alkaen olisi vähääkään välittäneet äidinkielestänsä ja ettei heillä
olisi kansallistuntoa. Niinpä K. B. Wiklund — nykyään Upsalan
yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori — joka teki 1894
turistiretken Värmlantiin, arvelee[35], etteivät suomalaiset edes
ajatelleet sellaista vähäpätöistä asiaa, kuin äidinkielensä kuolemaa
ja ettei heillä tapaa kansallistuntoa. Sen asian suhteen on parasta
yhtyä hänen mielipiteeseensä, „ettei siitä asiasta pääse niin helpolla
selville“ ainakaan muukalainen. Huolimatta siitä, että tuo
ruotsalainen tutkija pitää metsäsuomalaisia äidinkielestään aivan
välittämättöminä, kertoo hän itse, että nopeasti heihin tutustui ja
että hänet otettiin mitä ystävällisimmin vastaan etenkin sen vuoksi,
kun ilmeni, että hän puhui suomea!
Suomalainen Torsten Aminoff kertoo matkoiltaan 1871, että hänen
luonaan kävi „joukoittain suomalaisia, jotka olivat kuulleet minun
siellä olostani ja joidenka teki mieli rookata Suomen herroa“.
Pari helsinkiläistä neitiä kävi samana vuonna kuin Wiklund metsillä ja
pitivät he hartaushetkiä suomeksi. Useassa talossa kyseltiin tämän
kirjoittajalta, tunsinko heitä ja puhuttiin heistä mitä suurimmalla
kiitollisuudella ja lämmöllä.
Kun 1905 kiertelin metsillä, ei useassa pirtissä millään ehdolla
otettu maksua, kun olin vanhaa „släktoa“ (sukua) ja heistä oli niin
erinomaisen hupaista tavata joku vanhasta kotimaasta. Asuin
Mullinkeärnän Juholassa viikkokauden, mutta oltiin oikein pahoilla
mielin, että tarjosin maksua. Maisteri Lauri Kettunen, joka sittemmin
on parikin kertaa ollut Värmlannissa metsäsuomalaisten kieltä
tutkimassa, asui niinikään Juholassa kuukauden päivät, ilman että
siitä huolittiin minkäänlaista maksua. Koko ajan kestitettiin häntä,
samaten kuin minuakin, niinkuin kaikkein rakkainta sukulaista.
Rusalassa, jonka kuvan olen liittänyt kirjaseeni, suuttui tuo „vanha
gub“, kun maksua tarjosin. Hän saatteli minua pitkät matka metsillä, —
uhkailipa, vaikka oli 77 vuotta hartioilla, tulla vanhaa kotimaata
vilkaisemaan.
Lehtori Segerstedt kertoo, että hän parahiten sai tietoja ja esineitä,
joista ei muuten olisi luovuttu, kun sanoi niiden tulevan Suomeen.
Ehkeivät tuollaiset piirteet muista ole kansallistunnon ilmaisuja,
mutta ainakin minusta tuntuisi oudolta, jos jäykkä metsäsuomalainen
rupeaisi pitämään pöydässä, lasia kohottaen, mairittelevaa puhetta —
silloin ei tuntisi olevansa enää kotona heimolaisten parissa, missä ei
jaarituksia tarvita. — Olisi hupaisaa tietää, ottaako meikäläinen
ruotsia puhuva rannikkorahvas vento vieraan meren tuolta puolen
sukulaisena vastaan, ellei häntä kansanopistossa, nuorisoseuroissa j.
n. e. juuri siihen ole opetettu, ja tokkopa sittenkään, ellei ole
kyseessä virallinen käynti juhlapuheineen.
----------
Huvittavaa olisi arvioida, onko suomalaisasutus ollut Skandinavialle
hyödyksi vai vahingoksi ja ovatko metsäläiset ansainneet sellaisen
kohtelun, kuin heidän osaksensa Skandinavissa tuli.
Katsahdahan kirjaseen liitettyä karttaa ja vertaa noita alueita
johonkin Skandinavian karttaan, johon on merkitty, minkälaisella
maaperällä nuo suomalaisasutukset ovat. Ne ovat keskimäärin n. 200
metriä merenpinnan yläpuolella olevia havumetsiä kasvavia ylänköjä.
