vapisi, ja sanoi suomen kielen: „Jumala armaan, minnekkä myö jouvumme
koska maanherra on noin villissä, se on vähä enemp ahattava kuin
Gottlunni?“
Sitten kuin maaherra rupeis kyselemään niin vastoa Hämäläinen
ensimäissä: „Jag har icke något att klaga på vår ösrighet eller på vår
präst, på min del, uttan de ero ganska bra i alla delar“. (Minulla ei
ole puolestani mitään valittamista esivaltamme eli pappien suhteen,
vaan ovat ne joka suhteessa hyviä.)
Niin sitten kirjuttaa maanherra kirjansa näin. — — — Sitten rupea
maanherra meiltä kyselemään. Vaan myö kaikki muut vastailimme sen
jälkein kuin myö tiesimme sisään annetux ja kirjutetux. Että se tuil
sitä samoa kuin sinäki olit kirjuttanna. Vaan se rahan anumus, ja ne
Hämäläisen sanat, ne tuil pahoin kuin ne tuil pannux maaherran
inlaakiin. Rahan anumuxesta myö ei tiennä mitä. Vaan Hämäläiselle minä
jo sanoin, että sun ois pitännä olla vait ennen kuin oisit mitään
virkkanna, sinä turmelit puheellas koko meijän asjan. Niin siihen hän
vastais: „Mitä nyt muuta tajtaa puhua; niin korkealle Herralle mulla
ei oo mitään kantelemista.“ Siihen sanoo Orainen: „Niin sitten oisit
perkele joutanna olla kotonais, eikä tänne tulla meijän asjoa
turmelemaan“.
Wingård jätti toukok. 23:ntena päivätyn mietinnön, jossa omasta
puolestaan selvittelee suomalaisten anomusta. Tätä maaherran lausuntoa
(_Betänkande angående Vermländska Finn-Allmogens Angelägenheter_,
Mietintö värmlantilaisen suomalais-rahvaan asioista) pidettiin siksi
tärkeänä, että se seuraavana vuonna julkaistiin painostakin.
Eräs Suomen ruotsalainen — Nordmann — väittää, että Wingårdin mietintö
„huokuu myötätuntoa“ suomalaisia kohtaan.
Myönnettävä on, että mietinnössä esitetään muutamia päältäpäin katsoen
hyvää tarkoittavia lausuntoja, mutta sittenkin voi tuota
hyväntahtoisuutta verrata entiseen akkaan, joka oikealla kädellään oli
valmis antimia ojentamaan vieraillensa, luullen ne vasemmalla kädellä
saavansa nokan edestä nykäistä takaisin, kun ensin oli kohteliaisuuden
säännöt täyttänyt. Toisin sanoen Wingård tarkoittaa samaa kuin
kuningaskin: oppikaa ruotsia. Muun muassa rohkenee Wingård väittää,
että Gottlund on taroittanut kaikkea muuta kuin suomalaisten parasta.
Lievästi sanoen omituista on se „myötätunto“, joka huokuu mietinnön
seuraavistakin sanoista (siv. 10):
„On katkaistava tuo näkyväinen tai näkymätön side ystävien välillä
meren tuolla puolen. Muuten on hukka perivä jommankumman heistä!“
Wingårdin mietinnössä on ilmeisiä vääristelyjäkin. Niinpä siv. 7
sanotaan:
„Kysyin (lähetystöltä) haluaisiko se, että jollain tavoin
tutkittaisiin joitakuita luultuja väärinkäytöksiä ja vääryyksiä,
joista heidän kirjoituksensa näkyvät kertoilevan. — — Eräs heistä,
Olof Matsson Jerplidenistä, Dalbyn pitäjästä selitti silloin, ettei
hänellä _paikkakuntansa puolesta ollut mitään valitettavaa, he
tahtoivat vain kirkkoja, johon kaikki muutkin yhtyivät_.“
Jos tähän vertaamme edustajain omaa kertomusta siitä, miten maaherra
„heilui villissä“ heitä pelotellaksensa, joten Olli Hämäläinen lopulta
hätääntyikin, mutt'eivät muut, koska Orainen juuri Hämäläiselle
tokaisi hätiköimisen johdosta, „oisit perkele joutanna olla kotonais“,
niin tämäkö muka on sama kuin Wingårdin oikein harvennettuna esittämä
„johon kaikki muut yhtyivät“.
