Maaliskuun 14 p:nä 1822 kävi hän perintöprinssin, piispa Bjurbäckin ja
Värmlannin maaherran, Wingårdin luona metsäläisten asemaa
selvittämässä. Aluksi hän epäili, ulkomaalainen kun oli, omassa
nimessään ruveta heimolaistensa puolesta esiintymään, mutta prinssi
lupasi suojelustaan. Ja niin asettui ylioppilas koko itsepäisyydellään
suomalaisen vapautusliikkeen etunenään. Tähän saakka ei hänellä ollut
kuin satakunta valtakirjaa, mutta pianpa niitä koitui puolelta
tuhannelta perheeltä. Öijärin talonpojasta Paavo Räisäisestä tuli mitä
innokkain toimimies. Hän ei ollut yksistään kirjallisuuden levittäjä,
vaan voi hyvällä syyllä itsestään sanoa: „teällä makaa kaikki
Suomalaiset minun piälläin ahistoxineen“. Hän piti useita
suomalaiskokouksia, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja
annettiin valtakirjoja, että Gottlund saisi heidän nimessään ajaa
asiat parhain päin. Niinpä hän kirjeessään maaliskuun 22 p:nä
ilmoittaa: „Ja tein kaxi kokousta, yhen tein Trakuunin kankahaalla
Vinterin Suomalaisissa — — Ja myö kaikki, jotka tänä päivänä olimma
yhessä, Sanoimme et ej myö ikään taija unheottaa ejkä täytelisest
maxoa häntä, kuin hän vielä Herroista ojs hyvä pois auttamaan, Sillä
myö olemme aivan Suures Vaivassa. Ja Jumala kaikki valtias hän ies
lainoais jkeä, ja Terveyttä teille, kuinnikka se tapahtuis, se on
meiltä kaikilta Kuukuiltu Juuri Sytämmest.“
Näyttää siltä kuin olisi jo vuonna 1822 tullut jätetyksi virastoihin
jonkunmoinen anomuskirja. Gottlund näet itse puhuu ensimäisestä
anomuksesta ja kirjeissä mainitaan siitä myöskin. Varmaa ainakin on,
että Gottlund lähetti pitkähkön anomusehdoituksen suomalaisille
luettavaksi. Räisäisen kirjeessä (22/5 22) sanotaan:
„Minä oon tässä tänä pänä ylös Lukenna kopiota Pohjois-Suomalaisille,
jota hyö ovat mielellään kuunnelleet. Ja käskivät minuun Lähättämään
monta tuhatta kostjumaloa, ja kiittävät sinua kaiken hyvyen ejstä, ja
Liatenkin Sen eistä ettäs niin suuren vaivan oot piäälleis ottanna,
että niin paljon olet Kirjuttana, ja sanoivat: Sitä miestä ej myö
jkään taija täytenlisest kiitteä ja maxoa, jonka hän meijän eistä on
tehnyt.“
Mutta eivätpä saaneet suomalaiset kauan rauhassa pitää kokouksiaan.
„Minun pitää jlmi Antamaan“, ilmoittaa Räisäinen 4/4 1822, „Että
teällä on nousut niin ankara Ryörä ja Kuhina Norjalaisten seassa,
siitä kuin minä otin niitä Niimiä, jotka tahtovat piäästä Ruunun ala“.
