SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET
Kansalaiskirjasto 7.
Esittänyt Väinö Salminen
HELSINGISSÄ
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö KANSA
LAPPEENRANNASSA
Osuuskunta Lappeenrannan i. l. kirjapaino 1909.
Ruotsalaiset ovat kansoittaneet Suomen edullisimpia alueita, Uudenmaan
ja Pohjanlahden rannikkoseutuja; suomalaiset sitävastoin ovat
Ruotsissa viljelykselle valloittaneet maan karuimpia ja metsäisimpiä
seutuja, Norrbottenissa sekä Värmlannin tienoilla. He ovat aivan
Skandinavian sydämessä suorittaneet työn, josta eräs ruotsalainen
sanoo: „Suomalaiset ovat suorittaneet kauniin kappaleen maamme
raivaamisesta, ruotsalaiset eivät olisi voineet tunkeutua näihin
metsiin, asustaa ja viljellä niitä muulla tavoin kuin vähitellen
leviten viljellyltä alueelta askel askeleelta metsiin. Suomalaiset
sitävastoin ovat aikaansaaneet tämän Herkuleen työn, vaikka heillä ei
ole ollut tukenansa mitään vanhaa asutusta.“
Uutisviljelijä ja tienraivaaja usein unohdetaan vanhoja vainioita
kynnettäessä. Niinpä on käynyt kohta jäljettömiin keski-Skandinavian
saloilta kadonneiden metsäsuomalaistenkin. On edes meidän heimolaisten
johdateltava mieliimme keskuudestamme häipyneiden esi-isien vaiheita,
vaikkakin ne Ruotsin laajimmissakin historioissa miltei vaitiololla
sivuutetaan.
----------
Jo varhain siirtelivät Ruotsin kuninkaat suomalaista sotaväkeä ja
työvoimaa emämaahan, ja siirtyi sinne tietenkin moni muutenkin
itselleen toimeentuloa etsimään. Kustaa Vaasan hallitusajan lopulla
oli Ruotsissa siksi yleisesti suomeapuhuvia seppinä, työläisinä y. m.,
että kuningas v. 1556 saattoi kirjoittaa Upsalan voudille, että
venäläisiä ja karjalaisia vankeja on tarkasti vartioitava, sillä
heidän on helppo paeta, kun osaavat suomea.[1]
Vuonna 1530 kerrotaan talonpojista, jotka myivät vuoriteollisuuden
harjoittajille harjanteilla kasvattamaansa ruista 12 äyriin
tynnyriltä.[2] On siis mahdollista, että jo keskiajan lopulla jokunen
suomalainen oli mennyt kaskia kaatelemaan Pohjanlahden tuolle puolen,
sillä näyttää siltä kuin tarkoitettaisiin noilla vuori-rukiilla
kaskessa kasvatettua viljaa. Ja jos taas tämä pitää paikkansa, niin
olivat kaskenkaatajat ehkä suomalaisia, sillä ruotsalaisilla ei tuo
viljelystapa ollut suuresti käytännössä. Mutta vasta 1500-luvun
loppupuoliskolla suuntautui maastamme keski-Skandinaviaan oikea
siirtolaistulva. Siirtolaiset olivat suurimmaksi osaksi kotoisin
Savosta ja pohjois-Hämeestä, jokunen osa myös Karjalasta sekä
Pohjanmaalta. Etenkin mainitaan useiden olleen Rautalammin tienoilta.
Eräiden kerrotaan tulleen „Suomen Turusta“ vieläpä aina Aunuksestakin
asti.
Syistä miksi suomalaiset jättivät kotimaansa ei ole varsin varmoja
tietoja. Arvattavasti ei Suomen sisämaissa ollut enää tarpeeksi tilaa
mielin määrin kaskia kaataa. Sillä etenkin savolaiset olivat 1550
vaiheilla tottuneet kuninkaan kehoituksesta siirtymään uusille aloille
keski-Suomeen erämaita kansoittamaan sekä helpolla saamaan omikseen
avaria metsämaita, kaskiviljelyksellä niissä elääksensä. Kun oli
kuultu että Ruotsin sydänmaillakin oli laajoja kuninkaan omistamia
korpia, teki mieli lähteä sinnekin yrittelemään onneaan.
Moni voimaa uhkuva uros ehkä tahtoi myös lähteä merten tuolle puolen
siksi, ettei kotinurkissa tuntunut parempaa elämää valkenevan. Meidän
päivinä on noiden samaisten luonteiden ihanne Amerikan kultamaa;
silloin eli mielikuvituksissa rauhaisat, koskemattomat salot, joiden
keskeen toivottiin saatavan raataa niin laajalti halmeita lainehtimaan
kuin vain hartian väellä kukin pystyi.
Sitäpaitsi oli maamme uuden ajan alussa alinomaisena sotatantereena.
Arveluttavaa oli yritteliästen kaskenkaadolla eläjäin tunkeutua
Rautalammin ja Viitasaaren tienoilta kauemmas koillista ja itää kohti,
sillä venäläiset tekivät ryöstöretkiä maamme keskiosiinkin saakka,
polttaen ja surmaten mitä eteen sattui. Kaiken lisäksi tuli vielä,
että suomalaisilla oli, kuten Kaarle herttua kirjoittaa kuninkaalle
1580, syytä valittaa „suurta vääryyttä ja väkivaltaa, jota sekä
kuninkaan voudit että heidän palvelijansa rahvaalle tekivät“. Niinpä
Malungan suomalaiset vielä viime vuosisadan alussa tiesivät kertoa,
että esi-isät „läksivät Suomesta sen eistä että niille oli niin paha
maaherra“.[3] Nuijasodan johdosta myöskin sadat perheet jättivät
kotimaansa.
Koko 1500-luvun loppupuoli oli hallituksella päiväjärjestyksessä
erämaiden asuttaminen. Kustaa Vaasa tuon liikkeen pani alulle ja hänen
poikansa Kaarle sitä jatkoi. Etenkin oli hänestä tärkeätä maan
puolustuksen vuoksi saada Norjan rajaseutu asutuksi. Arvellaan
Värmlannin metsien muinen olleen asuttuja, mutta että 1350 tienoilla
raivonnut musta surma olisi väestön hävittänyt miltei kokonaan, joten
suuri osa maata muuttui parissa vuosisadassa autioksi erämaaksi. Nyt
tahtoi Kaarle herttua saada nuo metsät kansoitetuiksi ja veroa
tuottaviksi. Vuonna 1579 julisti hän ensimäisen kirjelmänsä, jossa
lupaa seitsemän verovapaata vuotta kaikille, jotka perustavat
uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten
Värmlannin n. s. "kahdentoista" ja "kymmenen penikulman metsiin". Pari
vuotta myöhemmin kehoitteli Kaarle uudelleen kirjelmässä tilattomia
valtakunnan asukkaita siirtymään metsille, luvaten uutisasukkaille
antaa siemen-avustustakin.