Lähetystön toiminta päättyi siis siihen, että Wingårdin käsiin jäi
asioiden ajo.
Edustajain lähettämisen ainoana tuloksena oli, että hallitus lupasi
Värmlantiin lähettää komitean, joka oloja tutkisi ja sitte ehdottaisi
parannuksia.
Metsille levisi lähetystön palattua tieto, että pikimiten saapuu
komitea, joka oloja lähemmin tutkii. Kaikki toiveet kiintyivät nyt
komiteaan, sillä sillehän nyt sopisi epäkohdista jokaisen valittaa.
Räisäinen kirjoitti Gottlundille heinäkuun 4 p:nä 1823: „Comite
Herroja Tukhulmista Suomalaiset ototta kuin lintu päiveä ja ovat
sanonna kuin hyö tulis että joni piäätös tulis.“
Kauan kesti odotusta, sillä vasta heinäkuussa 1824 läksi komitea
matkalle. Siinä oli kolme jäsentä, maaherra Wingård, eräs översti ja
pappi. Näistä ei yksikään ymmärtänyt suomea. Metsäsuomalaiset olivat
lausuneet hartaana toiveenaan, että komiteaa seuraisi joku mies, johon
he voisivat luottaa ja joka osaisi suomea, kuten oikeusneuvos G.
Poppius, Franzén, Fabritius, Gottlund tai Stolpe, mutta he pettyivät
surkeasti. Siihen tuli mitä sopimattomimmat miehet, esim. Wingård oli
tehtailijain sukulainen, eikä komitea muussa kuin suomalaisten
ruotsalaistuttamista tarkoittavissa ehdoituksissa näyttänyt kuntoaan.
Laatimassaan pöytäkirjassa sanovat komitean miehet, että komitea
„matkusti halki suurimman osan Värmlannin suomalaismetsiä“.
Gottlundille lähetetyistä kirjeistä käy selville, että he ainoastaan
Fryksänden Lekvattenilla ja Östmarkin kirkolla ottivat talonpoikia
puhutellakseen, ja sielläkin pidettiin vain kuulustelut, jotta
saataisiin Gottlund valehtelijaksi. Papit pitivät myöskin hyvät
rippisaarnat siitä, että heitä oli moitittu. Suoranaisena tuloksena
oli, että kehoitettiin suomalaisia siirtymään Jämtlantiin, kaksi uutta
kirkkoa, joissa piti ruotsia saarnattaman, ehdoitettiin
rakennettavaksi, kiertokoulussa piti suomalaisia opettaman lukemaan
ruotsia ja Ruotsin pipliaseuralta piti anottaman ruotsinkielisiä
kirjoja. Siinä kaikki suuret uudistukset, joita oli odotettu kuin
lintu päivää.
Pettymys oli suuri ja kuvastuu se elävästi metsäsuomalaisten
kirjeissä.
Papit y. m. viranomaiset olivat lähetystön miehiä kaikella tavalla
pilkanneet, etenkin suomen kieltä koskeva anomus sapetti heitä.
Heinäk. 4 p. kertoo Räisäinen Gottlundille puhelussaan Östmarkin papin
kanssa suomalaisista kirkoista papin sanoneen: „Ja tais jos kirkot
saisitte, niin ei suomen oppi teille kelpoa nyt pitäis teijän uuesta
opetteleman ihteänne suomen lukeman, se tuloo teille vaikea. Siihen
minä toais vastasin ejpä äitin kieli oo vaikeata oppia ja suomen opin
myö tahoimme, sillä emän kieli on paras joka kansalle.