Samassa kirjeessä kertoo hän miten norjalaiset menivät voudin luo „Ja
sitten vielä valehtelivat Voutia, Että sinun olevan Venksbergissä, ja
välistä Reholtassa ja toisinaans Öijärillä, ja villihtevän Suomalaisia
joutavi oppiloihin, ja annixo niille joutava Kirjoja, ja kirkon tiettä
Suomalaisille Röyvänrantaan ja kirkollen on jo Raivuttanna paikan. Ja
Niimeensä Hakkuttanna Suureen Kiveen“. Vouti oli sitten lähettänyt
nimismiehelle vangitsemiskäskyn. Tämä kävikin kolmen miehen kera
Reholtassa ja Vengsbergissä „sitä Ruohin Personia Gottlundia ottamaan
kiini ja eroittamaan häntä pois jhmisistä hetsillään“, mutta koko
hommasta ei tietysti tullut mitään, kun ylioppilas jo oli aikoja ollut
Upsalassa. Toisen velvollisuutensa viranomaiset täyttivät: „Niin piti
kiini ottajaien, epustella Suomalaisia ett-ej heijän eneä suinkaan Sen
jhmisen kanssa pie yhtäpitämään ejkä uskomaan häntä“. Uhattiinpa vielä
niitä suomalaisia, jotka olivat tekemisissä Gottlundin kanssa, että
heidän „piti pahoin käymään kuin hyö hänen etestä enemmän
kirjottelevat“.
Metsäläiset eivät ottaneet hätääntyäkseen, vaikka vielä sotamiesten
lähettämiselläkin tuon tuostakin tukkein leimaajat, tilojen haltiat,
kauppiaat y. m. uhkailivat. Suomalaisten johtomiehet olivatkin
epävarmassa asemassa. Varoituskirjelmän lähetti vouti Räisäiselle ja
Lehmoiselle. Huhtikuun 25 p. 1822 tuumailee Räisäinen:
„Ejkö nuo viimein suaane Esivaltoa vietellyx, että nuo minut kiini
otattaa ja arestiin panettaa.
Vaan minä Luulen kieskiitetty, Että myö Suomalaiset _olemme niin
yhtäpitäväiset_, että _jos nuo minut kiinni ottaa, niin tulevat kaikki
yxmielisesti minua Irti-ottamaan_. Sen ovat sanoneet sekä Norjan ja
Ruohin Suomalaiset: Ja jos siellä meijän pitäis kuolla, niin kerran
meijän pitä kuolta, ejpä meillä teälläkään ole yhtään hyveä elämeä
tällä tavoin, kuin ej paremp tulek: Sais hyö siiten muua-Vaki kaikki
sisäänsä, niin kuin tahtonoovatkin. Näitä myö suomalaiset olemme
Lausunna Välilläämme.“
Sietämätön näiden talonpojista päivätyöläisiksi muuttaneiden
suomalaisten asema mahtoi ollakin. Julkeimpina Kristianian kauppiasten
kätyreinä esiintyivät puiden leimaajat. Eräässä kirjeessään sanoo
Räisäinen heistä: „Ejkös ne nyt meinanne tukki merkkalit viimesix
töixeen mejstä ytimet ulos kaivaa, jos ennen ovat Lihan vieneet“.
Ettei kirjeissä ole turhia vaikeroimisia, näkyy hyvin siitä, että moni
perhe pyysi Gottlundia hankkimaan kuninkaalta lupaa, että he saisivat
saunan suojakseen rakentaa. Ei edes annettu uutismaata raivata. Niinpä
valittavat suomalaiset tammik. 1823:
„Nyt näinä viimeisinä vuosina on norjalaiset ruenna kovax niitä
suomalaisia vasten etteivät anna heijän mitään tarvistaansa ottoa
mehistä. Ei puitakaan muusta kuin kuivista. Eikä peltoa taittoa, ej
niittua raivata ulkopuolta aijan, ja jos jokuu sen tekee niin
sakoitetaan. Vaikka monen piti kuninkaalle veroa veteä 3 ja 4 nahkoa.“
Taidolla ajoi Gottlund herätystyötään, yhdistäen sekä taloudelliset
että kansalliset asiat. Jo pitämissään kokouksissa puhui hän aina
yksimielisyydestä sekä yhteenliittymisestä ja siihen hän
kirjeissäänkin suomalaisia kehoitti. Viisaasti keksitty oli
kirjeenvaihtajien valinta eri osista suomalaismetsiä. Gottlund tuli
täten todelliseksi johtajaksi, jonka hankkeet pian uskottujen miesten
kautta levisivät koko suomalaisväestön keskuuteen. Eri pitäjissä
asuvat eivät ennen olleet säälle tienneet toistensa olemassaolosta,
mutta nyt tuli heistä kuin yhden pitäjän väkeä, joka uskoi asiansa
Gottlundin haltuun. Hänen luottomiehillään oli, kirjeistä päättäen,
tiedot toistensa hommista. Niinpä lähetti hän kerran Taalain
suomalaisten kirjeen Norjan suomalaisten luettavaksi. Räisäinen näet
sanoo:
„Monta kostjumaloa siitä Talan-Suomalaisten kirjasta, jonkama käsitin
Elo kuussa sinä 26 päiv. — Olipa se lysti suahain sitä lukea, onpa ne
vaivaiset ollunna niin suures vaivassa kuin mekin ja vielä
suuremmassai.“
Helmikuussa 1823 oli Gottlundilla n. 600 veroa maksavan talonpojan
valtakirjat, joiden hän arveli edustavan 8 000 suomalaista. Koko
läntisten suomalaismetsäin suomalaisten luvun arvioi hän tällöin 10
000 — 14 000, ja lieneekin hän siinä osannut aivan oikeaan.
