puku, vyöllään sapeli, pyssy selässä ja usein huilu kainalossa,
herätti se saloilla suurta huomiota. Arveltiin, että hän oli joku
kapteeni, jonka kuningas oli lähettänyt suomalaisten oloja tutkimaan.
Toiset taas pitivät häntä suomalaisena prinssinä. Kaikkialla otettiin
ylioppilas mitä sydämellisimmin vastaan, kerrottiin sukutarinoita ja
luettiin loitsuja, jotka Gottlund kirjoitteli muistiin. Otan
kohtelusta näytteeksi Gottlundin ehkä hieman värittämän kuvauksen
lähdöstänsä Lehtomäeltä, jossa oli viikon verran viipynyt:
„Jo varhain aamulla oli väkeä kokoontunut saadakseen olla
jäähyväisillä. Nämät hyvänsuovat ihmiset, joiden kasvoista voi lukea
sydämen tunteita“, sanoo Gottlund matkakertomuksessaan, „täyttivät
pihan ja porstuan“. — — „Vihdoinkin oli lähtö edessä ja minne vain
käännyin, näin kyyneleitä ja itkua. Olin itsekin liikutettu, sillä
tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, jolla olisin
ansainnut sen rakkauden, sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, joka
liikutuksesta ei saanut suustaan sanaa, puristi lujasti kättäni ja
hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja rukoilivat minua
pitämään heitä muistossa. Minä lupasin, koettaessani turhaan
nenäliinallani estää kyyneleitäni. Sitte menin paikkakunnan tavan
mukaan miehestä mieheen ja ojensin käteni, kuten pitkälle matkalle
aikova ainakin. Kaikki pyysivät minua palaamaan heidän kyläänsä ja he
pitäisivät sitä päivää, jona he minut uudelleen näkisivät,
juhlapäivänään.“
Ja Gottlund lisää: „Kansa rukka, joka luuli minut hyväntekijäksi,
jonka ääni tultuaan hallituksen kuuluviin lieventäisi sen kohtalon!“
Kuvaava esimerkki vastaanotosta: Gottlund tuli Moran metsillä
Torniomäelle, missä kodantapaisessa asui Erkki Pulkkinen. Kun tälle
oli selvinnyt ylioppilaan matkan tarkoitus, talutti hän pienen
poikansa vieraan luo ja varoitti liikutettuna muistamaan kaiken
elinaikansa harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalassa
majassaan — — — heimolaista, joka vieraalta maalta oli tullut tänne
heidän olojaan tutkimaan.
Ensimäinen matka kesti kolme kuukautta. Sen vaiheista on tarkat
muistiinpanot Gottlundin päiväkirjoissa ja hänen vanhana miehenä
kirjoittamansa julkaisematon laaja ja hauska matkakuvaus. Yksin niistä
voisi viehättyä laajan kirjan julkaisemaan, mutta kun matkaseikkailut
eivät kuulu tämän esityksen puitteisiin on ne jätettävä sikseen.