Maaperä on täynnänsä viertokivi- ja sorakenttiä, joita ei niin vähällä
vaivalla pelloiksi muuteta, mutta ne kumminkin työntävät rinteiltänsä
uhkeaa havumetsää. Keskiajalla eivät ruotsalaiset noille ylängöille
yletyttäneet viljelystänsä. He muokkasivat uutismaiksi vain
jokilaaksoja, sillä niistä ei ollut paljo muuta vaivaa kuin
metsänkaato ja juurien poistaminen. Sitäpaitsi oli jokia pitkin helppo
olla yhteydessä muun asutun seudun kanssa.
Kivikkoharjun pelloksi muokkaaminen on mitä vaivalloisin työ. Useat
pellot ovat olleet, käyttääkseni Sven Lönborgin sanoja,
huononpuoleisesti kivitetyn kadun kaltaisia. Kerrotaan eräälläkin
peltotilkulla olleen yhtä monta kiviröykkiötä kuin vuodessa päivää. Ja
maaherra Wingård tietää näistä pelloista viisivuotiskertomuksessaan
1828: „Nuo pienet pellot ovat täpötäynnä 6—7 kyynärän korkuisia
kivikasoja, jotka ottavat miltei yhtä suuren tilan kuin kivistä
perattu maakin“.
Äskenmainitsemani Lönborg huomauttaa, Värmlannin läänin viljelystä
osoittavien karttojen perusteella, miten ruotsalainen asutus
hämmästyttävällä tiukkuudella seuraa vain jokilaaksoja ja alavia savi-
sekä multamaita. Esim. Dal-joen partaalla tuskin pienikään
ruotsalainen pellontilkku „uskaltaa ulettua jokilaakson ulkopuolelle“.
Suomalainen asutus sitävastoin, jatkaa hän, „pysyttelee miltei yhtä
säännöllisesti ylängöillä ja välttelee vesistöjä sekä laaksoja“. Syynä
tietysti on erilainen viljelystapa.
Tuskin on ajateltavissakaan, että siihen aikaan kun suomalaiset
metsille siirtyivät, olisi ollut mahdollista muulla tavoin kuin
kaskeamalla viljellä noita kivikkoharjuja. Siihen ei silloisella
Ruotsilla olisi ollut varaa eikä väkeä. Ainoa mahdollinen keino
silloisissa oloissa oli alottaa tuo valloitus viljelykselle
kaskeamalla. Uutisasukas tarvitsi, elääksensä ja edistäkseensä
viljelystä, välttämättömästi karjaa. Mutta kivisissä aarniometsissä ei
ole laidunta, eikä kasva ruoho, vaikka metsän kaataakin. Kuivempi
maaperä voi lykätä vain kanervaa ja sammalta. Mutta kun metsään oli
kaadettu kaski ja siitä saatu neljä viisi laihoa, alkoi kivien välistä
rehottaa koivujen ja näreiden kera pitkää rehevää ruohoa. Vielä viime
vuosisadan alussa olikin tavallista, että Oolin, Sunen, Lysvikin ja
Emtvikin ruotsalaiset panivat härkiä ja lampaita kesäruokolle
metsäsuomalaisten maille, maksaen näille 12 killinkiä kappaleelta.
Etenkin metsän kehitykseen nähden on, uusimpien tutkimusten mukaan,
aika ajoittainen kaskeaminen vaikuttanut edullisesti. Jos näet
mäntykankaat vuosisatoja saavat koskemattomina kasvaa, leviää juurille
sammalpeite, josta pilkistelee esille vain puolukan- ja
mustikanvarsia. Vähitellen alkaa petäjikkö muuttua kuusikoksi. Lopulta
käy se kokonaan sammaltuneeksi, synkäksi kuusimetsäksi, joka sekin
lopulta alkaa ummehtua sammaliin. Mutta jos metsä joskus poltetaan,
katoo kuusikko ja tilalle ilmestyy aluksi koivuja ja mäntyjä. Koivu on
ensin vallalla, mutta lopuksi muuttuu viidakko uudelleen petäjiköksi.