Tarkoituksena oli jättää näiden puolesta kuninkaalle anomuskirja ja
seikkaperäinen ehdoitus olojen parantamiseksi. Senvuoksi ryhtyi hän
hankkimaan kaikki saatavissa olevat sekä varhaisemmat että myöhemmät
tiedot suomalaisista. Näistä piti hänen sitte laatia tarkka kuvaus
heidän asemastaan aina siitä saakka kuin Skandinaaviaan saapuivat. Kun
ei hän itse ollut ehtinyt käydä kaikkia suomalaismetsiä, lähetti hän
kysymyskirjeitä ja kaavoja ainakin 33 seurakunnan papille. 12
seurakunnasta saapuikin vastaukset.
Mutta Gottlund ei tyytynyt vain tähän. Helmikuun 26 p:nä antoi hän
entiselle maamiehelleen, tunnetulle F. M. Franzénille 12 suomalaisen
edustajan allekirjoittaman anomuksen, joka piti esitettämän
kokoontuville säädyille.
Maaliskuun 3 p:nä Franzén sen esittikin pappissäädyn käsiteltäväksi.
Kirjelmä sisältää huomautuksia Värmlannin rajaseuduilla asuvien
suomalaisten tilasta ja anomuksen että he saisivat perustaa pari
seurakuntaa, joihin palkkaisivat suomea taitavat papit. Anomuksen
loppusanat kuuluvat:
„Vain sillä ehdolla, että meille luvataan pappeja, jotka
äidinkielellämme voivat neuvoa meille uskonnon totuuksia tahdomme
liittyä yhteen ja yhteisesti ottaa osaa heidän palkkaamiseensa, muussa
tapauksessa tahdomme mieluummin kuten tähänkin asti, asua
erämaissamme, ja hautautuneina sen metsiin ja kolkkiin elellä Isiemme
tavoin. Ja pysymme me tälle päätöksellemme uskollisina ja vakuutamme
me Norjan Suomalaiset juhlallisesti, ettemme koskaan suostu Ruotsin
kieltä ottamaan jumalanpalvelukseemme, koska tähänkin asti olemme
Norjaa käyttäneet. Yhtä vähän me Ruotsin Suomalaiset milloinkaan
voimme ottaa käytäntöön Norjan kieltä, kun olemme tähän asti
käyttäneet Ruotsia. Vain oma Suomalainen kielemme voi aikaansaada
keskenämme todellisen yhtenäisyyden.“
Allekirjoittajina oli Norjan puolelta edustajat: Räisäinen, Lehmoinen,
Haikoinen, Suhoinen, Rymöinen ja Vauhkoinen, Ruotsin puolelta: Porkka,
Orainen, Ronkainen, Vaisinen ja Hyytiäinen.