Selvittääkseni miten laajalti hän metsiä vuonna 1817 kulki, panen
hänen _Otavassa_ antamansa luettelon. Siitähän samalla selviää, missä
pitäjissä vielä silloin suomalaisia oli. Hän sanoo: „Minä samoisin
silloin jalkaisin, ja iho-yksinäin, läviten niitä synkiä mehtiä, kussa
nämät Suomalaiset asustelevat. Sillä tavalla tiiustelin minä sinä
kesenä niitä Suomalaisia, jotka asuuvat Svärdsjöin, Rättvikin, Oren,
Orsan ja Moran pitäjässä, Öster-Dalin maakunnassa; ja niitä, jotka
asuuvat Malungin, Äppelboin, Jernan, Näsin, Flódan, Grangärdin ja
Gässin pitäjässä Vester-Dalin maakunnassa. Gestrikinmoan
Suomalaisista, kuulustin minä heitä, jotka löytyi Boldnäsin,
Osvansjöin, ja Ockelboin pitäjistä, Helsinginmoan Suomalaisista
tiiustelin minä ainoasti niitä eteläisempiä; nimittäin niitä; jotka
asuuvat Altan, Osvanäkerin, Jerlan, ja Ytter-Hógdalin pitäjissä, kuin
myös heitäkin jotka asuivat Svégin ja Lill-Herrdalin pitäjässä,
Herjeådalin maakunnassa. Mutta kaikki Helsinginmoan
pohjoispuolimmaiset, Medelpadin, ja Ångermanninmoan Suomalaiset,
jäivät silloin multa käymätäk. Takaisin-tullessain kävin minä
pohjois-puolimmaisia Vermlanninmoan suomalaisia kahtomassa; nimittäin
heitä, jotka asuuvat Gustavan, Gåsbornin, ja Remmin pitäjissä; kuin
myös niitäkin, jotka löytyi Hellsorsin, Ljusnarsbergin,
Skinskattebergin ja Nya-Kopparbergin pitäjissä, Vestmanlannin
moakunnassa.“
Kerran metsäsuomalaisiin tutustuttuansa ja metsillä kuultuansa, että
Värmlannissa Norjan rajalla on aivan umpisuomalaisia seutuja, ei
Gottlund voinut olla lähtemättä uudelle löytöretkelle. Heinäk. 13 p:nä
1821 alotti hän tämän toisen matkansa, jolla viipyi aina seuraavan
vuoden tammikuuhun saakka. Matkan kulun esittää hän lyhyesti
_Otavassa_ seuraavasti:
„Minä matkustin silloin niinikkään ilman toveritak, ja paljasta
jalka-tietä, Vermlannin ja Norin syvämmaita; kussa minä puhuttelin
ensin ne Suomalaiset, jotka asuuvat Stásnäsin, Gilbergan, Långserúdin
ja Glávan pitäjissä (Gilbergan kihlakunnassa) ynnä ne, jotka asui
Sillerudin, Silbodalin, Karlandan ja Järnskógin pitäjissä, Nórdmarkin
kihlakunnassa. Sitten kävin minä myös kuulustamassa niitäkin
Suomalaisia, jotka asuuvat varsin rajan-varrella; nimittäin Kölan,
Edan, Gunnarskógin ja Mangskógin pitäjässä, Jössin Kihlakunnassa;
Gräsmarkin, Fryksin ja Östmarkin pitäjässä, Fryxdálin kihlakunnassa,
ja Exhäradin, Nyin ja Dálbyin pitäjässä, Elfdálin kihlakunnassa.
Sitten läksin minä näistä Vermlannin Suomen-mehistä Noriin tahi
Norjaan, kuulustamaan heitäkin, jotka sielä löytyi; jossa tapaisin
paljon näitä Suomalaisia, erinomattain Meskóin, Vingerin, Brandvaalan,
Gruin, Hovin ja Aasnäsin pitäjissä Sollöerin ja Oudálin
Vouti-kunnassa; ja Vaalan Elverumin ja Tryssildin pitäjissä
Öster-Dálin Voutikunnassa, Hédemarkin Amtista, Aggerhusin
Moakunnasta.“
Norjan puolen huomasi hän paikoittain aivan umpisuomalaiseksi. Niinpä
