo heidän puhetavastaan:
„Suomalaisten huomaa tavallaan olevan ujostelemattomia ja vapaita
puheissaan ja vastauksissaan silloin kun he vento vieraan kanssa
juttuihin antautuvat.“
Muuten kuvataan nykyajankin metsäsuomalaisia vapautta rakastaviksi.
Valitetaan etteivät edes rengit kunnioita isäntäänsä (Ockelbosta), ja
että suomalaiset mieluummin näkevät nälkää kuin tahtovat alistua
kenenkään komennettaviksi. Niinpä usein oli „järjestysvallan
hajoitettava suomalaisilta pirtit, kun Mitanderosorsin tehdas
perustettiin, ennenkuin he alistuivat päivätöitä tekemään“.[34]
Tämä yksilöllisyys, jolloin ei ketään tahdota, niinkuin
skandinavialainen sanoisi, kilvelle kohottaa, olemaan suuna ja päänä,
on saanut aikaan sen, että metsillä ei ole sanottavasti mitään
luokkarajoja. Kaikki pitivät toisiansa samanarvoisina ja sinuttelevat,
olipa vieras ken tahansa. Ja jos joku kovan kohtalon vuoksi joutuisi
puille paljaille, kohdellaan häntä metsillä, jos missään,
ystävällisesti. Ani harva poikkeus vain tästä on, nimittäin Gruen
metsillä, jossa muutama suomalainen — vaikkeivät tahdo enään
suomalaista syntyperäänsä tunnustaa — on norjalaisia alkanut
apinoimaan siten, että ovat hankkineet itselleen oikein suurtilat,
ehkä keinottelulla, ja sitte röyhkeilevät komeudellaan ja
norjalaisuudellaan, pitäen itseään parempina ihmisinä. Kuljeksijana
teininä kun heidän mailleen matkasin, huomasin olevani tekemisissä
röyhkeiden, kerskaavien tilanomistajien kanssa; eivätpä edes
kärsineet, että huomautin heidän olevan suomalaista sukujuurta — ja
mahtavatkin he kuulua johonkin jaloon, yleismaailmalliseen rotuun,
josta kaikki luontaiset hyveet on tyystin kitketty ja he prameilevat
germanilaisen kulttuurin valevaipassa.
Suomalaiset ottivat muinen raskaimmat työt tehdäkseen ja niin tekevät
he vielä tänään päivänä. Niinpä kerrotaan Leikvattnan pitäjästä, että
suomalaiset menevät ansiotöihin aina Smålantiin ja Östergötlantiin
saakka „missä elävät raskaassa työssä, hämmästyttäen paikkakuntalaisia
yksinkertaisilla ja kestävyyttä kysyvillä elintavoillaan
metsämajoissa. Heillä oli sellainen kyky ajaa suuria hirsikuormia,
ettei muiden kannata yritellä kilpailemaan“.
Norjan Solörin metsiltä kerrotaan katovuosina suurien joukkojen
menevän tukinuittoon Österdaleniin, Tröndalageniin, Gudbrandsdaleniin,
jopa aina Jämtlantiin asti. Uittoajan päätyttyä suomalainen
tallustelee kolmisenkymmenen penikulman matkan kotipuoleensa,
tuohikontti selässä ja 50—150 kruunun säästöt omaisten varalle.
Norjalaiset antavat niinikään nykyisistä metsäsuomalaisista
arvostelun, ettei „ketterämpää väkeä metsän kaatoon, tukinajoon ja
uittoon ole“. Tukkitöitä riittääkin, paitsi kesäsydäntä, vuodet
umpeen. Meikäläisille lienee tarpetonta kuvailla niitä vaivoja, joita
tukinuittajat korpimailla etäällä ihmisasunnoistansa saavat kokea
nuotioittensa ääressä, paukkuvissa pakkasissa, tuulissa ja sateissa,
kevätjäissä kahlatessaan vyötäisiään myöten.
Itsepintaisia ja itseensä luottavia he ovat äärimmäisyyteen asti. Pari
suomalaista joutuu yösydämenä väittelemään, kumpi on tarkempi
luodikolla ampumaan. Silloin toinen sieppaa luodikkonsa, ja akka hoi,
suoraan vuoteesta katolle seisomaan palava kynttilä kädessä, ja mies
pamauttaa sen pihamaalta sammuksiin.