„Niin mänkeä sitten Suomeen, siellä on emänne kieli, vaan ei teällä
suomea tarvihte ruukata sanoi toais pappi“, ja siinä Räisäiselle sitte
irvistelivät sekä rouvat, „mamssellit“ että „vanhat äijät“.
Tilojen omistajat tulivat lähetystön Tukholman matkan tähden kahta
ankarammiksi ja talonpoikia pakoitettiin kirjoittamaan nimensä uusiin
sitoumuksiin. Räisäisen kuvaus oloista syksyllä 1823 saakoon sijansa:
Öijärin tilojen haltia kutsui alaisensa n. 60 talonpoikaa luoksensa ja
piti hyvän nuhdesaarnan siitä, että nämä olivat Gottlundia uskoneet.
„Sitte kiäännäitiin meihen kaikkiin päin, ja kax veteneä (todistajaa)
otti peälle kuunteleman ja sanoi, nyt ensmäisex minä sanon teijät joka
puonnin ulos torpiltaane, ennen Joulua, sen tähe kuin työ keväillä
kielsitte multa tukin hakkuun, ja nyt toisex, minä panen teijän
piäälle, että teijän pitää ajoa 15:ta tolttoa tukkia joka hevoiselle.
Ja nyt pitää alottoanne Mikkelin jälkeissä pänä kokoon lunnoamaan,
kuin etten sillon alota, niin kyllä minä teijät löyvän, minä opetan
teitä oleman jääkeät ja uskomaan joutavia puheita. Sitten vielä sanoo
mulle: Sinä Paul, oot rikkoinna pöxlö Rättäis, sillä kuius mänit
Tukhulmiin ilman isäntiens luvata.
Niin sitten täytyi meijän männä meärättynä pänä tukkia ajaman, vaikka
meillä seisoi kuivoa luvoa pihalla ei sitä kysytty perän, sen
kaltaista myö ei ennen oo havainna, vaikka hän on ollu pahoin ja
strenkiste ennenki. Sitten kuin tämä työ oil hyvin tehty, niin orteil
tuloo että hakatamme 300 tolttia tukkia uuesta, kuin se oil tehty,
niin toais tuloo orteil että kokoon luunuta veki, kuin tuo tehtiin
niin tuloo toas sana että ruetamme pitkälle tielle ajaman, ja tämä ajo
voaroa meille kaiken talvea. Niin että meillä on niin kiire, että se
käy työlääst jos myö suaamme kotiin puita polttoaxemme, ja ryskätyx
irti jyviä syyäxemme.
Tämä nyt käy meijän kanssa niinkuin silloin kuin Moses Israelin kansoa
rupeis johdattaman ulos Ekyptistä, että Herrat sanoo meille, niinkuin
toisessa Mosexen kirjassa 5 Luk. 9 v. seisoo, rasitettakon kansa
työllä, kuin Mosexen ja Aaronin kävi, että kansa sanoo minulle, ja
myös sinusta, niinkuin 21 v. samassa lukussa seisoo. Te olette tehnet
meijät haisevaisexi Herraien etesä, ja heijän palveliainsa etessä. —
Tämän on mulle moni meijän mehtäläisistä sanonna, ettei tämä jkään ois
näin käynä, jlman sinuta ja suomenherrata. — — —
Vaan kuin Jumala meitä autais niinkuin Mosesta ja Aaronia, niin kyllä
meijän asjat vielä hyvin taitais käyvä. Vaan taitoa niin olla, että
tämä kansa on Jumalattomia, ettei Jumala kuule heijän rukoustan, ja
toas taitaa olla monta, jotka ei paljon rukoile. Vaan oon ma tuota
kuullu monen köyhän rukoilevan, kuin Jumala auttais että Gottlunnin
asjat kävis toteen, ja että Jumala keäntäis Kuninkaan sytämmen meijän
puoleen, että paremmus tulis tällen elämälle. Niin eikös tuo oo
uskottava että Jumala kuulo köyhän rukouosen kuin se on poara (vain)
hurskas.“
Oikeutta ei auttanut hakea. Gottlund, joka tällöin tilapäisesti oli
Suomessa, siihen kehoitti, mutta sai vastauksen:
„Sinä sanot että Räisälän miesten männä lakiin valittaman asjoian
tiäällä. Niin, se on se sama kuin männä Kuninkan kanssa riitaan, sitä
tuo Syrakkikin kieltä. Teällä Norissa ne on ite Kuninkaita.“
Toinen mies olisi heittänyt kaikki toiveet, mutta ei äkäinen Gottlund.