on hän Vingeristä kirjoittanut muistiinpanoihinsa: „Täällä näin ensi
kerran viiden- kuudenvanhoja lapsia, jotka eivät osanneet muuta kuin
suomea. — Norjan suomalaismetsät eivät tosin ylety kauas rajalta,
korkeintaan pari penikulmaa, mutta suomalaiset ovat täällä puhtaampia
ja sekoittumattomampia kuin Ruotsin puolella.“
Sundin pitäjän Ombergin markkinoista kertoo Gottlund: „Suomalaisia
tapasi kaikkialla, miltei joka nurkassa haastettiin selvää savoa. He
ilahtuivat havaitessaan, että minäkin sitä taisin. Kun tulin
huoneeseen, joka oli täpö täynnä suomalaisia, kerääntyivät he
ympärilleni, kumminkaan tungettelematta. He nousivat penkeille ja
tuoleille paremmin nähdäksensä vieraan, joka puhui heidän
äidinkieltänsä; toiset kurottelivat loimuavia päreitä, minut paremmin
nähdäksensä. Kaikki tarjoilivat viinaa ja olivat pahoillaan, että
hylkäsin hyväntahtoiset tarjoukset. Mennessäni talosta taloon
seurasivat suomalaiset minua ja joka talossa uudistui sama
vastaanotto.“
Öijärissä tutustui Gottlund erääseen talonpoikaan, Paavo Räisäiseen,
joka oli tunnettu hyväksi suomen lukijaksi ja kirjoittajaksi,
vaikkakin hän sitä kirjoitti sikäläisen murteen mukaisesti. Tämä mies
oli aluksi Gottlundin tavatessansa siksi juro, ettei hänestä olisi
luullut tulevan parasta liittolaista ja suomalaisuusasian innokasta
ajajaa. Seurusteleminen sellaisten suomalaisten kuin Räisäisen ja
Naim-ahon Antti Porkan, joka oli „pitkä musta jättiläinen“, ja
Östmarkin Kähkölän lautamiehen Juho Kähköisen parissa, „joka
välttämättömästi tahtoi tilata Turun Sanomat ja valitteli kyyneleet
silmissä ruotsalaisten halveksivan ja vainoovan suomalaisia“, kypsytti
Gottlundissa ajatuksen kutsua suomalaisia koolle asioitansa
keskustelemaan. Hän voi toivoa, ettei suomalaisuus metsillä vielä
ollut mennyttä, jos tartuttaisiin pikaisiin toimenpiteisiin ja
herätystyöhön.
Marraskuun 20 p:nä lähetti hän „arpakapulan tai käskykirjan“
kiertämään pariinkymmeneen Norjanpuoleiseen kylään ja kutsui siten
koolle „talonpojat ja torpparit, jotka toivovat saavansa talonsa
kruunulle veroa maksaviksi ja tahtovat neuvotella metsille aijotusta
kirkon rakentamisesta“.
Tuosta ensimäisestä marraskuun 23 p:nä Räshultin kylässä pidetystä
suomalaiskokouksesta on Gottlund merkinnyt päiväkirjaansa m. m.: Kuin
olin aamulla parahiksi noussut ylös, tuli jo pari talonpoikaa
etäisimmiltä metsiltä. He sanoivat kotoa lähteneensä keskellä yötä ja
olivat kulkeneet, pimeä yö kun oli, soihtujen avulla polkuja
tunnustellen. He olivat kaikkialla metsillä, kylillä ja poluilla
nähneet tänne rientävän kansan tulisoihtujen välkettä. — K:lo 10
olivatkin kaikki jo koolla. He olivat miehissä tulleet kaikista
taloista, joihin vain viesti oli ennättänyt. Ja missä ei miehiä ollut,
sieltä tulivat lesket ja vaimot aina Öijeriltä, Oralasta, Viikerosta,
Lehtomäeltä, Liukolasta ja Svennilästä saakka.