Metsäsuomalaisia on syytetty Skandinavian metsäin haaskaamisesta ja
siitä vainottu. Mutta heitä ei asunut siksi tiheästi, että olisivat
olleet pakotetut metsät hävittämään, saadaksensa leipää — sillä liian
tiuha kaskeaminen tietysti olisi ollut vahingollinen. — Kun ottaa
huomioon, että yhdestä kaskimaasta saatiin useana vuonna vilja
leikata, ja ensi vuonna keskimäärin 15—20-kertainen sato, niin
oivaltaa, ettei ylenpalttinen metsänkaato ollut edes tarpeen. Sven
Lönborg sanoo: „Varmaa on joka tapauksessa, että kaskeamisen
vahingollisia seurauksia on suuresti liioiteltu. Ja kasvaahan
suomalaisten muinaisilla kaskimailla Glommenin ja Pohjanlahden välillä
meidän päivinämme Skandinavian upeimmat hirsimetsät“. Esimerkkinä
mainitaan, että Klarjoen itäpuolisilla harjanteilla
pohjois-Värmlannissa on paljon huonommat metsät kuin länsipuolella,
vaikka niistä ei olekaan koskaan kohonnut suomalaisten kaskisavut.
On kyllä totta, että paljon metsiä muutettiin tuhkaksi ja savuksi
leivän ja laitumen tähden, mutta eivätpä nuo ikihongat kuitenkaan
siellä huojuisi, sillä myöhempinä metsänhaaskausaikoina hirret saivat
jokia pitkin solua vieraille maille, monastikin vain punssin ja kahvin
vuoksi.
Suomalaiset perkasivat kivikkoihin vähitellen peltoja, eivätkä
suinkaan eläneet edes avarimmilla saloilla vain ryöstöviljelyksellä.
Niinpä maanmittarikartoista käy selville, että Viksyönin metsillä jo
vuonna 1639 neljä suomalaista oli ehtinyt perata pelloksi 23
tynnyrinalaa, Fjällsyönissä oli samana vuonna seitsemällä talolla 20
tynnyrinalaa peltoa. Kun tuollaisiin uutispeltoihin vielä lisää kolme
neljä kertaa sen verran raivattuja niittymaita, huomaa, että jo
silloin oli jotakin pysyväistäkin saatu aikaan. Samoilla suomalaisilla
oli jo silloin taloa kohti karjaa keskimäärin pari hevosta, 14
nautaeläintä ja 19 lammasta.
Helsinglannista on samana vuonna tietoja noin 40 suomalaistorpasta.
Peltoa olivat ne saaneet silloin muokatuksi n. 130 tynnyrinalaa.
Näillä torppareilla oli 80 hevosta, 700 nautaa, 800 lammasta ja 70
vuohta — siis koko sievonen omaisuus, kun siihen lisäksi lasket muun
irtaimiston. Jo vuonna 1776 kirjoittaakin joku lehdessä „Carlstads
Veckoblad“:
„Tämä kansa, joka lähes 200 vuotta sitte tuli Suomesta ja asettui
metsille, perkasi maata ja rakensi itselleen asumukset, leviten
laajoille metsille, ansaitsee suurta kunnioitusta, uutterasta
raivaamisestansa, ilman hallituksen apua ja avustusta. On nykyään
ilahuttavaa metsillä matkustavan nähdä, miten miltei kokonaan
kelvotonkin maaperä voi muokkaajalleen palkita vaivat runsaasti
ihanalla sadolla.“
Vasta viime vuosisadalla pääsi suomalaisten uutisviljelys oikein
vauhtiinsa ja moninkertaistuivat silloin useimpien talojen ja torppien
pellot. Syynä oli osaksi metsäkaupoilla lisääntynyt varallisuus,
osaksi se, ettei kaskeksi enää kannattanut kalliita metsiä kaataa.
Kaikkiaan ovat metsäläiset keski-Skandinavian kivikkoharjuista saaneet
viljeltäviä peltoja kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja. On huomattu,
ettei noille perille perata peltoa vähemmällä kuin 300 kruunulla
tynnyrinala. Jos laskisimme noiden vainioiden rahallisen arvon,
huomaisimme, että nuo halveksitut, „vahinkoa tuottavat eläimet“, jotka
pyrittiin kokonaan karkoittamaan, ovat tuottaneet uudelle kotimaalleen
usean miljoonan arvoisen ja niin pysyväisen kansallisomaisuuden, kuin
peltomaan.