Toteuttaaksensa tuumansa saada omakielisiä virkailijoita
metsäsuomalaisille, otti hän kouluttaaksensa kaksi Räisäisen poikaa.
Itse hän heitä opetti ja korvesta tulleet suomalaispojat pystyivät
parin vuoden kuluessa ylioppilastutkinnon suorittamaan. Mutta silloin
olivatkin Gottlundin varat siksi lopussa, että täytyi laskea pojat
takaisin metsille. Turhaan hakivat he yliopistollisia stipendejä ja
kuninkaalta pientä opinto-apurahaa. Toinen heistä rupesi
kiertokoulunopettajaksi suomalaisten keskuuteen.
Kotiseudultansa toimitti Gottlund 1825 omalla kustannuksellansa heille
talonpojan, Tahvo Immoisen, opettamaan savolaissahroilla kyntämään,
sillä maaperä metsillä oli siksi kivistä ja epätasaista, ettei
nurmikkoa ruotsalaisella auralla voinut kääntää. Immoinen oleskeli
metsillä pari vuotta ja jonkunmoisella menestyksellä, sillä
„Gottlundin oatroja“ näet noilla tienoin joskus vieläkin.
Heidän puolestansa anoi hän toukok. 1825, että niiden suomalaisten
veroja alennettaisiin, joilla oli hallanarat tilat. Pyyntö otettiin
huomioon, päättäen siitä, että kirjeissä seuraavana vuonna kerrotaan:
„Nyxin pappi oil istunna maan herran siassa, kuin Väkrahan kirjoitus
oil syksyllä. Hän oil sanonna suomalaisille, nyt tulee teijän
armoillista maanherroa kiitteä siitä kuin hän on toimittanna, että
peäsette vähemmällä väkrahalla, vaan tähän oil suomalaiset vastanna:
Ej sitä ois ikään tullu jlman Gottlunnita. Häntä meijän siitä tulee
kiittää.“
Toimittipa hän noille heimolaisillensa Värmlannin talousseuran
kehoituspalkkioitakin siitä, että olivat kunnostautuneet uutismaan
raivaajina. Vieläpä karhunampujienkin palkinnoista hän huolehti.
Niinpä Pekka Huuskoinen sai vanhanpäivän eläkkeen siitä, että oli
kaatanut lähemmäs sata kontiota.
Säännöllisen postinkuljetuksenkin hän hommasi. Kirjeet ja Suomesta
tulevat lehdet kuljetettiin kerta viikossa Östmarkista aina
Trysildiin.