Kun väkeä oli kokoontunut tuvan täydeltä, pidin lyhyen puheen, miten
minä, heidän heimolaisensa, olin tullut oppiakseni tuntemaan heidät ja
heidän olonsa, että olin kauan liikuskellut heidän keskuudessansa, ja
ettei minulla heistä ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Olin sekä
nähnyt että kuullut monia kärsimyksiä, joita heidän oli kestettävä ja
että olin heitä päättänyt jotenkin auttaa. Etenkin kahdesta asiasta
sanoin tahtovani neuvotella: Ensiksi: Isännät olivat suomalaisia aina
kovuudella kohdelleet. Eipä siinä kyllin että heiltä metsien käyttö
kiellettiin ja heitä nälkiinnytettiin! Nyt heidät suorastansa
tahdottiin myydä — sillä olihan heidät metsineen tiloineen arvioitu
enemmän tarjoovan oston varalle. Ja uusi ostaja tahtoo taas rahoistaan
maksun kansan hiessä ja vaivoissa. Heillä ei ollut mitään toivomisen
varaa, etenkin kun oli jouduttu sille kannalle, että heidät voitiin
häätää isiensä työmailta. Toinen asia koski suomalaisten yhteistä
kirkkoa.
Valituksia olisi ollut vaikka kuinka paljon: Ei tiedetty miten talot
oli kauppiaille huutokaupalla myytäviksi menetetty. Eräs översti
Christian Knoss oli toimittamissaan maanmittauksissa antanut
talonkirjoja ja puolustanut heitä kauppiaitten laittomilta
vaatimuksilta, mutta hänetkin olivat, kuten luultiin, herrat
Kristianiassa murhanneet ja nyt voivat kauppiaat häätää tiloilta koska
vain tahtoivat. Kristianian lähettyville komennettiin täältä saakka
raatamaan ja omat vainiot oli jätettävä. Ja papista valitettiin, ettei
hänestä juuri muuta tietty kuin että hän oli mies, jolle palkkoja oli
maksettava ja jonka luona täytyi penikulmain päästä käydä rippikoulua,
jossa pari kertaa viikossa päntättiin päähän vieraskielistä
katkismusta.
Voudin, nimismiehen ja puidenleimaajien sanottiin lähinnä kauppiaita
olevan pahimpia sortajia. Lahjoitta ei näiden herrain luo rohjettu
mennä ja mistäpä lahjat otti, kun pettua itsekin purtiin.
Päätettiin kääntyä hallituksen puoleen taloudellisten olojen
parantamisehdoituksilla ja anoa, että saataisiin muodostaa pari omaa
seurakuntaa, joissa olisi suomeakin taitavia virkamiehiä.
Suomenkielisiä kirjoja tahdottiin tuottaa Suomesta.
Kokoukseen saapuneet päättivät antaa Gottlundille asiassa täyden
toimintavallan ja kehoittivat häntä läsnäolevain nimessä kirjoittamaan
itselleen avoimen valtakirjan. Sikäläiseen tapaan pitivät miehet
sormensa paperilla Gottlundin nimiä kirjoittaessa, sillä
kirjoitustaitoisia ei metsäläisten keskuudessa monia ollut.
Kirjojen myynti päätettiin antaa Räisäiselle ja menivät talonpojat
Erik Oinoinen Salmelta ja Erik Oinoinen Viikerosta kirjalliseen
takaukseen rahojen suorituksesta.
Turun Viikkosanomien suhteen huomautti Gottlund, kuinka tärkeätä olisi
että tänne pimeisiin metsän-lokeroihin leviäisi tietoja tuolla puolen
meren asuvista sukulaisista. Päätettiin yhteisesti tilata
Viikkosanomat.
Gottlund kertoo edelleen kokouksesta: „Pidin lopuksi puheen
kokoontuneille. Toivotin heille onnea, sanoin että minä, vaikkakin
olen matkustava, aina tulisin pitämään heidän menestystään itselleni
kalliina, kehoitin heitä elämään yksimielisinä ja ystävyydessä, sitä
suuremmalla syyllä kun he olivat vierasta heimoa ja kaikki pitivät
heitä silmällä. Puhuin mitä juoruja heistä oli liikkeillä muissa
pitäjissä, mutta ettei sentään voitu varsin muuta kuin kiittää heitä
ja että heidän vieraanvaraisuutensa, uskollisuutensa ja
luonteenlujuutensa olivat yleisesti tunnettuja ja kunnioitettuja. Että
he olivat niinikään puhtaudestaan tunnettuja, josta erikoisesti
tahdoin kiittää heidän naisiaan, jotka olivat paljon ruotsalaisia
edellä. Oli aika erota, vielä kerran toivotin heille onnea ja rauhaa
täällä kaukaisessa maansydämessä — että he veisivät tämän tervehdyksen
kotona oleville sukulaisilleen — ja sanoin, että he tulevaisuudessa
Paavo Räisäisen kautta saisivat kuulla minusta.