Tunnustusta ovat he työstään julkisuudessa saaneet vasta sitte, kun
ovat suomalaisina hävinneet — mutta niinhän aina lienee, että
kuollutta kiitetään, etenkin jos on perut nähtävissä. Ennen
mainitsemani Magnusson puhkee sanomaan:
„Ja minkä työn he ovatkaan suorittaneet! Asuttaneet ja raivanneet
viljelykselle laajat, korkealla sijaitsevat metsämaat kylmässä
ilmastossa, missä lunta sataa varhain syksyllä ja kevät myöhään saapuu
ja oraat usein paleltuvat. Teitä ei heillä ole ollut ja ympärillä
vihamielisiä, tai ainakin kateellisia naapureita. Ja maaperä on
sellaista, ettei neliökyynärän alaan voi sahroin kajota, ilman että
kangella ja kuokalla ensin on perattu kivien paljous, eikä tuo maa
sittekään satoja anna ilman tavatonta lannoitusta.
Tällainen työ voi luonnistua vain kansalle, joka saattoi niittää
viljan muokkaamattomilta mailta, joka voi elää vedellä ja jauhoilla ja
siihenkin vielä sekoittamalla marjoja, suolakkeita ja pettua,
kansalle, jolla oli vain pienet tarpeet, oli tyytyväinen vähään ja
myös voi nähdä nälkää, jos niikseen tuli. Tämän kansan
kolmesatavuotinen työ Värmlannissa ei ole vähäpätöinen. He ovat
kansoittaneet ja viljelleet kokonaisia pitäjiä, niinkuin kokonaan
Pohjoisen Finnskogan, Eteläisen Finnskogan, Nyskogan, suurimman osan
Huitin pitäjää, puolet Östmarkista, koko Bogenin ja suuren osan
Gunnarskogia. Amerikaan he voivat matkustaa, mutta ruotsalaisseutuun
he eivät tahdo kotipaikkaansa vaihtaa. Ruotsalaisia muuttaa heidän
mailleen, mutta ei päinvastoin. Myöskin Norjan puolella ovat he
saaneet suuria aikaan ja niinmuodoin ovat he molempia valtakuntia
eroittavista metsistä tehneet yhdyssiteen veljeskansojen välille,
liiton välittäjänä on siis vieras kansallisuus.“
Vuorikaivoksien suhteen on suomalaisilla myös koko suuret ansiot. He
löysivät joukon kaivoksia ja joko itse niistä nostivat metalleja tai
ilmoittivat hallitukselle löydöistään. 1600-luvulla ovat heidän
käsivartensa nostaneet koko tuntuvan osan Ruotsista saaduista
metalleista ja muistammehan, että jo Kustaa Vaasa heitä tuotti sepiksi
meren tuolle puolelle.
Mutta mitäpä töistä, jos Skandinavia sittenkin sai huonon
kansanaineksen — alemman rodun — keskuuteensa? On totta, että
metsäsuomalaiset naapuriensa kera kävivät monta veristä partioretkeä
ja että jokunen ruotsalaistalo kostoksi tuleen tuprautettiin. Mutta
itsehän he ensiksi alkoivat metsäläisiä vainota ja ahdistella, vaikka
nämä mielestänsä laillisesti olivat asumattomille erämaille
asettuneet. Riitoihin ovat ruotsalaiset talonpojat ainakin yhtä paljon
syypäitä kuin uutisasukkaat. Ja niinhän muuten aina on käynyt, että
maan vanhat asukkaat katsovat oikeuksiansa loukattavan, jos joku
asettuu vaikka kuinka kaukaisille takamaille, joita tiettävästi ei
kukaan omista: Uusi tulokas muka haaskaa metsänriistaa, turmelee
kalavedet — on rosvo. Kun joku häädettiin asumuksiltaan, tuli hänestä
tietysti irtolainen työntekijä ja niitä ei Ruotsin valtakunta kärsinyt
maalaisväestön keskuudessa. Viranomaisten silmissä näyttivät
vähitellen kaikki suomalaiset irtolaisilta „lösfinnar, drevfinnar“,
joilta ei odotettu muuta kuin konnantöitä ja jotka oli kaikki
häädettävä muutamien harvojen pahantekijöiden takia.