Tuskin muut kuin suomalaiset sanottavasti seurasivat kehoituksia.
Heille tuli se mitä otollisimpaan aikaan ja joukottain alkoi
sydänmaalaisia samoilla Ruotsiin. Sen huomaa siitäkin, että jo 1583
oli tarpeen, niinkuin herttua Kaarlen aikuisista papereista näkyy,
laatia „Eräs kaavake suomalaisia varten, jotka ovat torppia itselleen
raivanneet ja alkaneet rakentaa“. Siinä sanotaan m. m.:
— — „Koska N. N. on alkanut raivata ja rakentaa torppaa — — niin
olemme suosiollisesti sallinneet, että hän saa sen pitää ja sitä
viljellä — — — verovapaana ja rasituksitta kuusi vuotta, jonka jälkeen
se lasketaan verolle — —. Samaten saavat hänen lapsensa ja
jälkeläisensä kukin vuorostaan omistaa saman torpan.“
Samanlaiset ehdot annettiin suomalaisille mihin Kaarlen herttuakunnan
osaan tahansa tahtoivat asettua. Ja niinpä tulvi hämäläisiä ja
savolaisia yli ja ympäri Pohjanlahden. Kaarlen (kuningas Kaarle IX)
aikana tapaamme heitä Värmlannin, Näriken, Södermanlannin, Medelpadin,
Ångermanlannin, Gestriklannin sekä Helsinglannin saloilla, siis
Ruotsin seitsemässä maakunnassa.
Kerran kansan keskuudessa vauhtiin päässyt liike ei niinkään nopeasti
lakkaa. Kun Suomen sydänmaille tuli suotuisia sanomia oloista meren
tuolla puolen, kiihdyttivät ne siirtolaisuutta. Niinpä muuttoa jatkui
yhä Kaarle IX:nen kuoltuakin Kustaa II Aadolfin ja kuningatar
Kristiinan aikana, etenkin Taalaihin ja Helsinglantiin, niin että
suomalaisia 1600-luvun lopulla oli levinnyt noin 150 pitäjään Ruotsiin
ja Norjaan. Värmlannissa tavataan suomalaisia 40 pitäjässä, Taalaissa
29, Helsinglannissa 16, Södermanlannissa 12 j. n. e. Norjan puolelle
heitä levisi 1600 tienoilla etenkin Värmlannista. Norjan suomalaisalue
alkoi Kristianian kohdalta rajalla ja jatkui pohjoiseen n. 15
penikulman pituisena kaistaleena. Eri aikoina muuttaneiden luvun
saattaa ehkä arvioida 4 000—5 000. Suomalaisia sukunimiä laskee
Gottlund kaikkiaan 280, mutta huomauttaa etteivät hänen luettelonsa
suinkaan ole täydelliset ja ettei monella ollut eri sukunimeä. Monella
suvulla myös oli samanlaisia nimiä, vaikkakin olivat aivan eri
perhekuntia.[4] Yksin Värmlannissa asuvien suomalaisten lukumäärää voi
pitää melkoisena, kun jo vuonna 1644 „muutamien satojen suomalaisten“
kerrotaan Värmlannin nostoväessä ottaneen osaa maakunnan
puolustamiseen tanskalaisia vastaan. Vasta kuusitoistasataluvun
puoliväliin mennessä siirtolaisuus miltei kokonaan lakkasi. Syynä on
kaiketi, että kotimaahan saapui sanomia, miten ruotsalaiset heitä
alkoivat vainota. Kerrotaanpa kumminkin parista vielä 1809 v:n sodan
aikana lystikkäästi tapahtuneesta Taalaihin muutosta: Pari suomalaista
sotamiestä joutui Ruotsin armeijan sirpaleiden mukana keväällä 1809
aina Gefleen saakka. He odottavat jäidenlähtöä päästäkseen kotimaahan.
Odottaessa tulee ikävä suomalaista saunaa. Joku ruotsalainen tietää
kertoa, että Taalain suomalaisilla sellaisia on. Miehet köpsivät mennä
Taalaihin, Svärdsyöniin kauan haluttuun saunaan, ja sinne he jäivätkin
Svartnäsiin suomalaisten keskuuteen asumaan ja kylpemään.[5]
Suomalaisten muutto tapahtui suurimmaksi osaksi talvella meren poikki,
mutta muutamat kiertelivät myös ympäri Pohjanlahden. Matkan pituudet
laskettiin päivämäärissä tai niinkuin tarinat tietävät
„virsupareissa“, nimittäin miten monta paria virsuja kului.
Gottlund on kirjoittanut muistiin monia muistitietoja näistä Ruotsiin
muuttaneista metsäsuomalaisista. Tarpeetonta lienee ennakolta
huomauttaa, että tarinoissa säilyi vain merkillisimpien miesten maine
halki kolmen vuosisadan ja että niihin aikojen kuluessa sekaantui
mielikuvituksia, joita ei pidä aivan täydeksi todeksi ottaa.
Senverran noissa kansan muistelmissa kumminkin on perää, että monet
tulokkaat todella olivat oikeita kesyttämättömiä aarniometsien
karhuja. Sanovathan heidän jälkeläisistään vielä 1880-luvulla monet
ruotsalaiset, että he ovat tavattoman karaistuja ja voivat haitatta
kestää sekä kuumat että kylmät ja ettei heitä kukaan kestävyydessä
voita.[6] Kerron muutaman tarinan:
Savolainen nimeltä Lasse Laitinen oli Suomesta yksin tullut
Manskogiin. Hän hakkasi „suuren summattoman“ kasken. Jyviä oli muassa
vain rukkasellinen, mutta ne istutti hän jyvä jyvältä. Veisti sitte
saunan ja aitan kasken keskelle ja läksi syyskesällä eukkoansa
noutamaan Suomesta. Laitinen ei virka eukolleen töistään mitään.
Tullaanpa yhdessä tuon suuren halmeen äärelle. „Olisipa tuollainen
meillä“, tuumii eukko. Lasse ottaa aitan avaimen puunkolosta. Se on
täynnänsä kaloja ja lintuja, jotka ukko oli paistanut ja orsille
särpimiksi ripustanut. Eukko pillahti ilosta itkuun.