He kuuntelivat minua juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ei kopinaa,
ei muminaa kuulunut puheeni aikana.“
Kokous oli väliajatta kestänyt iltapuoleen saakka. Puheen päätyttyä
ottivat miehet eväskonttinsa esille. Nyt huomattiin joukossa myöskin
olleen norjalaisia urkkijoita, jotka eivät kumminkaan olleet saaneet
käsittelyistä mitään tolkkua, kun kaikki oli käynyt suomeksi.
Kyyneleet silmissä ottivat talonpojat hellät hyvästit Gottlundista.
Marraskuun 26 päivänä meni Gottlund Hovaan (tai kuten sitä tahtoi
nimitettäväksi Juvanniemelle) kirkon paikkaa tarkastamaan. Suureen
kiintonaiseen kiveen hakkuutti hän muistoksi: JUVANNIEMI 18 25/11 21.
Östmarkin Puttelassa piti Gottlund marraskuun 28 p:nä ja Aasnäsissä
joulukuun 16 p:nä, Dalbyn Hjerplidenissä jouluk. 20 päivänä kokouksia.
Toiseksi kirkon paikaksi katsottiin sopivan joko Vermundin järveen
pistävän Koivuniemen tai Medskogin Kirveskankaan.
Norjan puolella olevien puolesta kirjoitti Gottlund Rosenkrantzin
tiluksien perillisille, että he lykkäisivät torppien huutokaupalla
myynnin, kunnes talonpojat ehtisivät kuninkaalta tiedustella, olisiko
mahdollista saada valtiolta laina, jolla entiset itsenäiset talonpojat
voisivat huutaa tilansa takaisin kauppahuoneilta.
Tiettävästi viimeisen suomalaiskokouksen piti Gottlund Fryksändan ja
Vingerin metsäsuomalaisia varten tammikuun 6 p:nä 1822 ja palasi saman
kuun lopulla Upsalaan.
Matka oli siis kestänyt seitsemättä kuukautta. Kuten olemme nähneet,
toteutuivat Gottlundin tieteelliset suunnitelmat matkoihin nähden. Hän
oli kerännyt runoja ja tarinoita suomalaisten esi-isistä, kirjoittanut
muistiin tapauksia, kielellisiä ominaisuuksia, etsinyt
kirkonarkistoista ja yksityisten kätköistä vanhat asiapaperit ja ennen
kaikkea oli hän tutustunut nykyään eläviin Skandinavian suomalaisiin.
Samalla kun hän oppi tuntemaan heidän sorretun asemansa, selvisi
hänelle myöskin, että pikainen muutos oli tarpeen heidän oloissaan, ja
hän päätti itse ruveta uudistusten ajajaksi. Marraskuusta 1821 alkaen
näemme hänen eniten huolehtivan kokouksista ja neuvotteluista, kaikki
muu jää sivuasiaksi. Ennenkuin ryhdymme viimemainittujen hommien
kehitystä selvittämään on paikallaan vielä luoda silmäys Gottlundin
matkustamistapaan.
Metsissä kävi matka jalan ja oli usein hyvinkin vaivaloinen.