Gottlund oli niin varma suunnitelmiensa onnistumisesta, että oli jo
katsonut suomalaisten kirkkojen paikat ja antanut Räisäisen laskea,
montako suomalaista kuhunkin seurakuntaan tulisi. Räisäisen vuonna
1823 tekemän laskun mukaan olisi näihin seurakuntiin tullut
suomalaisia asukkaita: Juvanniemelle 215 taloa 1 659 henkeä,
Lautasalmelle 322 taloa 1 777, Kirveskankaalle 143 taloa, joissa oli 1
164 eläjää. Siis yhteensä 679 taloa ja 4 600 henkeä, alueilla, jotka
eivät olleet kahta penikulmaa kauempana kirkoilta. Koko läntisten
suomalaismetsäin suomeapuhuvan väestön arvioi hän samana vuonna, kuten
jo on huomautettu, 14 000. Koko keski-Skandinavian suomalaissyntyisen,
suomea jonkun verran osaavan kansan 40 000. Edellinen luku tuskin on
liioiteltu.
Noiden kolmen emäseurakunnan piti muodostaa erikoinen suomalainen
kihlakunta suomeapuhuvine pappeineen ja nimismiehineen. Kaikki oli
niin selvänä, että tuon kihlakunnan karttakin oli 1824 valmis ja
niinikään leimasin-luonnos. Mainitsen huvin vuoksi minkänäköiseksi
sinetti oli aijottu: Siihen on kuvattu, miten käsi tarttuu kätehen,
sormet sormien lomahan. Ympyrässä on sanat: „Suomen Liittomerkki
Finskogens Härads Sigill“, keskellä: „Rauha ja Rakkaus Sopu ja
Sovinto.“ — Kihlakunnan voutina piti toimia Räisäisen ja pappeina
hänen poikainsa. Järjestysmiehet oli niinikään valittu metsäläisten
omasta keskuudesta. Jokaisen metsien virkamiehen piti taitaa suomea.
Mutta unelmat karsi säälimätön todellisuus. — — Skandinavia ei
metsäsuomalaisille suostunut palkkaamaan edes ainoata suomenkielistä
kiertokoulunopettajaa!
Väitetäänpä, että Gottlund ruotsalaistuttamista suorastansa edistikin,
siten, että kansalliskiihkoisten huomio heihin kiintyi ja perustettiin
ruotsalaisia seurakuntia ja alettiin tehokkaammin vaatia
ruotsinkielistä opetusta. Sanotaan myös, että metsäsuomalaisten
edustajia häikäisi Tukholman loisto niin, että huomasivat
suomalaisuuden toivottaman aseman köyhissä korpien sokkeloissa. — 1834
muutti Gottlund takaisin Suomeen ja kuoli v. 1875. Hänen
metsäsuomalais-harrastuksensa eivät vielä harmaahapsisena
vanhuksenakaan lakanneet. Hän oli edelleenkin Helsingin yliopiston
suomen kielen lehtorina ollessansa heidän kanssansa kirjeenvaihdossa.
Tulipa häntä 1873 Pekka Karvainen Helsinkiin tervehtimäänkin ja
katsomaan omin silmin muinaista kotimaata.
Vanhuksena kokosi Gottlund keräämänsä ainekset, aikoen julaista laajan
kahdeksanosaisen teoksen metsäsuomalaisista. Mies, joka ylioppilaana
uhrasi varansa metsäsuomalaisten tutkimiseen ja auttamiseen, riiteli
seitsemänkymmenvuotiaana Yliopiston konsistorin kanssa varoista,
joilla julkaisisi edes muistelmansa. Niitä ei hänelle myönnetty, kun
pidettiin hänen esitystapaansa liian realistisena ja kun tuossa
tutkimuksessa Ruotsin hallitus tuli muka liian räikeään, vaikkakin
jokseenkin oikeaan valoon.
Gottlundin sitkeä, itsepäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa vertojaan
etsivä työ ei tosin suuria tuloksia tuottanut. Se oli hänen ja
Skandinavian korpien raivaajain yhteinen, muutaman vuoden kestänyt
unelma. Mutta johan siinä on ylioppilaan elämäntyöksi kyllin, että on
saanut kotimaaltaan vieraille saloille eksyneet raatajat kerran,
ainoisen elämässänsä toivomaan! Ja toivomaan aikoina, jolloin
_suomalaiset kotimaassaankaan tuskin_ uskalsivat ruotsalaisten
rinnalla _tasa-arvoisuudesta puhua_.