Franzén puolestaan yhtyi anomuksessa tehtyyn ehdoitukseen, että
asiantuntijat tutkisivat lähemmin kyseessäolevan väestön tilaa ja
nopeasti ryhtyisivät toimenpiteisiin.
Hän viittasi m. m. Suomessa oleviin ruotsalaisiin seurakuntiin, joilla
on mitä opintiellä tahtovat äidinkielellänsä. — „Suomen ruotsalaiset
seurakunnat“ — niin kuuluvat sanat — „pitäisivät epäilemättä mitä
julmimpana sortona, mitä raakalaismielisin hirmuvalta voi keksiä, jos
heitä pakoitettaisiin oppimaan vierasta kieltä, suomea tai venättä,
opetusta, kristinoppia, jumalanpalvelustansa tai hartauttansa varten“.
„Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka ens-alussa nousi
Papis-seävyssä tätä asiata vasten, ne monet juonet ja keveet, jotka
tehtiin“, kertoo Gottlund _Otavassa_ tuosta esityksestä. Ja hälinä
siitä todella syntyikin. Värmlantilaiset papit väittivät, ettei niillä
seuduin tavattane ainoatakaan suomalaista, joka ei osaisi ruotsia.
Rovasti Frykstedt sanoi, että ehkä noin 70 vuotta takaperin oli
tavattu jokunen ikäloppu, jolle papin oli tulkkia käytettävä — mutta
sellaisetkin jutut olivat epävarmoja. Kysymys lykättiin kumminkin
valiokuntaan. Se antoi seuraavassa kuussa mietinnön, jossa
ehdoitetaan, että säädyt anoisivat kuninkaalta jäävittömän suomeakin
taitavan tutkijakunnan asettamista, joka paikkakunnalla ottaisi selon
niistä oloista, joista anomuksessa puhutaan. Ja, jos tiedot olisivat
tosia, olisi suomalaisille saatava „uskonopetusta ja sielunhoitoa“,
joko siten että he muodostaisivat omat seurakuntansa tai hankkimalla
heille suomea taitavia pappeja.
Kun valiokunnan mietintö esitettiin, niin värmlantilaiset
tehtaanomistajat taas yhtenä miehenä ryhtyivät vastustelemaan
tutkimusten toimeenpanoa. Puhuttiin ylevämielisiä sanoja
onnettomuuksista ja vaaroista — käyttääkseni ruotsalaisen tutkijan
sanoja[23] — jotka kyseessäolevien toimenpiteiden kautta
tulevaisuudessa voisivat käydä vahingollisiksi valtion olemassaololle.
Tietysti ei unohdettu, että koko ehdoitus oli lähtenyt „Venäjän
alamaisen“ aloitteesta. Täydessä karvassaan esiintyy ruotsalaisten
kiitollisuus salojen raivaajille tällaisissa lausunnoissa: „_Jos
Värmlannissa tarvitaan väkeä maan viljelemiseen, niin minusta on
parempi käyttää siihen pahantekijöitä, jotka muuten teljetään n. s.
työlaitoksiin, kuin että edistetään suomalaisten kirkon
rakentamista_“.[24] Valtiopäivät päättivät, että oli muutaman henkilön
mentävä suomalaisten keskuuteen tarkalleen heidän olojansa tutkimaan.
