tehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v.
1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan
vain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka
metallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja
pääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset
etsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien
pohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä
vaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella
alueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan
puolet suomalaisia.
Suomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat
mitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada
rahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat
yksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus
luovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion
kymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi
tulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika
saanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti
voitiin maksaa niistä mitä tahdottiin.
Tehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät
kovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen
metsäasetus jossa määrättiin, että _jos_ jonkun _suomalaisen viljelys
„havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin
hyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja
siitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja
poistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku
vielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on
vangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset
ja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille,
asianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“_. Tätä
metsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku
talonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua
tai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40
hopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön
_hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa_“.
On itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat
saavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset
ruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja
ottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken
lupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan
maailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi.
Monet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä
tällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden
ruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi
edukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään,
mutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä
tekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä
enää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua
ryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin,
joissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein
kaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan
särpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä
huolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki
metsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan,
vaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu.
Vaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten
kuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas
oli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä,
lopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“
toivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista
sekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia.
Surkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme
eräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.[17] Vuorikollegio
oli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin
asianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten
suhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten
kuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän.
Huomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet,
„kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet
sotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet
postia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan
miilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“,
mutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai
ei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa
pitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan
heistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja
ja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim.
Malun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin
olivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että
kuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista
on enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä
pidettävä raivaamillansa tiloilla, _ellei heidän torppansa ole
sellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat
jotenkin vuorikaivosta palvella_“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen
metsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä
1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään
paikoilleni.“
Paitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla
kelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä
merenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi
tulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin
ennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain
metsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut
oikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin
oikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei
norjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai
100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn
suomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1 100 tusinaa tukkia, jotka
poltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että
kymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli
pidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin
niinikään 1 002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan
puolelle.
Saatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan
maalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622,
että suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja
kärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia,
lisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa
järvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he
rikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin
viimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan
ruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten
oma helmasynti.
Evättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja
lampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten
läheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia.
----------
Kun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole _kielellistä sortoa_
unohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten
henkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä
tarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset
omaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet
mennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten
nimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä
jumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille
antamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville
korpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista
toimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646
julistettiin:
Jokainen suomalainen, _joka ei tahdo oppia ruotsia_, käydä kirkossa,
käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen
ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä _hurskas ja lempeä
ruotsalaisille_, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, _sen
koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi_ ja on hän
jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto.
Kaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi
että oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen,
asetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa
jättämään. „_Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut
suomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat
tarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät
tiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä
oppiaksensa kristinoppia._“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen
tämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa
alamaisistansa hylkäämään äidinkielensä!
Suomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi
tulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen,
asuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista
estettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena
moneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko.
Gottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan
mainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin
vuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli
oikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä
luonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan
tuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he
useammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät
suomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän
kirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa
uutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä
syystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa —
hautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä
suomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten
mielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä.
Mutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä
opittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle
valitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin
taivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät
vanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja
loitompana erämaissa asuvat nuoret _ovat niin kiukkuisia, että kun
heitä ruotsiksi puhuttelee_, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä, sillä
välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa
puhuttelua.[18]“
Kaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle
kirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin
ja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin
ruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“.
Ryhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia,
jotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan
suomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia.
Schaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen
lähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja
riidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on
unohdettava.
Mutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat
ruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat
suomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli,
olivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa
ja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen
kohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana).
Mutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin
harvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla
kymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen
penikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan,
täytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti
käyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen
selässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu
poikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että
ruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin
metsiin etsimään haudattavaa.
Toinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän
kylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä
lähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut.
Kesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta
kirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle
hiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen.
Pieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus
kunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs
metsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa
kastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera
pakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää
kasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan
pappilan kanoja kaahaamassa.
Kertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40
ikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun
suomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa
mustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.[19]
----------
Vainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme
lukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet
olivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja
hollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin
suomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman
siirtolaisia.
Huhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli
kehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään
perheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä
suomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki
tuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta
kiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan.
Hallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik.
„suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“)
sellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja
kuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli
heidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi
jääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen
pystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen,
tai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin
ja kartanoihin.
Everstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan
kuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin
sekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi
julistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina
Printzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan.
Vuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain
suomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona
taistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon.
Tullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut
miltei puoleen.
Suomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan
keskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa
kera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat
nimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa
ja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää
siirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä
kertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan.
Tietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa
äidinkielellä suonut opetusta.
Mutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen,
joten ne jätämme!
Mainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin.
Vainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun
ensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja.
Ja hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi
ilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat,
verovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20
vuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V
vielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista
kaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille
ruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi
Fredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia
lähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan.
1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin
toiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli
suomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian
kauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin
yhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään
tajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli
käynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta
omistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin,
Gruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98
taloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja
kiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset
Kristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen, josta
lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan
maatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat
sanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja
tehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi
mastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille.
Suomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin
sydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan.
Jotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi,
koetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin
1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset
palasivat takaisin.
----------
Vaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa,
ottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen.
Niinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa
tanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä.
1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena
Norjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti
vihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi
asui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että
suomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai
johdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan
sotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan
ja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta
isänmaata ja kuningasta kohtaan.
Kukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka
uudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten
hyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät
norjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin
yli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset
Norjan puolelle.
Suomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan
miten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet
toisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta
Konkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo
rangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon
vahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani
uskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle.
Toinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet
Ruotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset
pamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut
pitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset
jatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa,
niin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen
kerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella
pyssyllä, osaten heidän päällikköönsä.
Suomalainen nimeltä Haljainen oli usein ryöstöretkillä Norjasta,
tuoden mukanaan karjaa ja tavaraa. Lopulta alkoi hän pelätä kostoa ja
makasi aina pyssy vieressänsä riihenparsilla. Eräänä päivänä
norjalaiset ilmestyivätkin ja ampuivat veljen kuoliaaksi. Mutta kun
menivät riihelle hyppäsi Haljainen yhtäkkiä pyssy kädessä heidän
keskellensä. Ensi hämmästyksessä ei ehditty häneen kajota, mutta aidan
yli miehen livistäissä ammuttiin käsivarteen, josta Haljainen vähät
piittasi.
----------
1600-luvun lopulla ja koko seuraavalla vuosisadalla kävivät
suomalaisten olot vainojen tähden mitä kurjimmiksi. Ennen olivat he
kaskistansa saaneet jopa 40-kertaisen sadon. Nyt piti kaskiviljelystä
harjoittaa vain salassa. Ellei itse pystynyt puolustautumaan, veivät
ruotsalaiset ja norjalaiset talonpojat laillisuuden varjolla
metsäsuomalaiselta minkä vain käsiinsä saivat. Eipä henkikään suuria
merkinnyt. Ihmettelepä sitte, jos seuraavanlainen tarina suomalaisista
olisi tosi: Metsäsuomalainen poikineen kävelee saloilla luodikko
olalla. Näkee ruotsalaisen ja ampuu läpi kallon. Ammutulla oli vain 8
äyrityistä taskussa. „Olipa synti, kun ei hänellä enempätä ollut“,
tuumi poika. „No perkele, olihan hän toki hyvän pyyn veroinen“, tokasi
siihen isä.