Pekka Hakkaraisen sanotaan eläneen puolentoistasadan vanhaksi.
Viimeiset vuosikymmenensä kävi ukko hieman lapselliseksi ja hössötteli
paitasillansa kaiket kesät. Kerran näkee hän poikiensa kangella
vierittelevän myllynkiveä: „Otan kiven, muuten sen vielä särette“,
tuumi ukko, sieppasi silmästä kiinni ja pani aitan seinustalle.
Hakkaraisen tiedettiin kerran kiukuissaan lyöneen vaimonsa, joka oli
sukuaan Kukkoisia, kuoliaaksi. Vaimon veljet ja sukulaiset lähtivät
Pekkaa ahdistelemaan. Mutta tämä hosui ympärillensä ja raivasi
itselleen tietä huutaen: „Vaikka oliki niin paljo Kukkoisia kuin
kantoja kaskessa, niin heijän yliten hyppäisin.“
Tikkalan kylän perustajasta Tikkaisesta, jota myös haukuttiin
Veäräsuuksi, kerrotaan: Tikkainen oli matkalla ja nukkui makeasti
rekensä pohjalla. Bollnäsin tienoilla tuli vastaan maaherra. Tikkaisen
hevonen rekineen oli keskellä tietä. Silloin kuski hyppäsi alas
pukiltansa ja veteli piiskallansa nukkuvaa, käskien väistyä minne
hyvänsä. Tikkaisen veret joutuivat äkillisestä piiskan viuhkinasta
kuohuksiin, hän kiskaisi että kimahti maaherran rekinensä syrjään ja
jatkoi matkaansa. Kun käräjillä tavattiin, sieppasi maaherra Tikkaista
parrasta tiuskaisten: Kenen vallassa sinä olet mies? „Tällä kertaa
lähinnä Jumalaa Teidän vallassanne“, tokasi Tikkainen; ja sai hän,
niinkuin tarinoissa on tapana, reiman esiintymisensä vuoksi anteeksi.
Eräs Antti niminen mies samoili ensin Norjan puolelle renkineen ja
vaimoineen. Siellä ei tuntunut olo käyvän suotuisaksi. Hän jätti
silloin vaimonsa Norjaan ja lähti renkinsä kanssa Orsan metsille
saakka. Autiomäelle he kaatoivat kasken ja jäivät Karjanharjun mäelle
asumaan. Kolme vuotta oli kulunut akasta mitään kuulumatta. Mutta
eräänä päivänä kun Antti puuhailee kaskiaidan luona, kuuluu naisen
huhuilemista, joka ei juuri oudolta tuntunut. Huikkaus kun toistuu,
puhkee Antti sanomaan: „Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin
tuntisin sen eänen, vaan ei häntä lie hiien perkele tännek kuhtunna!“
Mutta eukko se oli, joka metsästä ilmestyi, vaikkei ehkä Antin
mielihyviksi.
Heikki Häkkinen oli mahtava noita, joka oli tullut Hämeestä Tornion
kautta Östmarkin seuduille. Muu joukko käveli, itse hän ajoi hyvät
matkat edellä ratsain, kukko takana hevosen selässä. Missä kukko
kahdesti kiekahti, siihen pysähtyi hän (Rättsyöniin) kaskea kaatamaan.
Hän kävi kuninkaassa lupakirjoja hakemassa, vieden mennessään leivän,
johon oli mennyt neljännestynnyri rukiita. Nimismiehen lahjoi hän
niinikään antamalla kymmenen tynnyriä kaskirukiita. Vielä tänä päivänä
näytetään Häkkisen kaskia („Heckfall“) ruotsalaistuneillakin seuduilla
ja kerrotaan, miten hän niistä oli saanut satoja tynnyrejä rukiita.
Tuittupäinen hän oli. Kun kerran oltiin kolmenkymmenen miehen voimalla
suuren kasken kimpussa ja käytiin aterioimaan, huomattiinkin, että
puurossa ei ollut suolaa, ne oli unohdettu kotiin. Häkkinen äkämystyi
niin että heitti sekä puurot että keittovehkeet sitä siloista tietänsä
järveen. Häkkisellä oli tapana kehua ottaneensa hengiltä puoli
seitsemättä miestä — seitsemäs vihollinen näet oli päässyt vaivaisena
livistämään. Eräs näistä miestapoista:
Mangan mies oli yöllä hiipinyt rukiita varastamaan. Koirat nostivat
metakan, johon Häkkinen heräsi ja näki miten joku aitan luona iski
tuluksilla tulta. Hän ampui miehen siihen paikkaansa. Oikeuden lepytti
hän maksamalla satakunta taaleria tuon kuolleen miehen päästä. Mitä
hän oli miehiään, kuvaa tämäkin juttu: Häkkinen kantaa hämärissä
tanhualla suurta jyväsäkkiä. Poika näki ikkuna-aukosta tuon
kummallisen otuksen, sieppasi pyssyn ja paukautti isäänsä koipeen.
Häkkinen kun huomasi, että poika piti häntä ruotsalaisena, oli
hyvillään ja arveli: „Pojasta alkaa vääntyä mies, pitää jo laittaa
housut“.
„Poavo“-nimisestä pojasta tuli isänsä veroinen. Kerran lähti hän
ratsain ruotsalaisten häihin, kehuen sillillä ajavansa sellaiset urhot
käpälämäkeen. Hän ajoi hevosineen häätupaan ja heilutteli
teräksenkimaltelevaa silliä, niin että ruotsalaiset kauhusta
kaatuilivat pitkin tuvan loukkoja. Lopulta keksittiinkin, mikä ase
miehellä oli ja otettiin „Häkkis-Poavo“ hengiltä. Kun
kuolinvuoteellaan lepäävä vanha Häkkinen tuon sai kuulla virkkoi hän
vain tyynesti: „Kuin oisin elännä niin oisin vielä pojan veren
perinnä.“ Etteivät jutut mahtavasta Häkkisestä ole pelkkää tarua,
todistaa pari perunkirjoituksesta säilynyttä lehteä (v. 1669), joiden
mukaan hän jätti jälkeensä toistasataa tynnyriä viljaa, karjaa sekä 69
½ luodin painoisen hopeapikarin, hopealusikoita y. m.
Kinsyönin ensimäisestä suomalais-asukkaasta Antti Tenhuisesta
kerrotaan, että hän oli tullut Rautalammilta. Lähikylien suomalaiset
auttoivat häntä pirtin rakentamisessa. Tuvan nurkilla oli aina ladatut
pyssyt valmiina ruotsalaisten varalle, jotka koettivat estää Tenhuista
näille metsille koteutumasta.