Matkatamineistaan kertoo hän: „Minä olin minun jahtivaatteissa,
nimittäin se Ruuhunpäinen jahtijakku tahi nukka, jossa oli vasemmalla
puolla hopeissa vitjoissa ruutinääri, pyypilli ja kiurupilli kaik
hopeata. Toisella, oikealla puolla oli jäkäri tahi slanqueurs pilli
hopeasta. Yhessä taskussa oli kax piippuinen pistoli, toisessa minun
huilu. Oikealla olkapäällä oli minun jahtiväsky hylännahasta, ja jahti
sarvi, vasemmalla olkapäällä oli haulin kukkaroissa merkit ilman sitä,
pyssy olalla ja sapeli vyöllä. Minun Rensselissä oli ilman
ampumamerkit, kompassi, veisi, tuluxet, paperit ja kirjotusmerkit,
kartat ja päiväkirjat. Viinaputeli, joka minä majjoxe tarvisin etc. ja
kolme koiroo keralla.“
Lapsellisilta tällaiset vehkeet näyttävät, mutta oli niissä se etu,
että ylioppilasta monasti luultiin joksikin ylhäiseksi henkilöksi ja
herättivät hänen sanansa senvuoksi suurempaa huomiota. Paavo Räisäinen
vastasi Gottlundin kysymykseen jälestäpäin kulkevista huhuista (Kirje
päivätty Öijäri 28/3 1822):
„Sitä mitä sinusta ovat arvelleet, en maha taitoa Sanoa: Meijän
Pitimissä, ovat muutamat sanoneet, se oil Gustav Atolsin poika,
monjaat sanoivat, se oil Kuninkaan oma poika. Ja toais sanoit monjaat,
se oil yx Generaal Lähetetty Kuninkaalta. Vaan muaa kunnissa nuojen
(tarkoittaa ruotsalaisia ja norjalaisia) Sanovat sanoneen, Se oil
Skoijari, ja yx ihmisten vieteliä, hänen pitäis kini ottamaan kuin hän
vielä tänne tulisi, ja mitä vielä en kehtoa kirjutella.“
Suurin toivein hyvästelivät suomalaiset Gottlundia hänen metsiltä
lähtiessänsä. Paavo Räisäinen kirjoittaa:
„Jumala pitäkö sinua tervennä ja lainatko sulle ikeä, ettäs näkisit
meijät paremmalla tilalla. Eikös herraki tuota toivois, tokkos heän
ilman niin suurta vaivoa ois meijän tautta ruenna tekemään kuin ej hän
meitä Rakastais, sen myö kyllä ymmärrämme.“
Turhia eivät toiveet olleetkaan, sillä nyt, kun johto oli tarmokkaissa
käsissä, koitti aika, jolloin metsäsuomalaiset alkoivat tulla aivan
yleisen huomion esineeksi.
Palattuaan matkaltansa alkoi näet Gottlund vilkkaasti toimia
metsäsuomalaisten olojen parantamiseksi. Hänen enin aikansa kului
monena seuraavana vuonna näissä puuhissa. Ja metsäsuomalaisten vaiheet
liittyvät erottamattomasti näinä vuosina häneen. Käytänkin tämän
aikakauden kuvaamisessa lähteenä etupäässä Gottlundin ja
metsäsuomalaisten kirjeenvaihtoa.
Gottlund tahtoi ensin ja ennen kaikkea saada suomen kielen säilymään
heimolaistensa keskuudessa, sillä jos he kerran äidinkielensä
unhottivat, eivät he tietysti enää olleet suomalaisia. Puhekielenä
vielä kyllin käytettiin suomea, mutta suomalaisen kirjallisuuden
hankkimista eivät ruotsalaiset ja norjalaiset olleet sallineet.
Gottlundin ensimäinen toimenpide oli suomenkielisten kirjain hankinta.
