esim. Fryksdalin kihlakunnan käräjäpöytäkirjassa säilynyt tapaus
neljän suomalaisen metsästysretkestä. Pekka, Luukas, Paavo ja Mullikka
nimiset talonpojat olivat hirvenajon päätettyänsä tehneet metsään
nuotion. Koiran haukunnasta olivat ruotsalaiset saaneet vihiä, että
saloilla liikkui metsäsuomalaisia. Kahdeksan miestä lähti heitä
ahdistelemaan. Mutta nämä olivatkin varuillansa; ei uskallettu heidän
kimppuunsa käydä. Tekeydyttiin ystäviksi ja suomalaiset tarjosivat
vieraanvaraisesti hirvenpaistia sekä makuutiloja nuotion ääressä. Kun
luullaan suomalaisten nukkuvan, käydään heitä murhaamaan. Pekka sai
kirveeniskuja ja typertyi makuusijallensa, ennenkuin ehti siitä
nousta. Paavo sai myös surmansa. Luukas kätkeytyi, ruumiissaan 11
ammottavaa haavaa, suohon ja palellutti talvipakkasessa jalkansa,
mutta jäi silti henkiin. Mullikka pelastui vahingoittumatta ja samoili
muille suomalaisille sanomaa viemään. Kun suomalaiset tulivat
murhapaikalle, löysivät he Luukkaan purossa seisomasta ja loruamasta:
viekää saunaan kylyyn; hän näet luuli höperryksissä puron kohinan
saunankiukaan kihinäksi. Ruotsalaiset talonpojat tuomittiin murhasta
40 taalerin sakkoihin, kun oikeus arveli että kahdeksan miehen olisi
murhaamattakin pitänyt voida vangita suomalaiset, kun kerran olivat
päässeet heidän nuotiollensa.
Ruotsalainen Axelson kertoo Bogenin suomalaismetsiltä muistelman,
miten ruotsalaiset 1710 vaiheilla tulivat ja polttivat Akslan
suomalaisasutuksen. Kun rakennukset paloivat, pyysi äiti tytärtänsä
pelastamaan edes pyhävaatteet aitasta. „Kun niikseen on, niin palakoot
nekin“, oli tämä vainen vastannut.
Vielä muutama muistelma näistä vainoista:
Köytäjärven rantamille oli Purainen parin tuttavan kera mennyt
karhunammuntaan. Illalla laitettiin maja ja sen eteen sääksien
karkoittamiseksi nuotio. Ruotsalaisjoukkue hiiviskelee jäljessä. Kun
luultiin metsämiesten havumajassaan nukkuvan, pistetään pitkillä
keihäillä majaan. Nämä eivät olleetkaan majassa, vaan katselivat
puiden lomasta vihollisten puuhia. Purainen silloin tulistui ja ampui
yhden ruotsalaisen, mutta katsoi samalla parhaaksi muuttaa kokonaan
Norjan puolelle, „Saunannupille“ asumaan.
Puralassa, jossa vieläkin on jäljellä suomeapuhuvia, kerrotaan miten
ruotsalaiset olivat äkkirynnäköllä yllättäneet torpan asukkaat. Kuusi
oli tapettu, mutta seitsemäs pääsi pakoon ja toi penikulman päässä
Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Hyökättiin ruotsalaisten
kimppuun, eikä sorkkaakaan pelastunut. Kerrotaan etteivät muut
ruotsalaiset koskaan saaneet vihiä siitä, mihin ryöstöretkelle
lähteneet olivat kadonneet, ehkä luultiin suomalaisnoitien heidät
näkymättömiin tuhonneen ja rukoiltiin tuota tavalliseksi käynyttä
suojelusloitsua „pohjan tuulilta ja suomalaisnoitain nuolilta varjele
meitä Herra Jumala — — — —.“
Kun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä
nuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa.
He saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies
otettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen
perästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä
heitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä
paleltunut.
Uolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä
paikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat
ruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen.
Östmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi
teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman
lapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin
liekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten.
Fryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana.
Isäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo
poltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja
heitettiin läheiseen suohon.
Tietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten
julmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis
kumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan
suomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas
suomalaismetsille“.
Rauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo
1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka
talvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset
edes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen
oppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo
ennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä
sadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas
metsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet.
Heidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista
ruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes
virallisesti mainitsemasta.
Mutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he
metsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:[20]
„Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana —
useimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua.
Mutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa
yhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“
----------
Mielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka
olivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan
keskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet
katkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin
pitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi
alinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä
ollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä
oppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin
katosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi.
Mutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan
ruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli
kymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine
asujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa
puhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään
taitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä
kymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten
välillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan
keskuuteen.
Läntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden
valtakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman
pituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja
Klarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa.
Ruotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända,
Östmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss,
Aasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat
vielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on
siellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja
ominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä
samat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“[21]
Tarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue
alkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo
suomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä
kielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät
äidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja
vainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin
kannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen
Skandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme
huomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen
suomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän
suomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla
esiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin
sulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut
yhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi
kansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle
kuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta
muuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista
kasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin
kirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin
suomalaisten nimessä antamaa kuvausta:
Kyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa
lukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat
matkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin
moitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme
epämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet
ruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin
vanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen
jäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme,
onko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän
tietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole
lapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme
johtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että
loppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi
joukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee
kömpiä kätköstänsä esille.
Vielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa kuulutettu
lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia hevosia vastaan
penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria, unilukkaria,
kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies,
kuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että
koko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä
ajoilta, jolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä
yksinänsä mennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen
ruotsalaislauma tunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti
häikäilemättä hyväksensä vanhastaan tunnettua suomalaista
vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla, missä hengenmiehetkin,
säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja kun pappi tuvassa
saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa, kantoivat veroja.
Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi, neljäksi päiväksi
juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli muuttunut kuin
ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti tuollaisten
vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui.
Eivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden
esimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan
metsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä.
Kirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen
jakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30
suomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“
huomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille.
Pastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia,
mutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi
hyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä.
Tämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa
kiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä
oli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“
alas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas,
eikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa.
Kristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä.
Pääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon,
jossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan.
Suomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka
pintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli,
todistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi
tulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen
tapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista
läpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista
sisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.[22]
Ruotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi
suomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota
ei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä
sanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa
suomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot
metsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat
ollenkaan osanneet suomea.
Metsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi
Karjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla
kysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri
äänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei
puhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä
ja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää,
että sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui
muista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se
säilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä,
ettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota
vain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim.
sanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain
se itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä
vuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut,
ollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen
metsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän
tuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin
asuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia
suomalaisessa kirjoitustaidossa.
En lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta,
siitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on
valmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten
tuo kieli alkoi rappeutua.
Omaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa
olossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon,
kauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen
kirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa
ei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten
kanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin
nimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei
kotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen
välttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y.
m. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen
jäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita
lainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti
järkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli
vielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin
muotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta
mainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen
lainausmerkkien väliin:
_Töyti_ = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“;
_vetinä_ = todistaja, „vittne“; _tämmeän_ = haastan oikeuteen,
„stämma“; _suokunnan täminä_ = pitäjäkokous, „sockenstämma“; _heärä_ =
kihlakunta, „härad“; _pyörteä_ = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen
tahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; _ruohi, ruotoa_, „råd,
råda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; _porvaan_ = takaan, „borga“;
_pökslökirja, pökslörättä_ = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“;
_vurtti_, norjan raha „ort“; _puonti_ = talonpoika, „bonde“; _putiisi,
putinen_ = peruna, „potatis“; _veärinki_ = nelikko, „fjärding“;
_merkkäil_, „timmermärkare“; _lenkari_ = lurjus, „slängare“.
Tässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin
metsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi.
Mutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita
nimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun
käsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu
kotoiselta.
Puhutaan _sakan syäräämisestä_ = asian ajosta; _hantu_ (kauppa, ruots.