Koko yritykset olisivat ehkä näyttäneet olevan Gottlundin yksityisiä
mielipiteitä, jollei hän olisi ryhtynyt suomalaisen lähetystön
hommaamiseen. Luultavasti on alote Gottlundin, vaikka Räisäisen
kirjeessä siitä ensiksi puhutaan. Uudenvuoden päivänä 1823 kirjoittaa
hän:
„Se meille ois tarpeenlinen, Jos myö peääsisime Herraien päiville,
ryösteöis pä tuo kuninkas autoa meitä sinun kautais, että saisimme
jonkulaisen oikeuen kauppa miesten ja merkkällöien yliten.“
Kauan ei kähnitty. Vielä samassa kuussa sovittiin edustajista, joita
piti tulla 6 Norjan puolelta ja 6 Ruotsin metsistä. — Mentiin papilta
todistuksia pyytämään, mutta siinä tulikin jo tenä. Tammik. 18 p:nä
lähetti Räisäinen kirjeessään norjankielisen paperiliuskan, jossa on
tiedonanto, että pappi todistuksen pyyntöön oli ivallisesti vastannut:
„hör den finne fanten Som kan giöre folkene gal og mig, næj ikke Saa
min mand“, (kuuleppas tuota suomalaista maankiertäjää, joka voi kansan
tehdä hulluksi, ja minut, eipäs niinkään poikaseni!) ja papin
„atestia“ ei vain tullut ainakaan kahdelle Aasnäsin ja Hossin
edusmiehelle.
Sikäläisiltä viranomaisilta ei saatu passia niillekään, joilla oli
papintodistukset. Heidän oli käännyttävä Gottlundin puoleen. Tämä taas
lähti helmik. 10 p:nä varta vasten Tukholmaan passia toimittamaan.
Käytyään maaherrat, ministerit y. m. sai hän lupakirjat. Helmik. 17
p:nä näet lähetti ministeri L. v. Engeström nimismiehelle tiedonannon,
että annettaisiin suomalaisen lähetystön rauhassa kulkea. Olipa kerran
jo uhkamielinen tuuma nakata pyssyt olalle ja mennä Tukholmaan
passitta.
Maaliskuun alussa varustautuivat miehet matkalle. — Edustajina oli
Ruotsin puolelta: Niilo Orainen, Juho Soikkainen, Antti Porkka, Lars
Moijainen, Matti Hämäläinen ja Matti Riekinen; Norjan puolelta: Paavo
Räisäinen, Taneli Lehmoinen, Erkki Orainen, Tuomas Karhinen, Erkki
Oinoinen ja Erkki Veteläinen. Gottlund oli neuvonut valitsemaan
pisimpiä ja rotevimpia miehiä — kaiketi ikäänkuin näytteeksi
minkälaista väkeä metsillä on. — Sarkatakissa, virsuissa, tuohikontit
selässä, kirves kainalossa urohot Tukholmaan ilmestyivätkin ja
herättivät tietysti siten tavatonta huomiota.
Maaliskuun 7 p:nä piti heidän kokoontua neuvottelemaan. Päiväkirjaansa
on Gottlund 7/3 1823 näet merkinnyt: „Tänä pänä Norin suomalaiset piti
kokoamaan Räisäisen luona ja Ruohin Suomalaiset Porkan luona, ne
nimittäin, jotka piti tulemaan tänne Tukholmiin“.
Ennakolta kävi Gottlund jo perintöprinssille lähetystön tulosta
ilmoittamassa, siten välttääksensä arkojen viranomaisten epäluuloja.
Kaiken aikaa hän viimeisteli tulisella kiireellä tuota 500 sivun
laajuiseksi paisunutta mietintöä, jossa tehtiin selkoa suomalaisten
vaiheista ja ehdoitettiin monia parannuksia.
Prinssille oli Gottlundista tehty ilkeämielisiä ilmiantoja, väitettiin
m. m. hänen edustajille kuninkaan nimessä laatineen matkapassit.
Seurauksena oli, että polisit huhtik. 11 p:nä veivät kaikki hänen
paperinsa, vieläpä yksityiset kirjeetkin ja velvoittivat edustajineen
tulemaan poliisikuulusteluun. 15 p:nä pidettiin uusi kuulustelu. Niin
jäykkäluontoiseen mieheen kuin Gottlundiin eivät rettelöimiset suuria
muuta vaikuttaneet kuin terästivät. Mutta metsäsuomalaisten edustajat
kohtelua enemmän kummastelivat.
Kuninkaallinen huomio huhtik. 29 p:nä kuului, että „Venäjän alamaisen“
Gottlundin on mentävä takaisin Upsalaan, ja sinne opintojaan jatkamaan
jäätävä, jos tahtoo saada jäädä valtakuntaan ja jos hän antaa aihetta
jonkunlaisiin valituksiin, karkoitetaan hänet muitta mutkitta
valtakunnasta.