Vielä samana vuonna (1822) lähetettiin Suomesta sadottain suomalaisia
kirjoja. Lokakuussa 1822 painatti hän vihkosen „Niille Norin rajoilla
asuville Suomalaisille“, jossa hän sanoo: „Tällä viimeisellä vuuella
on jo 2074 Suomalaista kirjaa tullut Teillen jaetux, 1425 ilman rahata
ja mitään maxutta, ja 649 kohtuullisella hinnalla“. Jo matkoillaan
jakoi hän 1 000 kappaletta „Pieniä Runoja“, kuten hän itse sanoo:
„kansalle, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä suomalaisista
kirjoista“. Uskonnollista kirjallisuutta sai hän Suomen
Evankeliumi-yhdistykseltä ja Suomen Piplia-seuralta. Suomen
Talousseura taas antoi pieniä käytännöllisiä kirjoja ilmaiseksi
jaettavaksi.
Paavo Räisäisen luo Norjan Brandvoldin pitäjään tuli oikea suomalainen
kirjakauppa perustetuksi. Jotta jokaisen tietoon tulisi mitä kirjoja
sieltä oli saatavissa, painatettiin 1822 luettelo: „Suomalaisia
kirjoja, jotka kaupaksi löytyy Talonmiehen Paavo Räisäisen luona
Öijerin kylässä Bergon Suomalaisissa, Norissa“.
Luulisi, ettei kansa, jolle ei kukaan ollut opettanut suomalaista
kirjaa lukemaan, olisi niistä paljoakaan välittänyt, etenkin kun papit
kumminkin vaativat heitä ruotsia lukemaan. Eihän sopinut odottaa, että
taloudellisessa ahdingossa elävät suomalaiset saattaisivat
vaikeuksitta oppia lukemaan ja ymmärtämään suomea, ruotsia ja norjaa.
Mutta harvoin on suomalaisia kirjoja jaeltu lukuhaluisemmille, kuin
metsäsuomalaiset.
Kymmenissä kirjeissä tuovat he niistä esille monta tuhatta
„kostjumaloa“ Gottlundille sanoen: „Jumala sinullen maxakoon sata ja
Tuhat kertaisesti kaikki kiriat, jotka sinä tänne lähettännä olet“.
Mainittakoon vain pari esimerkkiä. Räisäinen kirjoittaa joulukuun 23
p:nä 1822 erään vaimon syksyllä käyneen 3 penikulman päästä pyytämässä
lähettämään kiitoskirjeen Gottlundille. Käyttäkäämme Räisäisen kirjeen
sanoja: „Minä oon unhottanna hänen asiansa, jota hän pyysi juuri
itkusuulla minua tekemään, että teille kirjuttaman kostjumalat
Bibliasta (raamatusta) jonka hän sai. Hän sanoi puhutellesa miehiä
Talpuassa ja niitä jotka Pipellöitä oil suaanna, että ois suaanna
niihen kanssa kiitoksen Lähetteä. Vaan ne oil vastanna ej hyö taija.
Niin tästä tämä köyhä vaimo oil suruissaan ja käyv tämän pitkän tien.
— — — Niin ole siis kiitetty moniin kerroin hänen etestä. Kylläpä sinä
hänen sytämens ymmärrät.“
Syyskuun 20 p:nä 1823 kirjoittaa Räisäinen: „Se vaimo Kirsti
Matintytär Sikainen antin-aholta, häneltä paloi sauna keväillä, ja
kaikki ne vähät rihkamat, jotka saunan sisällä lie ollu, vaan
kuitenkin sanottiin hänen sanoneen: enmä muuta niin paljon huoli kuin
sitä suomalaista Bibeliä, joka multa paloi, jonkama Suomen-Herralta
sain.“
Lukuhalu tuli muutamassa kuukaudessa yleiseksi suomalaismetsissä.