„handel“); _kirkkopakka_ = kirkkomäki; _krunni_ = perustus, „grund“;
_gub_ = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja
ukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; _piuvoan_ =
tarjoon, „bjuda“; _reenti_ = aivan l. puhtaasti „rent“; _riktua
uulykkeli takkair_ = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig
stackare“; _riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle_ = ratsastaa
varmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“.
Voimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo:
„mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“.
Ja vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin
suomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan
„runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“
kokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää
pidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena.
Tällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan
ilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan
ruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä
kotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan
säilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin.
Yhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin
seleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä
Paavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki
uskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei
teällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme
keännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna
puhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista
ja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä
suomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“
----------
Ruotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja
omaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut,
heidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei
olisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella
otti heidän asioitansa ajaaksensa.
Tuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen
kahdenkymmenvuotias _Kaarle Akseli Gottlund_.
Hän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und
seine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli
suomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni
Gottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain
ja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä
en kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin
näistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte
olivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan
umpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti
kesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja
kohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää
huomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu.
Svartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset
suomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat
vakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat
sukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon
hän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa:
„Olin nähnyt jo neljä- ja viisitoista, enimmiten vanhaa miestä menevän
tehtaan konttoriin, ennenkuin menin sinne, ja kerrottuani tuloni
tarkoituksesta kysyin olivatko he niinkutsuttuja Suomalaisia. „No
niinpä meitä nimitetään“, sanoi muuan ukoista ja toinen: „Me olemme
kyllä — tiedämmä — vanhaa suomalaista sukua“. Kysyttyäni eivätkö puhu
suomea, sanoivat he suomen taidon jo kokonaan unohtuneen. Tämäpä
tuntui minusta kummalta, mutta ajattelin, minäpä koettelen, ettekö
sanaakaan ymmärrä. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon
puoleen, jonka mongerrusta pidin suomalaisuuden todisteena. Kysäsin
suomeksi, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan
puoli avoimeksi jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan.
Puhuttelin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat ihmetellen
toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviaan uskoa, ja
vihdoinkin katkesi kielen side, ja vanhus jutteli minulle omalla
kielellään, joka kaunopuheliaasti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut
kylliksi kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan —
päällepäätteeksi herrasmiehen — suusta äidinkieltään. Alussa oli hän
ollut epävarma, luullen kaiken vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän
kuuli. Hän pani silloin kätensä ristiin ja kysyi kuka olin, mistä olin
tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani
kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa
jälkeen minua puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien
suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuivat kieltä,
joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaakin kuin omani.
Ensimäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua, en voinut olla
nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimäisiin
tiedonantoihinsa ja kysyin sen syytä ja pitivätkö he suomen puhumista
häpeällisenä. „Jumala varjelkoon!“ vastasivat he, „eipä niinkään!“ ja
selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljon
kärsiä tämän kielensä tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa,
etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon
alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat
olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas
olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät
paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan usein polttaneetkin
heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja
tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden,
jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viimeaikoinakin
uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet
pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämät olivat sanoneet, ja
suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut
suomea vaan mongerrusta, jota ei Suomessa ymmärretä. Aivan tällaisella
kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille
vieläkin annetaan monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkitaan ja
pilkataan siitä etteivät kyllin hyvin osaa tätä ruotsia, jota heille
on tyrkytetty ja jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea,
tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli
syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhu
suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttävät; kasvava nuoriso oli
siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää säälle ymmärtänyt sitä.
Senpätähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet siinä uskossa, että
suomen kieli oli aikoja sitte hävinnyt.
Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä
edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemman läsnäolevat
kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivat sitte ilveilemään
suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi
heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon, luvaten
seuraavina päivinä tervehtiä heitä, käydessäni heidän kylissään, ja
pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja lauluja ja tarinoita,
joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan
y. m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi
selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat
olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta
näytti liikutettuina osanotosta, jota olin osoittanut.“