Eräs ruotsalainen kertoo siitä, miten suomalaiset joutuivat huonoon
huutoon:
Rauhattomina aikoina ja niiden jälkeenkin monasti sotilasparvet
samoilivat pohjoisessa Värmlannissa ja muuallakin. Nämä rosvosivat
taloja ja karjamajoja Ruotsissa ja Norjassa, olivat ne sitten
ruotsalaisten tai suomalaisten. Mutta aina nimitettiin rosvoja
suomalaisiksi, vaikka näidenkin yhtä hyvin oli oltava aseissa ja
taisteltava noita otuksia vastaan.
Samaten sattui usein, että pahantekijät Norjasta tulivat Ruotsin
metsille ja päinvastoin ja asettuivat suomalaisten keskuuteen, ilman
että nämä tiesivät mitä aineksia olivat korpimaille saaneet. Kun rosvo
joskus suomalaismetsiltä tavattiin, saatiin uutta aihetta metsäläisten
moittimiseen.
Onpa myöhäisiltäkin ajoilta kuvaavia esimerkkejä siitä, miten he
joutuivat pahaan maineeseen:
Säätyhenkilöt kävivät tullirajoista huolimatta Norjan kera kauppaa.
Sinne vietiin ruutia, viljaa, rautaa ja tuotiin kahvia y. m.
Kuljettajina käytettiin suomalaisia, jotka joko eivät
yksinkertaisuudessaan vääryyttä käsittäneet oikein, tai olivat
tehtaiden torppareina — niinkuin esim. Letoforsissa — pakotetut
kuljettamaan mitä vaadittiin. Isännät ottivat rahat, mutta suomalaiset
saivat syyn. Jos joskus herra oli joutua ahtaalle, lähetettiin
torppari, joka olisi ollut pakotettu häntä vastaan todistamaan,
yksinkertaisesti tiehensä.
Ainoa ala, jolla suomalaisten rehellisyys koko yleisesti näytti olevan
höllällä, oli metsillä ansaitseminen. Kaskettiin, kielloista
huolimatta salavihkaa missä vain luultiin sopivan, ja
metsäkaupoissakin kehkeennyttiin myöhemmin koko oveliksi. Ei heihin
kaikkiin pystynyt vielä viime aikoinakaan, ettei metsä ollut yhteistä
omaisuutta, josta ainakin sai tarveaineksia mielin määrin ottaa. Kun
eräältä Gräsmarkin ukolta kerran kysyttiin, mistä hän saa myömänsä
tuohet, vispiläkset, vasupäreet y. m., vastasi ukko pahastuneena:
„Eipä se sinuun kuulu, en saanut metsää silloin kun jaettiin, siksipä
otan niistä kaikista ja otan mitä tahdon.“
Ruumiillisesti ja henkisesti ei ole kukaan väittänyt näiden metsien
uutisasukkaiden olevan huonompaa rotua kuin ympärillä olevat naapurit.
Yksimielisesti tunnustavat naapurit heidän olevan voimakasta, sitkeätä
ja uskomattoman tervettä väkeä.
Muuttaessaan Skandinaviaan he olivat samalla sivistystasolla kuin maan
muukin maalaisväestö, mutta jäivät tietysti metsiin eristettyinä
muusta maailmasta takapajulle. Mutta kun pääsivät tiedoista
osallisiksi, näyttäytyi ettei oltu minkään lahjattoman kansanaineksen
kanssa tekemisissä. „Opettajat ylistelevät metsäsuomalaisten lapsien
helppoa käsittämiskykyä“, kerrotaan yksimielisesti eri tahoilta; useat
antavat empimättä etusijan suomalaislapsille. Etenkin muistia sanotaan
hyvin kehittyneeksi. Ehkä johtuu se siitä, että ken tahtoo olla
„runoi“, hänen täytyy kehittää muistiansa, sillä muuten ei hän voi
loitsuja muistaa. Useiden näet on täytynyt oppia luvut ja laulut vain
kerran kahdesti kuulemalla. Ja niinhän jo varain ruotsalaiset
tarinoivat metsäsuomalaisista, että heillä on omituinen tapa lukea
kolmeen kertaan minkä lukevat ja sitte täytyy sen painua mieleen.