Niinikään Rautalammilta tuli Risto Havuinen, jota oli tapana nimittää
pitkäksi Ristoksi. Tämä „äkäinen ja juro mies“ tuli ensin n. 1600
Rådan pitäjään omaisuutenaan vain pyssy ja kirves. Eräänä aamuna näki
hän 11 hirveä, joista täräytti kellelleen 5. Vielä vuosisata myöhemmin
näytettiin Sundsyönissä honkaa, jossa oli satakunta Riston ja poikien
ripustamaa karhunkalloa.
Saivatpa ruotsalaiset muuttajien yliluonnollisilta tuntuvien voimien
ja pontevuuden alkuperästä tarinan, että suomalais-äidit lapsen
synnyttyä itse joivat ja juottivat lapselle teräsvettä, josta lapsi
terästyi.
Eräs ruotsalainen väittää, että muuttajat olisivat olleet enimmäkseen
suomalaisia pahantekijöitä. Väitteessä ei ole rahtuistakaan perää,
sillä suomalaisissa emme huomaa mitään taipumuksia lähteä viikinki-
tai rosvousretkille Ruotsiin. Heidän ihanteensa oli elää rauhaisalla
korven viljelemisellä, jota työtä suorittamaan Kaarle herttua heitä
kehoittikin lähtemään syntymäseuduiltansa.
Voimme yhtyä Gottlundin sanoihin, hänen v. 1823 eräässä anomuksessa
puhuessaan tuhansien metsäsuomalaisten nimessä Ruotsin hallitukselle:
„Aiheet synnyinmaastamme lähtöön olivat samat kuin yleensä kansain
maastansa lähtöön. Ei kansan liikanainen paljous maatamme uhannut,
eikä meitä houkutellut saaliinhimo. Nälkä vain ja hävittävät sodat
olivat ne vieraat, jotka ajoivat meidät etsiskelemään rauhallisempia
ja äidillisempiä turpeita, ollaksemme varmemmat hengestämme ja
toimeentulostamme — — ja niinpä Ruotsin kuninkaiden kutsumina
esi-isämme tulivat näille asumattomille seuduille.“
Tulijoilla oli usein mukanaan vain kirves, jousi tai pyssy ja
tupellinen tai rukkasellinen rukiita sekä kontissa pikkusälyä. Jos hän
oli perheellinen mies, talutti lammasnahkoihin puettu vaimo lehmää ja
veti kelkassa perässään lapsilaumaa. Moni meni vasta sitte, kun oli
ehtinyt itselleen raataa halmeen ja salvaa pirtin, hakemaan vaimoansa
tai mielitiettyänsä kotipuolesta.
Asettumista metsille kuvaa Gottlund näin:[7] Tavallisesti kuljeskeli
suomalainen, jätettyänsä lähimpään ruotsalaiskylään vaimonsa ja
lapsensa, pyssy olalla ja kirves kainalossa ristiin rastiin
mittaamattomia metsiä, kunnes löysi mäensyrjänteen, joka näytti
soveltuvan kaskimaaksi. Ripustettuansa tuohikonttinsa kuusenoksalle,
laskettuansa pyssynsä juurelle ja tehtyänsä havuvuoteen ja nuotion
alkoi hän kirveineen kaataa honkia. Vihainen teräs teki pian korpeen
aukon ja aurinkokin pääsi jo alemmas pilkistelemään.
Pari kolme viikkoa puiden kimpussa heiluttuansa, yönsä nuotiolla
nukkuen, palasi hän kylille jätettyänsä jälkeensä korpeen ensimäiset
jäljet ihmisen olemassaolosta. Koko seuraavan talven asui hän
vaimoineen kylillä, koettaen työllä ansaita elatuksen kevääseen. Mutta
kun kevät tuli ja läheni aika, jolloin Savossakin alkoivat kaskien
savut nousta, silloin tunsi hän aikansa tulleen ja läksi kaihon
ajamana sytyttämään kypenen risukkoon murroksensa kulmalle. Mitä oli
viikkokausina kaadettua puuta, se muutamassa tunnissa taivahille
liekkinä kohosi ja työn tuloksena oli savu ja tuhka — esikuva siitä,
mitä hänen jälkeläisensäkin kerran saisivat kaiken vaivansa palkaksi.
Nyt oli pelto valmiina. Tuskin vielä kylmenneeseen tuhkaan kylvi hän
siemenet. Jollei pitkällisiä poutia tullut toteutuivat kylväjän
toiveet.
Oraan noustessa salvoi hän riihen, jossa oli vaimoinensa asuttava
talven yli, kylvöttävä ja vilja puitava. Eipä siihen monimutkaista
takkaa tarvittu: muutama pyöreä kivi vain kasattiin uuniksi, reikä
kattoon, toinen seinään ja oviaukko. Ja nyt oltiin valmiit siihen
talveksi asettumaan ja sanomaan ruotsalaisseudulle hyvästit. Ja niin
olivat aarniometsät saaneet asujan.
Moneen muuttajaan tuo kuvaus varmaan soveltuneekin. Mutta varmaankin
myös monet aluksi elivät metsästyksellä ja kalastamalla, asuen
metsämajoissa tai kuten muistelmat tietävät vuorten onkaloissakin.
Etenkin hirviä oli saloilla viljalti, ja kun ei leipää ollut
saatavissa tyydyttiin hirvenlihaan, jäniksiin ja lintuihin. Esim.
erään Värmlannin kolkan suomalaiset suorittivat 1581 veronsa
maksamalla 113 hirvennahkaa.[8] Talvella hiihdettiin hirvet, karhut,
ilvekset ja sudet, satoja satimia taas asetettiin linnuille ja
jäniksille, joita ei aina viitsinyt kunnon metsänkävijä lähteä varta
vasten vaanimaan. Taitavia he olivat otuksia kaatamaan ja ampumiseen
ylen tarkkoja. Moni uros kaatoi eläissään puolisataa karhua.