Ainakin neljä Turun Viikkosanomaa kierteli metsiä, mutta niilläpä
olikin lukijakuntaa. Huhtikuussa 1822 kertoo Räisäinen, että yhdet
Viikkosanomat kiertelivät 40 taloa. „Ja myö tykkeämme heistä hyvin, ja
joka mies sanovat heitä oppivansa Lukemaan.“
Samalla kohosi myös suomalaisten itsetietoisuus. Saatiin tietää että
vielä puhuttiin samaa kieltä Pohjanlahden tuolla puolen. Luultiin
vielä tämän heimon olevan yhtä hyvin omina määrääjinänsä kuin
ruotsalaiset. Heille selvisi, ettei pappi enää ole oikeutettu kuten
ennen ruotsia taitamattomista merkitsemään kirkonkirjoihin „hedning“
(pakana).
Gottlund oli tiedustellut sukutarinoita suomalaisista, nyt ruvettiin
tahtomaan yksin niistäkin tarkempia selvityksiä. Räisäinen kirjoittaa
kesäkuun 22 p:nä 1822:
„Teällä on niin monta, jotka tahtois kirjuttamaan asioitan. Ja ne on
niin Joutavia että minua naurattaa heijän asioilla, niitä on yli 100
ajastajan vanhoja asioita eikä mitään Kirjutoxia heijän piäälle.“
Melkein lapselliselta tuntuu väliin halu näyttää herroille, että on
tuota suomeksikin painettu jotakin hyvää. Räisäinen, joka aina on
kuten suuna säkissä ja johon ruotsalaisten ja norjalaisten iva
kohdistui eniten, tuumailee joulukuun 23 p:nä lähetetyssä kirjeessä:
„Työ tietten kaikki sen hyvyen kuin työ taijatto mulle, vaan vielä
nytkin minä pyyän yhtä kirjoa teiltä maxun etest, _maxakoon mitä
tahaan_, kuin poara (vain) Löytys. Sen pitäis olla Jumalaisen kirjan,
yhen ratin Suomea, toisen ratin Ruohtia vastuxin kirjan Lehellä.
Ei kirkko niin täys ettei Kyrkan er altrik so sull att
pappi suaa sioan. icki prästen har sit rum.
Minä näyttäisin sitä kirjoa Meidän Herroille ja muille, jotka pitävät
Suomalaista oppia turhana.“
Äidinkielen rakkaus ilmeni vieläkin tuntuvammalla tavalla. Muutamat,
jotka jo olivat miltei unohtaneet suomen puhumisen tahtoivat uudelleen
oppia sitä puhumaan ja lukemaan. Edellämainitussa kirjeessään sanoo
Räisäinen: „Josei Hendrichson Hakkarainen Långflonäs, Se pyys mun
teiltä tinkoamaan saman Laista kirjoa maxun etest. Hän tahtois
opetteleita Suomenkielen se ei tainna suomea puhua. Hän kävi teällä
syxyllä kuullostelemassa asiaa vain silloin ej vielä ollu tullu
vastausta hänen kirjan päälle.“
Kaikista kirjeistä huomaa miten kernaasti tahdottiin saada oma kieli
jälleen käytäntöön. Pekka Karvainen kirjoittaa jouluk. 20 p:nä 1822:
„Vaan nyt minä luulen, kuin hyöö oppiivat lukemaan oman kieleensä
jälkeen jotta hyö tuleevat kymmenen kertoa paremmixii. Tällä löytyy
vanhoja Miehiä ja vaimoja jotka Eivät Norjalaiseen lukuun ymmärrä
paljon Enemmän kuiu sika hopea lyiskaan, jonka sinä herra tiiät
paremminkiin kuin minä — — — Jumalallen ja hyvällen ystävällen kiitos
olkoon sen etestä kuin myö Suomalaiset Oman puhemmon jälkeen Opimmon
lukemaan — Kyllä minä tämän lukemisen ymmärrän kyllä hyvin mitenkä se
oni kuin ei tällä Suomea taiieta lukea — tällä Eivät Lapset taiia
Norlaista Sanoa puhua ja kuitenkiin on heiiän täytynnä opetteleitemaan
Norlaista lukemaan — —.“
----------