Eri tahoilta on Segerstedtin kokoelmissa tietoja, etteivät suomalaiset
vielä nykyäänkään mielellään solmi avioliittoa ruotsalaisten kera.
Äplebon suomalaisista sanotaan etteivät he mielellään taalalaista
aviokumppaniksi ota, vaan hakevat sellaisen mieluummin vaikka
Värmlannista saakka, kunhan vain saavat suomalaisen.
Kun matkoillani kysäsin muutamilta varakkailta, jo neljänkymmenen
korvissa olevilta, miksi eivät olleet menneet avioliittoon —
eräässäkin rikkaassa talossa oli haltiana kolme naimatonta veljestä ja
yhtä monta sisarusta — vastattiin, että kun ei ole suomalaista ollut
tarjolla, niin eipä tuota ruotsalaistakaan viitsi ottaa.
Usein solmitaan monta polvea peräkanaan avioliittoja niin läheisten
sukulaisten kesken, että siitä on ollut seurauksena suvun turmio, joka
enimmäkseen näyttäytyy siten, että alkaa ilmaantua pelottavan paljon
mielenvikaisia.
Suomalaisten huonona puolena mainitaan ylenpalttinen tupakan ja viinan
nauttiminen. Huutokauppatilaisuudessa esim. on koolla — niin
Leikvattnalta kerrotaan — sankka väkijoukko. Miehet huutavat esineitä,
lahjoittaaksensa ne sitte takaisin vararikon tehneelle, jolta
vastalahjaksi saavat viinoja. He juovat kunnes väsymys valtaa ja
urohot vetelevät unia lattioilla ja seinustalla. Vaikka
humallutaankin, ei tappella, vaan pakistaan kaikessa sovussa.
Kaikkialla ovat metsäsuomalaiset hyvin hitaita johonkin uuteen;
epäillään näinkö se mihinkään kelpaa. Kirkon lämmitysjuttu voi kestää
vuosikausia, ennenkuin saadaan metsäläiset siihen vakaumukseen, ettei
tuossa kamiinassa ole mitään jumalatonta. Tuo hämäläinen pitkäveteinen
harkitseminen ja tyytyväisyys omaansa on niin silmiinpistävä, että sen
huomaa kaikkialla. Norjan puolella asuvista huomauttaa Ole Matson:
„Harvoin näkee suomalainen pirttiä tai sahroja, jotka olisivat hänen
omiansa paremmat, ja vaikkapa olisivatkin, niin hän niitä epäilyksellä
katselee. Arveleepa vain: Vieraat paikat, vieraat kojeet.“
Vasta sitte, kun kieli on unohtunut, sulaa tuo omintakeisuus ja
luonteenominaisuus toisessa ja kolmannessa polvessa jonkun verran,
mutta ei näy häviävän ennenkuin seka-avioliitossa syntyneissä.
Kansatieteellisiä omituisuuksia säilyy vielä monet vuosikymmenet sen
jälkeenkin, kun muuten ollaan täysin skandinaveja. Joku koivikko,
josta ei muuten näytä olevan hyötyä, poltetaan kaskena ja riihitetään
sekä puidaan kuin Suomessa ikään, varstoin, seinäänlyöjien ja
pärevalkeanpitäjäin avulla. Ollaan käteviä tuohista valmistamaan
vanhaan hyvään tyyliin jos jotakin tarvekalua. Vanhat ruokalajitkaan
eivät ole unohtuneet. Etäisistä korpisoista tehdään heinää vanhaan
totuttuun tapaan. Suon, josta aiotaan korjata heinää, annetaan olla
joka toinen vuosi kesantona, lehmänlaitumena, joka toinen vuosi sitä
vartioidaan, kun aiotaan niittää. Heinänteossa väistyy ylen hitaasti
mikään tarvekalu, tapa tai merkillepano uuden tieltä. Ei tahdota
käyttää kuormituksessa heinähankoa haravan sijassa ja kantovitsa ei
väisty parempien kuljetusvehkeiden tieltä. Haasiatkin törröttävät
jättiläiskokoisina ja lehdentaitto tapahtuu samaan malliin kuin
parisensataa vuotta sitten. Vuosisatoja vanha kulttuuri ja tavat ovat
syvemmin syöpyneet veriin kuin kieli.