Oikeassa olivat suomalaiset arvellessansa, että Gottlund heitä
rakasti. Tuota tunnetta piti hänessä vireillä metsäsuomalaisten
vilpitön luottamus ja kiitollisuus, jonka hyvyyden voi arvata jo
siitäkin, että se on pysynyt noiden heimolaisten mielissä halki
vuosisadan. Norjan suomalaisista kertoo C. Sundt v. 1850:
„Vielä tänä päivänä ei ole ainoatakaan suomalaismetsillä, joka ei
pitäisi C. A. Gottlundia suomalaisten ystävänä ja hyväntekijänä.
Vanhat muistelevat häntä kiitollisuutta tuntien, nuoret puhuvat
hänestä kunnioituksella.“
Ja ruotsalainen Axelson sanoo neljää vuotta myöhemmin, että Värmlannin
suomalaiset pitävät kaikkea hyvää, mitä heille on tullut Gottlunnin
käynnin jälkeen, hänen ansionansa: „Suomalaista ylioppilasta pitävät
siis nämä metsän lapset yhtä suuressa kunniassa kuin taalalaiset
Kustaa Vaasaa.“
Havaitsin 1905, että missä ikinä metsillä suomea puhutaan, siellä
hartaudella Gottlundista kerrotaan, vieläpä ruotsalaistuneidenkin
kesken. Olivatpa hänestä laatineet senkin legendan, että ellei olisi
nuorena kuollut tuo suomalainen kenraali, niin kaikkialla metsillä
vielä suomea puhuttaisiin.[25]
Sydämen kieltä on siis ukko Räisäinen puhunut kirjoittaessaan:
„Se ois meiltä niin suuri synti, ettei myö herin jkään taitais anteix
suaaha, kuin myö teijät uneuttaisimme. — — — Ei myö tahoi sinua
uneuttoa niin kauan kuin henki meijän rinnoissa liikkuu.“
----------
On selvitettävä mitenkä Gottlundin ajan jälkeen „ruotsalaisen
sivistyksen siunausta tuottava virta“ metsille levisi.
Etelä- ja Pohjois-Finnskogan kappelit määrättiin perustettaviksi 1826,
Bogenin seurakunta 1841, Lekvattnet 1846, Nyskoga 1873. Norjan
puolelle rakennettiin Raevholtiin ensimäiseksi kirkko ja niinpä niitä
vähitellen kohosi kaikkialle. Mutta suomea ei niissä ole koskaan
saarnattu.
Millä tavoin suomenkielisiä noissa Gottlundin seurakunnissa
kohdeltiin, todistaa parhaiten Finnskogan ensimäisen kappalaisen
Branzellin kertomus.[26] Hän on täysin tietoinen siitä, miten
metsäläisiä muinen on vainottu ja kertoo, miten Ekshäradin kirkossa
tallennetaan kuningatar Kristinan nimellä ja kuninkaallisella
sinetillä varustettu pergamentti, jossa sanotaan: „Ajakaa pois
hulttiot“ (kör bort packet). Hän puhuu siitä, miten ruotsalaiset heitä
halveksivat, ovatpa tekaisseet sananlaskunkin „Suomalaisetkin ovat
ihmisiä“. Suomalaisten tavat ja elämä ovat hänestä läpeensä
yksinkertaisia ja halpoja („simpel“).