Tämä ruotsalaisten temppu oli hyvin keksitty, sillä nyt olivat
oppimattomat metsäsuomalaisten edustajat kuin lampaat paimenetta.
Toukokuun 5 p:nä kyhättiin Gottlundin varalle, hän kun ei
karkoituskäskystä tuntunut aluksi suuria piittaavan, vaan uskalsi
ilmestyä Tukholmaan, uusi kirjelmä, jossa sanotaan, että „kun on
alamaisesti ilmoitettu erään Upsalassa opiskelevan nuorukaisen,
nimeltä Carl Axel Gottlund, joka on saapunut kaupunkiin, antaneen
syytä arveluttaviin ja levottomuutta herättäviin huhuihin,
kuljeskellessansa Norjan ja Värmlannin välisillä seuduilla, niin on
kunink. Majesteetti suvainnut armossa määrätä, että Gottlund, joka on
Venäjän alamainen j. n. e. — — — hetimiten palaa Upsalaan jääden sinne
opintojansa harjoittamaan, jos tahtoo valtakuntaan saada jäädä“.
Lopussa huomautetaan vielä että Gottlundia on pidettävä silmällä.
Värmlannin maaherra, af Wingård, tahtoi saada Gottlundilta
metsäsuomalaisten valtakirjat ja anomukset, päästäksensä siten
sotkemaan koko yrityksen. Kun ei itsepintainen ylioppilas siihen
suostunut, oli seurauksena mainittu karkoitus. Ja nyt olivat
metsäsuomalaisten edustajat Wingårdin käsissä, sillä kaikkiin pulmiin
ei ehditty Upsalasta saada Gottlundilta neuvoja. Gottlundin anomus
kyllä ehdittiin antaa prinssille, mutta Wingård pakoitti edustajat
antamaan asiansa omaan huostaansa. Räisäinen kertoo maaherran
sanoneen, „kun ei työ sitä tie, niin minä suaatan teitä pulisiin“.
Prinssille jätetty anomus tuli kumminkin hallituksen tietoon ja
jätettiin lopulta maaherralle lausunnon antamista varten. Räisäinen
kertoo siitä: „Lansherrallen prinssi antoi sen suuren inlakin Lukeax,
sitten myö puhottelimme Lansherroa toisena pänä kuin hän sen kirjan
oil suaanut. Vaan muristapa se sitä tahtoi, ja sanoi että siihen on
liian paljon sisään veitty! työ tulette vielä enemp kansan seassa
haisemaan; ja minä vaivanen, jonka piti minun suurten syntien tähteen
sen suuren kirjan lävite lukeman.“
On syytä hieman tutustua tähän laajaan anomukseen, jota silloisen
Värmlannin maaherrankin oli „suurten synteinsä tähden“ silmäiltävä.
Alkuperäisen asiakirjan Wingård luultavasti hävitti, koskei sitä ole
tavattu, mutta jonkinlainen konsepti on tallella Gottlundin
papereissa. Se on siksi laaja, että siitä painettuna tulisi pari kolme
tällaista kirjaa kuin parhaillaan käsilläoleva. Se ei suinkaan ole
mikään kuiva asiapaperi; paikoittain on esityksessä koko runollista
lentoakin. Gottlund puhuu siinä „vuosisatoja sortoa kärsineen“
metsäläisen kansan nimessä, heimon, joka „etäisiltä vaaroiltansa,
Norjan ja Ruotsin erämaista“ rohkenee kerrankin „kuninkaallisen
majesteetin jalkojen juureen laskea toiveensa“.