Runoudella ei suinkaan ole ollut niinkään pieni sija muistin ja älyn
kehittämisessä. Tuodaanpa esimerkkinä suomalaisten lahjakkuudesta,
miten eräs Granjärden kyytipoika suoraa päätä rattailta pääsi Falun
koulun neljännelle luokalle ja sitte yhdessä lukukaudessa suoritti
kahden luokan kurssin. Muistanemmehan myös, miten Gottlund parissa
vuodessa valmisti Räisäisen pojat Upsalan yliopistoon. Onpa
metsäläisistä jokunen joutunut tieteen työmaillekin, vaikkakin sitte —
niinkuin esim. Keyland = Kailanen — aina käyvät ruotsalaissyntyisistä,
kun kerran saadaan opinteillä myös uusi nimi.
Käsittämättömäksi siis jää, miksi noita metsäläisiä koetettiin häätää,
halveksittiin, vainottiin ja tahdottiin leimata halvempaan ihmisrotuun
kuuluviksi. Ehkä on siihen syynä vain ruotsalaisten itsekylläisyys ja
traditsionit. — Se, joka vain kerskuu isien töistä, ei voi koskaan
antaa arvoa toiselle ja vielä vähemmän itse mitään tehdä.
----------
Omituisesti lekahtelee mielessäni silmäillessäni tätä kirjasta varten
piirtämääni karttaa suomalaisten viljelemistä alueista: Että sellaisen
raatajajoukon, joka on niin paljon saanut aikaan, täytyi siirtyä pois
syntymämaastaan siihen maahan, jonka turhienkin sodankäyntien takia
Suomi oli joutua autioksi! Ja että tuo siirtyminen tapahtui sellaisena
aikana, jolloin Axel Oxenstierna vanhimmista viljelysseuduistamme
sanoo: „Siellä ei ole mitään viljelystä, siellä asustaa vain metsän
petoja“! Siinä uhrasi Suomi liian paljon.
Kuljeskellessani metsillä, en voinut olla muistelematta tarumaisilta
tuntuvia taisteluja ja työn sekä kärsimyksien palkaksi tullutta vainoa
ja halveksimista. Näin kaikkialla kiviröykkiöiden ympäröimien peltojen
keskessä asustelevan juroja ruotsia puhuvia suomalaisia, jotka
naapureista sittekin tuntuvat salaperäisiltä ja sulkeutuneilta.
Huomasin myös, että usea vainio, jonka reunalla on savupirtin ja
saunan jäännökset, jo oli saanut uuden, aito ruotsalaisen omistajan,
joka ehkä ensi tilassa myyksentelee maita toiselle, ellei omistajana
jo ole tukkiliike, joka monasti jättää pellot uudelleen metsittymään.
Noita näkyjäni muistellessani, en saata olla ajattelematta, miten
Linnankoski „Pakolaisissa“ kuvaa „pyhää, suurella vaivalla ja hiellä
lunastettua maata“; kuinka raivaajien vaivat, äänettömät surut on
noihin peltoihin haudattu, vaikka sitä kukaan ei ajattele. „Vilja
lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina, sarkoja pitkin, myyvät ja
vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien
tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.“ — Niin,
vieläpä vieraan kansan lapsille.
Viitteet:
[1] Katso Kustavi Grotenfeltin: _Suomen historia uskonpuhdistuksen
aikakaudelta_ siv. 254.
[2] Erik Fernow; _Beskrifning öfver Wärmeland_, v. 1773, s. 407. N.
Keyland pitää (eräässä esitelmässään, julkaistu Ruotsin lehdissä)
mahdollisena, että suomalaisia jo 1530 tienoilla oli Ruotsin metsissä
kaskiviljelyksen harjoittajina.
[3] Gottlundin päiväkirjasta. Näissä laajoissa muistiinpanoissa on
enemmän tarinoita muutoista kuin missään muualla.
[4] Jos laskemme muuttaneiden luvun uutisviljelysten mukaan, joita oli
1650 mennessä n. 600—800, ja viljelystä kohti noin 5—6 henkeä sekä
tuohon lisäämme vielä tuhatkunta kalastuksella ja metsästyksellä
eläjää, saamme muuttajain luvun niinikään suunnilleen 5 000 — 6 000.