Onnena piti Branzell, etteivät kuljeskelevan suomalaisen ylioppilaan
hommat, että suomeksikin saisi saarnata, päässeet toteutumaan, sillä
„piilee paljon pahaa suomen kielen verhon turvissa“. Mainitseepa
täytyneensä kumminkin pari eri kertaa „vanhain ämmäin“ luona käyttää
tulkkia heidän sairasvuoteensa ääressä. (Huomauttaisin länsimaisen
sivistyksen saaneen „sielunpaimenen“ tavasta nimittää kuolevaa
vanhusta, jonka lähtöä on tullut valmistamaan, halveksivasti ämmäksi
„färing“, ellen tietäisi, ettei meillä koskaan vielä ole
ruotsalaiselle laskettu suomalaisten halveksimista ja sortamista
muuksi kuin mitä oikeutetummaksi ilmiöksi.) Branzell sanoo edelleen:
„Yleensä on huomattava, että missä vain suomi kuolee, siellä myös on
tavattavissa kotoista viihtymistä, jopa hyvinvointia ja onnea“. — —
„Heitä on pidettävä harhaan joutuneena lapsena, joka on joutunut
vieraalle maalle ja siellä _säälistä on otettu kasvatettavaksi_, mutta
_ei ole vielä ehtinyt oppia sen äidinkieltä ja tapoja_“.
Toinen kuvaava esimerkki „sielunpaimenista“: Vuonna 1824 pyysi 70
suomalaista takuuta vastaan saada lainata siemenrukiita valtion
varastosta, koska oli edellisenä vuonna kohdannut kato, eikä ollut
siis mitä maahan kylväisi. Kirkkoherra Jerdin silloin liittää
anomukseen kirjelmän, ettei kato muka ollut kohdannut aivan koko
pitäjää ja etteivät suomalaiset kuin harvoin ymmärrä parastansa,
eivätkä tiedä mitä tahtovat! Siksipä pyyntö jäikin huomioon ottamatta.
Mentiin aivan koomillisuuteen saakka, kun tahdottiin juuria väestöstä
perinnäiset elintavat. Saunoja pidettiin kauhun kappaleina, joissa
ruumista vitsoilla ruoskittiin ja miehet sekä naiset alastomina
seurustelivat. Kielsipä maaherra af Wingård „mutinkin“ syömisen —
suomalaiset ahmivat muka muttina liiaksi jauhoja!
Terhakoita koettivat Norjan suomalaiset olla viimeiseen saakka, vaikka
heitä yhä torpistaan ja koloistaan häädettiin. He odottelivat, että
heidänkin asioitansa tutkisi jonkunlainen komitea, niinkuin
ruotsinpuolisiakin sellainen oli tutkivinansa. Tammikuussa 1825
kirjoittaa Räisäinen, ettei komiteaa vielä kuulu — ja eihän sellaista
koskaan asetettukaan heitä varten. Amtmanni vain kyseli montako
kappelikirkkoa suomalaisille muka piti entisten lisäksi. „Niin
tuohon“, kuuluvat kirjeen sanat, „myö kaikki Norin suomalaiset
vastasimme yxmielisesti, ellei myö suaa niinkuin ensimäinen ansodrink
(anomus) oil Kuninkaan Luoxe, että suaamme rakentoa kolmet kirkkoa
Rajalle, ja peästä yksiin Seurakuntiin Ruohin suomalaisten keralla,
jos (ei), suaanemme käyvä samoin kirkkoin, ja olla nautoina ja
narriloina niinkuin ennenki.“
19:llä vuosisadalla tapahtui aivan samalla tavoin häätöjä kuin
ennenkin. Niinpä Norjan Trysildissä ja Vålerissa syysmyöhällä
häädettiin torppareja ja kiellettiin ketään naapuria luoksensa heitä
laskemasta. Esimerkiksi Martti Olanpojan Madsbergista oli kylmässä
mentävä vaimoineen lapsineen kuusenjuurelle korpimaille, vaikka
vaimolla oli kahden kuukauden vanha lapsi.
Kerrotaanpa että Uddeholman osakeyhtiö sai Sundsyönin viimeiset
suomalaiset häädetyiksi siten, että varastettiin Jönsin — hän oli
Pitkän Riston jälkeläisiä Havuisia — äidin Kustaa III:lta hankkima
talonkirja ja Jöns sai lopulta kärsiä katulyöppiä kaiken päälliseksi.