Kun metsästäjä oli päässyt mieluisilleen saloille, kaatoi hän pienen
kasken ja moni istutti siihen tuomansa rukiit jyvä jyvältä,
saadaksensa sitä enemmän siementä seuraavaksi vuodeksi. Kun oli saatu
tarpeeksi siemenviljaa kaadettiin syksyisin laajat kasket, jotka
seuraavana syyskesänä poltettiin. Usein ei puita hakattu kuin
parahiksi puoleen väliin; syysmyrskyt ne kyllä sitte ryskyen
kaatoivat. Huhtaa poltettaessa sytytettiin ensin reunat, joista tulen
vasta annettiin levitä keskelle. Jyvät sekoitettiin tuhkaan risuja
vetelemällä. Halme voi olla siksi suuri, että siitä saattoi korjata
parin kolmen jopa viidenkymmenen tynnyrin sadon. Kun suursuomalainen
väkineen meni tuollaiselle työmaalle, voitiin taluttaa, kuten eräästä
Kukkoisesta kerrotaan, härkää saattuessa että perillä saatiin
lihakeitto. Tällaisen suuren metsähalmeen laidalle kyhättiin
tilapäinen saunakin, jossa sopi kuivattaa ja puida vilja ja välillä
virkistykseksi kylpeä. Vilja kätkettiin tuohilla sisustettuihin
kuoppiin „ruispurnuihin“, joista ne tarpeen tullen vietiin
talvikelillä kotipirtille. Nauriita oli heillä myös tapana viljellä ja
useimmat toivat jo tullessaan nauriin siemeniä.
En saata olla tähän panematta vanhinta tiedonantoa Ångermanlannin
suomalaisten elintavoista 1500 luvulla. Johannes Bureus heistä ja
heidän rukiinviljelyksestänsä kertoo:[9]
„Suomalaisia asuu myös Ångermanlannissa. He asettuivat sinne Kaarle
herttuan käskystä paetessaan Flemingin murhia. He raivasivat metsää
pelloksi ja saavat kyllä ruista, tekevät korkeita _ruishaasioita_ ja
kääntävät kaikki tähät pohjoiseen päin ja tyvet aurinkoa kohden, ettei
auringon kuumuus sulattaisi jyviä. Haasia on suuri, leveä ja korkea.
Se on metsässä yleisen tien varrella. Heillä ei ole aitoja ollenkaan,
ei kaskessa eikä metsässä. Eivät he myös hakkaa suurimpia honkia
maahan, vaan hakkaavat kuoren pois pitkin pintaa että tulisi halkoja
_tervanpolttoon_; muun kuivan puun antavat he jäädä jäljelle ja kannot
sekä sänki, jonka he leikatessa jättävät, ovat korkeita, sillä toisena
vuonna polttaa hän saman oljen sängen ja (kun tuhkaan toistamiseen
kylvää?) saa hän enemmän ruista.“
Tämä kuvaus soveltunee ehkä osaksi eteläisempiinkin metsäsuomalaisiin
ja heidän kaskiviljelykseensä. Muuten saatiin samasta kaskesta jopa
viisikin satoa. Ensi vuonna poltettiin havut, toisena oksat,
kolmantena rungot.
Alaa oli metsillä Ångermanlannista Värmlantiin aluksi yllin kyllin
sekä kaski- että metsästysmaiksi. Jokunen tuhatkunta henkeä ei
sellaisilla saloilla suurin tuntunut. Mutta eipä läheistä naapuria
metsien yksinäisyyttä rakastava tulokas halunnutkaan. Niinpä eräs
suomalainen „Pitkä Risto“, valittelee, että luvatta on asettunut hänen
vasikkahakaansa ihmisiä, kun pari kulkijaa majaili penikulman päässä
hänen pirtistään.
Omituinen piirre tulokkailla oli, etteivät koskeneet mielellään
lähettyvillä oleviin metsiin, vaan etsivät kaskensa monien penikulmien
päästä kotipirtistänsä. Syynä oli ahneus. Tahdottiin ehtiä ottaa
viljaa kauempaa ennen muita, sillä kyllähän kotitienoot myöhemmin
ennätettäisiin koluta. Vieläpä niin myöhään kuin 1821 huomasi Gottlund
suomalaisten joskus etsivän kaskimaita 3—4 penikulman matkan päästä
asumuksiltansa.
Tuosta kateudesta on olemassa monia kaameita tarinoita. Kerron erään:
Vilhulan perusti Uolevi Vilhuinen, joka tuli Nya Kopparbergistä 1650.
Hänen veljensä Antti muutti sinne vähää myöhemmin. Muutaman penikulman
päässä Kinsyönissä oli Heikki niminen naapuri, joka muun muassa oli
seppä ja hyvä pyssymies. Antti pani poikansa Heikin luo oppimaan
pyssyä käsittelemään. Eräänä päivänä meni Antti katsomaan, miten pojat
ovat ampumataitoa oppineet. Kun parhaillaan ammuskellaan pilkkaan
sanoi Heikki toiselle pojalle: „Määpä jukkokaula minun piippuuni
valkiata hakemaan!“ Isä sutkautti sananparren: „Mies nimen kantaa,
koira nimen panoo“ (antaa?). Silloin Heikki käänsi pyssyn Antin rintaa
kohti sanoen: „Nyt minä tien sen kuin seihtemän aastaikoa olen
aatellunna“ ja läväytti kuulan ukon sydämeen. Oli näet kateellinen
siitä, että toinen oli asettunut samoille metsille asumaan.
Ensimäisen kaskensa reunalle rakensi metsäsuomalainen tavallisesti
savupirttinsä, saunansa ja aittansa, asuttuansa ensin kuten kerroimme
tilapäisessä vaatimattomassa riihessä. Mutta saatuaan muutaman hyvän
sadon laittoi hän laajemman asumuksen. Savupirtti saattoi sisältää
tuvan, joka oli kuusi syltä laaja kulmalleen. Ovi tavallisesti idän
puolella ja kiuas ovelta oikeaan käteen, siis pohjan puolella. Katon
keskellä oli aukko, lakeinen, josta savu pääsi ulos. Kun tuli oli
palanut loppuun suljettiin aukko lakeislaudalla, ettei lämpö päässyt
menemään ulos lakeistorvesta. Uunissa ei tavallisesti keitetty, se kun
on leivinuunin tapainen ja tarkoitettu huoneen lämpimänäpitoa ja
leipomista varten. Suuremmat keitot toimitettiin joko tuvassa, siten
että tuli sytytettiin uunin edustalle, jossa pata pysyi erikoisessa
katosta lattiaan ylettyvässä puussa, tai pihamaalla keittokodassa,
jossa pata riippui koukusta tulisijan yllä. Etelän- ja
lännenpuolisissa seinissä oli aukot, joista tarpeen tullen voi laskea
valoa tupaan. Kylminä ilmoina ja pimeän aikana pidettiin sivulta päin
lykättävät luukut akkuna-aukon peitteenä.
Permantona oli joko kovaksi laitettu maaperustus tai halaispuolisista
hirsistä tehty lattia.
Välikattoa ei tupaan tehty. Katto oli laudoista, niiden päällä oli
tuohia ja päällimmäisenä halaistuja kuusenrunkoja.