Sven Lönborg arvioi kirjoituksessaan _Finnmarkerna i mellersta
Skandinavien_ suomalaiset 1600-luvun lopulla 12 000 — 13 000. (Ymer
1902 s. 487.)
[5] Gottlundin kuvauksesta matkaltaan 1817 — käsikirjoituksena.
[6] Lehtori Segerstedtin laajoissa kokoelmissa Yliopiston kirjastossa
on monia kymmeniä metsäläisten kestävyyttä ja voimia kuvaavia juttuja
viime vuosisadalta.
[7] 500 sivua käsittävässä anomuksessa, joka 1823 metsäsuomalaisten
nimessä jätettiin hallitukselle. Konsepti tallella Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralla.
[8] P. Nordmann, _Finnarne i mellersta Sverige_, s. 69
[9] _Nyare Bidrag till kännedom om de svenska landsmålen och sv.
folklif_ I Bih. 1. 2, suomeksi Virittäjässä 1907, s. 19—20.
[10] M. Axelson, _Vandring i Vermlands elfdal och finnskogar_ s. 86,
111.
[11] Loitsuja kirjoitti Gottlund 1817 ja 1821 muistiin 84; A. Aminoff,
11; K. Krohn muutaman; Lauri Kettunen 12 ja tämän kirjan kirjoittaja
82 kpl. Näytteet ovat tekijän muistiinpanemia.
[12] Ks. Virittäjä 1908 s. 72—3 (Kettunen).
[13] Gottlundin päiväkirjassa on seikkaperäinen esitys
rajuutospäivistä, vihko 46.
[14] Vrt. Virittäjä 1908, s. 76.
[15] Gottlundin päiväkirja.
[16] Ymer, 1902, s. 469.
[17] Julkaissut P. Nordmann, ennenmainitussa tutk., liite III.
[18] Nordmann, s. 129.
[19] Sama, liite 5.
[20] Axelsonin ennenmainittu kirjanen, siv. 75.
[21] Gottlundin kirjoittamasta suuresta anomuksesta.
[22] Segerstedtin kokoelmat.
[23] Sven Lönborg. Ymer 1902, s. 500—1.
[24] Ymer, 1902, s. 501.
[25] Katso tekijän kirjoitusta _Gottlundin muisto Vermlannin
suomalaismetsissä_. Liitto IV 1905, siv. 117—129.
[26] Nordmann, s. XX ja seur.
[27] Segerstedtin kokoelmista, s. 626.
[28] Segerstedtin kokoelmat.
[29] Norvegia 1902, s. 118. K. B. Wiklund on Ymeriin 1902 siv 15—18
kirjoittanut _Finska språkets nuvarande utbredning i Värmland och Grue
finnskog_ (Myös Maantieteellisen yhdistyksen aikakauskirjassa 1902.)
[30] Torsten G. Aminoff, _Tietoja Värmlannin suomalaisista_ (Suomi II,
11), s. 26.
[31] Paitsi ennenmainittuja kirjoituksia huomattakoon uudemmista
metsäsuomal. käsittelevistä: C. V. Bromander _Höslåtter och löfskörd
på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1901 — suomennettu
Maantiet. yhdist. aikakauskirjaan 1902. C. V. Bromander _Svedjebruket
på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1902; K. B.
Wiklundin ja Sven Lönborgin havaintoja turistimatkoiltansa saman
julkaisun v. 1895 ja 1901; Väinö Wallin: _Metsäsuomalaiset Ruotsissa_,
nuorisolle kerrottuna, sisältää etenkin tarinoita heidän vaiheistaan,
enimmäkseen Gottlundin muistiinpanoista ja Segerstedtin kokoelmista;
G. Åkerhielm, _En antropologisk resa genom Värmlands finnskogar_, Ymer
1907; ilmestymässä on parhaillaan Lauri Kettusen tutkimus Värmlannin
suomalaisten kielestä (Suomi-kirjassa).
[32] Land och Folk v. 1877.
[33] Norvegia 1902, s. 118.
[34] Pikkujutut ja tiedonannot ovat Segerstedtin kokoelmista.
[35] Svenska Turistföreningens Årsskrift 1895, s. 54—58.