Bogenista on samanlaisia tietoja siitä, että ensin kavalasti
hävitettiin talonkirjat ja sitte ajettiin suomalainen tilaltansa. Eräs
neljännesmies kertoo itse, miten hän v. 1844 nimismiehen kera oli
mukana hajoittamassa suomalaista torppaa sekä lisää „ja oli se kamalin
näky mitä minulla on eläissäni ollut“.[27]
Usein täytyi komentaa sotamiehiäkin avuksi noihin häätöihin, sillä
itsepäiset eivät omaisuuttaan tahtoneet hevillä jättää. Entisistä
talollisista tuli tuossa tuokiossa köyhiä työmiehiä, joilla ei ollut
minkäänlaista omaisuutta.
Eräs pikku juttu: Patruuna Keder kävelee tiluksillaan, joita äsken on
laajentanut talollisia häätämällä. Pieni paljasjalkainen Maria
leikittelee hietakasalla. Ohi menevä patruuna ei saata olla iloisesti
kysäsemättä: „Kenen tytöntypykkä olet?“
Viaton vastaus: „Sen suomalaisen, jolta patruuna vei talon“.
Jo vuosisadan puolivälissä tulivat vielä vieraskieliset koulut
kiusaksi. Lapsilla oli kotona nälkä ainaisena vieraana. — Tuskin oli
niihin aikoihin Östmarkin ja Finnskogan tienoilla montakaan
suomalaista, joka selvän leivän söi, 1850—5 oli näet metsillä kova
kato. Eräs Rytillä 1882, 92-vuotiaana kuollut nainen muisteli
nuoruudenaikoinaan vain kahdella Etelä-Finnskogan talonpojalla olleen
Dalbyn kirkolla käydessä edes Mikkelin pyhinä puhdasta leipää. Axelson
mainitsee matkustellessaan 1849 metsillä vain harvassa savupirtissä
olleen puhdasta viljaa. Käytettiin kolmeatoista lajia hätäleipää,
vaikkei ollutkaan katovuosi. Tavallisimpina jauhonlisinä olivat
ruumenet, oljet, sammaleet, raidan lehdet, pettu, luujauhot, ruoho,
kanerva y. m. Hän kertoo, että kaikella tyyneydellä puhuttiin lasten
nälkään kuolemisesta, kuin luonnollisimmasta asiasta ikään.
Kivikkomaata ei jaksettu raivata siinä määrin kuin perhettä lisääntyi,
siitä etupäässä johtui leivän puute. Vuorikollegion 1741 tekemän
päätöksen mukaan sai kuudennusmiesten valvonnan alaisena heidän
antamansa arvioimisen mukaan jonkun verran kaskea polttaa, etupäässä
kumminkin vain oksia ja latvoja. Kasken suuruudesta saivat
viranomaiset päättää. Suuruus riippui talon laajuudesta ja tehtaitten
läheisyydestä eikä perheen leiväntarpeesta. Sattui senvuoksi, että
moni saadakseen omaisilleen tarpeeksi leipää, poltti hieman
laajemmalta alalta havuja ja oksia kuin oli lupa. Ellei silloin ollut
sakkorahoja maksaa, maksoi perheenisä lastensa leivän selkänahkallaan.
1825—50 tienoilla etenkin moni Värmlannin suomalainen menetti
torppansa. Jolla vain ei ollut täysin päteviä talonkirjoja, sai
ostamistaankin tiluksista luopua ilman korvausta. Kellä oli vähänkin
syytä epäillä paperiensa pätevyyttä, myi jo ajoissa vaikka
polkuhinnasta talonsa ja muutti muualle. Ja kun metsät tarkalleen
jaettiin sekä tukkikauppa pääsi valtaan, loppui vähitellen myös
kaskenpoltto.