Huonekaluja ei käytetty moniakaan.
Etelän- ja lännenpuolisiin seiniin on kiinnitetty leveä penkki.
Peränurkassa, ovelta vasemmalle, on vankka pöytä. Siirrettävinä
istuimina on, paitsi paria lavitsaa pöydän ympärillä, tukinpäitä,
usein sellaisia, joiden jalkoina on kolme tai neljä pölkystä lähtevää
oksaa. Vanhat pitivät mielellään n. k. „pönttelstualeja“ istuiminaan.
Ne ovat suurista hirrenpätkistä ludoiksi koverretuita pyöreitä
pölkkyjä, joihin oli jätetty selusta. „Pönttelin“ sisällä saattoi
vanhus tallettaa kalleuksiansakin, sillä tuo luto pölkky oli kannella
varustettu.
Sänkyjä ei käytetty. Nuori väki makasi permannolla, kesällä tuoreet
oksat, ruohot tai lehvät aluisena, talvella oljilla tai taljoilla,
vaatteet yllä, ettei peitteitä ollut tarpeen. Ainoastaan saappaat
riisuttiin ja takki pantiin päänaluiseksi. Vanhalla väellä oli oljilla
vasikannahka ja päällyspeitteenä lammasnahkat.
Suomalaisen suloisimpia olopaikkoja oli pankko uunin poskessa. Siinä
hän pitkät talvi-illat saattoi loikoa pää käsien varassa, polvet
ylöspäin koukussa ja tuijotella savun kiiltävän mustaksi nokeamia
katto-orsia. Siinä hän uneksi metsästysretkillä näkemistänsä saloista
ja suunnitteli, mihin sinne uuden kasken kaataisi. Pankolta alotti hän
myös usein lapsille jutella esi-isiltä opittuja tarinoita ja tietoja.
Pirtin astiavarasto oli köyhä: jokunen tiinu, pytty, puumaljakko,
sanko sekä lautanen.
Tuohesta valmistettiin jos jonkinlaisia tarvekaluja. Siitä saatiin
virsut, rasiat, kontit, vakat, tupet, y. m., ja tuohista voi käyttää
yksin patana ja kattilanakin.
Naisilla tietysti oli kutomavehkeensä seinään kiinnitettyinä,
värttinänsä sekä neulousvehkeensä.
Kotieläiminä metsäsuomalaisella oli joku lehmä ja lammas, vuohia, pari
virkkua metsästyskoiraa, kanoja sekä kissa.
Paimenet soittelivat niinkui ennen Savossakin tuohitorvilla ja ken oli
sävelille herkempi puhui pukinsarveen.
Rehua ei ollut niinkään helposti saatavissa karjan talvielatukseksi,
sillä luonnonniittyjä oli metsillä harvassa. Oli etsittävä soilta ja
vanhoilta kaskimailta heinätuppunen sieltä toinen täältä. Kenellä vain
oli muutamakin lehmä ja hevonen sai heinänteossa hääräillä harva se
päivä aina juhannuksesta syksyyn. Heinät pantiin kuivina suurille
haasioille, peitettiin puunkuorilla ja halaispuolisilla. Missä oli
runsaammin jäkälää kerättiin sitä kasoihin ja vietiin sitten samaten
kuin heinätkin talvikelillä eläinten syötäväksi. Lehtiä taas
taitettiin ja pantiin haasioille lampaiden ja vuohien varalle.
Tulokkailla ei ensi aikoina ollut varaa käyttää viljaa syötäväksi.
Syötiin vain lihaa, eikä raaskittu jyviä käsimyllyssä jauhaa tai
huhmarissa survoa. Mutta kun kasket alkoivat antaa hyviä satoja,
otettiin käytäntöön Suomessa tutut ruokalajit.
Ohrista valmistettiin rieskaa tai „kiskoa“ niinkuin sitä paikoittain
nimitettiin. Tärkein ruokalaji oli „mutti“, jota syötiin useimmiten
leivän asemesta työmailla. Muttia valmistettiin siten että
kalanliemeen tai ihralla sekoitettuun veteen hämmennettiin jauhoja,
kunnes saatiin tahdas, joka käsissä hieraistiin pyöreiksi pytkylöiksi.
„Pepo“ oli myös yleisesti käytetty leipäaines. Sitä valmistettiin
siten että keitettiin suolaista vettä ja lisättiin jauhoja kunnes
keitto tuli miltei aivan kuivaksi, jauhonnäköiseksi. „Hillua“ taas
tehtiin puolukoista siten että pantiin liskottujen tai keitettyjen
puolukkain sekaan ruisjauhoja. Herkkuna pidettiin „mämmiä“, joka oli
suunnilleen samanlaista kuin vielä nykyäänkin pääsiäisaikaina meillä
käytännössä oleva. „Viilhuttu“, jota saatiin siten, että kermassa
keitettiin hienoja ruisjauhoja, oli niinikään herkkuruokia. Voin sekä
juuston valmistamisessa olivat metsäsuomalaiset taitavia,
vuohenmaidosta ja herasta taas valmistettiin pehmeätä juustoa n. k.
„mössöä“. Olutta osattiin metsillä myös yleisesti maltaista
juoksuttaa.
Muuttaneisiin metsäsuomalaisiin ei länsimainen sivistys ja
hienostuminen ollut vielä kovinkaan pahoin juurtunut. Tyydyttiin
yksinkertaiseen ruokaan. Kun ei ollut leipää, syötiin kalaa ja lihaa.
Jokunen mies tiesi nautintoaineenaan käyttää tupakkaa. Muita
nautinnoksi kelpaavia ei ollut kuin kotitekoinen olut, johon oli
tapana sekoittaa viinaa, jos sitä vain ruotsalaisseuduilta saatiin. —
Naiset olivat tupakan sijaan keksineet pureskeltavakseen kuusenpihkan,
jota nimittivät _tukoksi_.
Tavoiltansa olivat he yksinkertaisia. Heidän luonnettaan kuvaa
ruotsalainen M. Axelson[10] 1845: „Suomalainen on vielä tänä päivänä
läpeensä rehellinen, kestävä, luotettava, hyvänsuopa ja ennen kaikkea
vieraanvarainen — viimeksimainittu ominaisuus menee usein yli
varojenkin.“ — „Sillä mihin suomalainen on kotinsa rakentanut, siellä
saat olla varma myös vieraanvaraisuutta tapaavasi.“
Puhtaus oli heillä aivan mallikelpoinen. Seinätkin pestiin vähintään
kerta viikossa hiekalla ja kuumalla vedellä aina savuviivaan asti —
parahiksi miehen korkeudelta näet olivat hirret savusta aivan
kiiltäviksi mustuneet, mutta alas permannolle ei savutuvissa savu
laskeudu.