„Jo vuosisatoja“ — sanotaan anomuksessa — „olemme asuneet näillä
seuduilla, joilta alkuaan vain petoja ja nälkää tapasimme, mutta jotka
kirvein ja auroin raivasimme, vuodattamatta kanssaihmisten verta tai
kyyneleitä. Korpien omistamisessa pyydämme Sinulta suojelusta ja sinne
rakentamillemme pirteille suojaa. Ja kun kerran valtakuntaa varjelet
ja valtaistuimia tuet, niin älä turvattomalta tukea kiellä. — — — — —
—
Siis _tukea_ ja _apua_, _laillisuutta_ ja _oikeutta_ olemme tulleet
Sinulta anomaan — ja tuo rukous on jo vuosisatoja huulillamme
säilynyt, mutta ei ole niiltä esille puhjennut, vaan on häipynyt
tyhjiin toivomuksiin ja toiveisiin.“
Seikkaperäisesti tehdään selkoa niistä vainoista, joita suomalaiset
ovat kansallisuutensa tähden saaneet kärsiä, vaikka ovat kuninkaitten
luvalla Ruotsiin ensin siirtyneet. Vieläpä sukutarinoita ja
asutushistoriaa on siihen otettu — niinkuin ennen jo monasti on
kerrottu. Lopuksi on ehdoituksia seurakuntien perustamisesta,
papeista, virkamiehistä y. m. Suomalaisten piti muodostaa oma
kihlakunta ja koetettiin todistella, ettei oikea isänmaallisuus ole
siinä, että jokaisen skandinavilaisen pitäisi kantaa sinistä takkia ja
hyljäten äidinkielensä oppia lukemaan ruotsia ja norjaa. Gottlundista
voisivat suomalaiset kansallisuudeltaan säilyneinäkin, eri
kihlakuntana ollessaan, yhtä hyvin hyödyttää isänmaataan.
Toukokuun 4:ntenä p:nä suotiin edustajille pääsy kuninkaan puheille,
jolloin jätettiin lyhyt Wingårdin edustajien esityksen mukaan
kirjoittama anomus, — hänen kun oli onnistunut työntää Gottlund
syrjään. Se sisälsi 10 kohdassa suunnilleen samat pyynnöt kuin
Gottlundin laatima, paitsi viimeinen kohta, jossa Wingård ehkä
saattaakseen edustajat huonoon valoon panee heidät tietämättänsä
matkarahoja kerjäämään.
Samalla annettiin kuningas Kaarle Juhanalle Gottlundin laatima
kirjelmä, jonka tarkoituksena oli, että kuninkaan ja hallituksen
huomio kiintyisi tuohon laajaan anomukseen. Alkulause oli osaksi sama
kuin siinäkin. Sanotaan, että kun kerran kuninkaitten kehoituksista on
erämaasta asuttuja seutuja saatu, taistelemalla karua luontoa vastaan,
kärsimällä vaivoja ja vainoja, niin rohjetaan lopultakin pyytää
suojelusta ja rauhaa sekä yhteiskunnan puolelta oikeutta. Huomautetaan
vielä, että ne kirjoitukset esi-isien vaiheista ja metsäsuomalaisten
nykyisestä asemasta, jotka hallitukselle jätetään, ovat tosia,
„vaikkakin suora esitystapa on sydämen kieltä — — ja ehkä joskus myös
raskaan mielen.“
„Suvaitse, Armollinen Kuningas, taitavien, puolueettomien ja kieleemme
perehtyneiden miesten tarkastaa anomuksiamme. He epäilemättä
vakuuttanevat niiden pyyntöjen, jotka valtaistuimelle olemme
esittäneet, olevan kohtuullisia. — — — Saavutettuamme mitä anomme ja
ollessamme varmoja siitä, mitä ihmiselle on rakkainta, peritystä
kielestämme ja esi-isiemme yksinkertaisista tavoista, olemme tulevina
aikoina kuten ennenkin, valmiit osoittamaan, ettei mikään kansa
maailmassa voita suomalaisia uskollisuudessa kuninkaitansa kohtaan ja
rakkaudessa isänmaahansa.“
Kuninkaassa käynnistä kirjoittaa Antti Porkka toukok. 7 p:nä
Gottlundille:
„Sunnuntaina kello 3 jälkeen puoli päivän me kaiki olime kuninkan
tykönä, ja printsi tolkaisi hänen puhensa. Kuningas lupais Comite ja
kirkot ja skoulut, niin myös papit, jotka meiän kieltä taita. Ja kun
Komiteesä kaikki totexi löyetän, niin kaiki meijän anomuxet suostutan.