Puhtaus- ja terveyssyistä kylvettiin kaikkialla metsillä vähintään
kahdesti viikossa, muutamat joka ilta kuin kotosalla olivat. Mies- ja
naisväki kylpi kainostelematta samalla kertaa, sillä ei alastomuutta
oltu keksitty häpeälliseksi.
Vaateparsi oli kokonaan kotitekoinen. Miehillä oli hirvennahkaiset
housut ja pitkähkö harmaa sarkatakki jokapäiväisenä vaatetuksena.
Takissa ei ollut nappia, se kiinnitettiin hakasilla tai vain vyöllä.
Alla oli karkea liinainen paita, talvella lampaannahkainen liivi.
Päähineenä käytettiin pyöreää patalakkia, jalkineina kesäisin virsuja,
talvella nahkaisia pieksuja, joiden sääryksiin oli sidottu
nahkahihnoja ettei lumi päässyt sisälle. Jalassa oli joko kankaasta
ommellut sukat tai vain riepuja ja heiniä. Naiset käyttivät villaisia,
harmaita tai punaraidallisia hameita, sarkaisessa röijyssä riippui
metallisia nappeja tai kulkusentapaisia helyjä.
Lapsien sanotaan monasti käyneen kahdenteentoista ikävuoteen koltissa.
Kerrotaanpa että Östmarkin Saunoilassa ensimäisen asukkaan Tenhuisen
vaimo, joka oli syntyisin Veteläisiä, antoi lapsensa kesät kulkea
aivan alasti. Kun joku naapuri kysyi syytä lasten alastomuuteen, oli
vaimo vastannut: Kun kerran rupeisin heille tekemään vaatteita, niin
sitten pitäisi tekemän aina.
----------
Omituiset _uskonnolliset_ käsitykset heillä kotimaalta mennessään oli.
Heidän uskontonsa oli esi-isien n. s. pakanuuden, sekä katolisuuden ja
luterilaisuuden sekoitusta. Luonnonvoimia ja tauteja voi hallita
tietämällä niiden „emuut“, syntysanat ja loitsut. Metsät vilisivät
haltioita, sahkoisia, manalaisia. Ja pirut sekä pahat henget vaanivat
ihmistä joka taholta. Mutta jos laittoi ristinkuvan kiviin neljälle
ilmansuunnalle halmeitten ja pirtin ympärille, niin takaisin niiden
täytyi ponnahtaa että vonkui.
Muutamilla oli muuttaessaan jokunen kirja, mutta lukutaito pian
unohtui. Mielikuvituksissa alkoi torppien sylissä yhä
selväpiirteisempänä elää pakanallis-kristillinen uskonto, johon ei
päässyt kirkko vuosikymmeniin lisävaikutuksia antamaan. Ei välitetty
kirjoihin painetuista rukouksista, „runot“ s. o. tietäjät lukivat
omiansa, jotka sitten kulkivat polvesta polveen ja ovat säilyneet aina
näihin päiviin saakka.[11]
Niinpä, jos mentiin linnunpyydyksiä virittämään luettiin:
„Minä hiiän hipsuttelen
Halla-aamuna varain.
Kun ma hiihin hilpeästi,
Tul suikku suksen alta,
Savu sauan nenästä;
Ennenku koukkuleuvat kohoa,
Mäne vinttura vipuihin,
Pyöräsilmä pyyöksihin,
Muije pyyöste sivuite,
Muije ansoje alate
Ja mun omiin pyyöksiini!“
Kun karjaa laskettiin ensi kerran keväällä, piti se monenmoisin
tempuin saada suojelluksi metsähisiltä, rukoilemalla esim. kevään
emuuta „Marjateraa“. Jo kiirastuorstaina oli läävän ovipieliin
naulattu pihlajoita, jotka oli juurineen vedetty maasta. Ovesta
viskattiin ensin pieni karitsa susille uhriksi, ja sitten vasta
laskettiin muu karja lukien petojen varalle varauslukuja. Esim.
karhulle:
Mustarinta Pohjan riis,
Paa sie pihlainen panta
Suupuolen ympärillen,
Ku ei piä pihlainen,
Ni vala vaskinen,
Ku ei vaskinen, ni hopea,
Ku ei hopea, ni teräs,
Suvyöstä talvyöhön
Leukais leviämätä,
Hampais hajoamata,
Kesken lihan liikkumata,
Suvyöstä talvyöhön
Lyö lukko luien eteen,
Haitta hammasten taa.
Ympäröivä luonto oli täynnänsä eläviä olentoja, jotka ihmistä
tottelivat, kunhan vain syntysanat tiesi, mutta muuten ne saattoivat
käydä vallattomiksi. Jonakin yönä ryhtyi ehkä „hiien väki hevosia
ajamaan“ tai painajainen „kun imeinen makoa unessa tuloo ja istuitoo
rinnan piällen ja rupea puistelemaan.“[12]
Jos pakkanen pani, luettiin pakkasen luku, ettei tuo „kovan moan
kömppähuul, Pakkasen Puhurin poika,“ kylmäisi ihmisen kynsiä, vaan
„kylmäis kylmiä kiviä, kantoja ja vespajuja“. Rautainen ase jos
ihmislihaan koski, piti puhutella rautaa ja sanoa sille sen synty.
Kyyn jälki parani kun puhui sille:
„Sinä synnyit pimiässä
Ennenkuin kuu nousi
Ja päivä valkeni,
Kivissä kitisemähän,
Kantoisissa kahisemahan.“
Vieläpä pienet poikasetkin puhuttelivat ongelle mennessään kaloja:
„Ahven ainoa kalainen, tulek onki ottamahan.“
Kirjallisuutta kun ei ollut, sai mielikuvitus liikkua satujen
maailmoissa. Pitkinä talvi-iltoina pantiin „arvuutusleikki“ vireille
„Hymölässä“-käyntineen tai tarinoitiin pirusta ja laiskasta Matista,
kuninkaista ja prinsseistä, viekkaasta ketusta joka „kouvoin“ (karhun)
aina petti. Ken taas tiesi kertoa Syöjättärestä, hirveän rumasta ja
pahasta akantapaisesta oliosta. Sillä oli ollut oma tytär ja piikana
oikea ihminen. Piian oli pakko kuusennaavasta kehrätä yhtä hyvää
lankaa kuin oman tytön hienosta pellavasta.