Maanantaina Me toais prinssiä pyysimme meitän sakaa valvomaan, jonka
hän lupais, van sanoi, Että sen piti maherran kauta kulkemaan, joka ei
meilen hyväxi kuuluna.“
Räisäinen taas kertoo „audienssista“:
„Kyllä kuninkaski lupais auttoaxen kaikis anumuxissa kuin poara ootte
hyvä toteen näyttämän kaikki sen kuin otten sisään pannu, sekä kauppa
miehistä vapax peästeä, ja kirkkot suaahaxemme, ja eri _heärän_,
(kihlakunnan) ja omat Herrat niin kuin nimismiehet, vouvit ja
tuomarit, ja suomalaisen papin ensmältä, vaan kuninkas sanoi
tahtoivansa panna skoulut että oppisitte Ruohtia lukeman ja puhuman.
Minä ymmärrän, sanoi hän, työ ootte tullu vihatux sen vieraan kielen
kautta, vaan kuin teille tulis _yxi kieli_, niin kansat paremmin teitä
rakastais, ja minä tahtoisin ettei kansoilla pitäis mitään vainoa
oleman välillään, näin kuuinkas meijän kanssa jutteli.“
Kuninkaan lausunto ei tarvitse selityksiä; se on kuvaava sikäläisille
vallanpitäjille. Lyhyesti sanottuna on sen sisältö: Saatte mitä
anotte, omankieliset sielunpaimenetkin, kunhan sitte kielestänne ja
kansallisuudestanne luovutte, ja silloin ette taas tarvitsekaan sitä
mitä anotte.
Suomalaiset, Räisäinenkin, käsittivät kuninkaan sanojen sisältävän
pelkkää hyvää ja kehuvat ystävällisyyttä, sillä rehelliseen
talonpoikaan ei voinut pystyä ajatus, että hallitsijan suussa oli
kaksi kieltä. Ei tule kysymykseenkään, että Räisäinen olisi
vääristellyt kuninkaan lausunnon, sillä siitä hän puhuu kuten
iloisesta toivoja herättävästä enteestä.
Prinssi Oskar puolestaan lupasi tuohon valtiopäivien päättämään
tutkijakomiteaan „tellätäxeen semmoisia herroja, jotka taitaa Suomea“.
Lähemmin asioita tutkimatta tuntuu siltä kuin kaikki olisi nyt
joutunut oikealle tolalle. Wingård — Värmlannin maaherra — oli päässyt
tuon kuninkaalle jätetyn anomuksen lopulliseksi laatijaksi ja samalla
saanut kaikki valtuutukset. Jo se millä tavoin hän löi Gottlundin
laudalta, kuvaa mitä hän oli miehiään. Hän vaikutti ensin osaltaan
Gottlundin karkoittamiseen Tukholmasta. Ja sitte oli hän valmis
uhkailemaan, jopa suoranaisesti pettämään suomalaisia edustajia. Annan
Räisäisen koruttomalla kielellään kertoa. Kesäk. 23 p:nä selosteli hän
Gottlundille, mitenkä edustajat oli kutsuttu Wingårdin luo. Tämä pyysi
suomalaisilta valtuutuksia heidän asiansa ajamiseen. Nämä vastasivat,
että se on tarpeetonta, kyllä Gottlund ne kirjoittaa.
„Vaan silloin maanherra nous sen värremmin villiin ja oil niin
villissä, että hän vapisi ja sanoi: enköön minä oo Herra teijän yltö
ja minun kauttain teijän asjat pitä tulla selitetyxi.