Lapsille mahtoi ilo syntyä, kun sanottiin totisen karhunkin kerran
petelleen itse viekasta kettua. Se näet tapahtui näin: Kontio syö
hevosta. Repo kysyy mistä niitä saa. Karhu vastasi: Kun hevonen
nukkuu, niin tartut häntään ja hevonen on sinun. No kettu ripui
makaavaa hevosta hännästä, mutta sepä lähtikin kettu selässä
laukkaamaan. Karhu kysyy: „Mikkeli, minne ratsastat?“ Kettu valitteli
hädissään: „Tiie jumala Jussi kultain minnekkä tässä menee, perä
puhkee, kaula katkee, leuat lohkee.“
Ja kun päre pihdissään oikein salaperäisesti halki savun lekotteli,
alkoi ehkä vanha ukko uuninpäältäkin tarinoida Sammosta tai laulaa
miten:
„Läks lintu lentämähän,
Kirjosiipi kiitämähän —
Tul kokko Turjan moalta,
Laski lintunen Lapista,
Jonk yks siip vettä viist,
Toinen taivasta jakas,
Sill' ol silmät siiven alla,
Näkimet kynän nenissä — —
— — — — — — — —
Vanha vaaripa myös tiesi mistä salaperäisimmät tiedot oli saatavissa.
Suurimmat velhot ovat käyneet kuka kerran kuka kolmasti Lapissa apua
ja tietoja saamassa. Niinpä eräs velho, Kikkinen, viimeistä kertaa
ollessaan oppia ottamassa tuli sieltä takaisin sillä tavalla, että
lappi oli hänen iltasella toimittanut paneutumaan mahalleen havuvihkon
päälle. Aamulla mies olikin kotona. Kyytipalkaksi oli lappi tahtonut
läävästä mustan härän.
Toinen mies menetti viisi hevosta. Aina kun niitylle vei, tappoi ja
söi karhu. Hän lähti pohjoista kohti neuvoja saamaan. Lappalainen
sanoi: mitäs muutat kuolleen hevosen kaulasta kellon ilman että
tulessa sitä välillä käytät? Mies kummasteli mitenkä ne karhun jäljet
saattoivat yhtäkkiä ihmisen jäljiksi muuttua. Lappalainen sanoi
silloin: Etkös näe miten minä olen lihava? Muutan itseni väliin
karhuksi ja syön hevosia. Koetappas! sanoi suomalainen. Toinen muuttui
karhuksi, mutta samalla sieppasi metsäsuomalainen pyssynsä ja ampui
karhun. Ja sen koommin ei kouvo hevosia hätyytellyt.
Kun jutut kävivät oikein salaperäisiksi ja kaameiksi saattoi lasten
silmissä nokisten ortten välissä alkaa kummitella haamut ja he näkivät
painajaisia tirkistelevän pimeyksistä. Pienokaisten rauhoittamiseksi
oli vaarin otettava kantele nurkasta polvilleensa ja heläyteltävä:
Minä laulan lammin lummen,
Ketun virren keikuttelen — — —
Taikak hyräili „munna“ vanhan kehtolaulun:
„Tirun lirun lintu pien,
Kyllä tiiän pesäs paikan,
Mään alla männiköllä,
Kuivan kuusen kukkuralla.
Tuulessa on tupais,
Korvessa on kotiis,
Kallioll on kartanois.
Olipa taikuudesta suoranaista hyötyäkin. Luulottelu vaikutti, että
pikkukivut paranivat. Ja sitäpaitsi eivät ruotsalaiset naapurit aluksi
uskaltaneet ryhtyä suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin, sillä
paitsi urhoollisuutta ja hyvää ampumataitoa peljättiin juuri heidän
noituuttaan. Lähettämällä noidannuolen luultiin suomalaisen
saavuttavan vaikka kuinka kaukaa vihollisensa. Heillä olikin aivan
omia temppujaan päästä vihamieheen käsiksi. Laitettiin _mieskuvia_
saloille. Se tapahtui siten että etsittiin synkkä salonkolkka ja
uudella kuulla k:lo 12 yöllä perjantaita vasten veistettiin puun
kylkeen pohjan puolelle ihmisenkuva. Se kastettiin vanhanpojan, pirun
nimeen, sen vihamiehen nimelliseksi, joka tahdottiin tuhota. Käytiin
yöllä yläkuulla perjantaita vasten lyömässä mieskuvan sydämeen kolme
naulaa. Mitä enemmän vihamiehen piti kitua sen syvemmälle naulat
lyötiin. Kun tahdottiin ottaa henki, silloin jysäytettiin naulat
kokonaan puuhun, ettei jäänyt kuin reijät näkyviin tai ammuttiin luoti
sydämeen. Tämän kirjoittaja näki vielä v. 1905 tällaisen mieskuvapuun,
jolla oli naulat sydämessä. Eikä ihme, jos tuollaiset puut, joihin
aina liittyi kaameita muistoja, säilyivätkin, sillä joka mieskuvapuun
kaatoi, ei se enää tervettä päivää sen jälkeen nähnyt.
Metsäsuomalaisilla oli omat pyhänä pitämänsä päivätkin. Oli rajoitettu
mitä töitä sai sellaisina päivinä tehdä.[13] Tällaisia
_„rajuutuspäiviä“_ jotka metsäsuomalaiset „rajuuttivat“ oli: _„Vanhan
uolen päivä“_ (Uolevin päivä). Sen aattokin oli pyhä. Silloin ei
saanut koskea heinään tai yleensä eläinten ruokaan, muuten pedot
kävivät karjan kimppuun. Ei edes olkivuodetta saanut kahteen
vuorokauteen köyhiä. Jotkut panivat silloin ruokaa penkin alle.
_Karen päivänä_ (Katrin p.) piti aattona teurastaa lampaanvuona;
pöydässä sitä syötäessä ei saanut sanaa virkata. Toiset taas silloin
söivät navetassa mämmiä.
_Laskiaistiistaina_ syötiin porsaansorkkia ja muita lihavia ruokia.
Kellä oli pellavaa, laski silloin mäkeä, että kylvö menestyisi.
Silloin ei sopinut puita hakata eikä kehrätä.
„Jyrynpäivänä“ ei saanut ovissa kolata, muuten ukkonen kesällä myös
jyrisi.
„Kiilatorstaina“ (helatorstaina) käytiin viikattein ja tulisoihduin
ympäri navettaa isämeitää lukien, ettei noidat voisi karjaa
vahingoittaa. Samaten tehtiin Mikkelinpäivänä, jolloin emäntä sanaa
virkkaamatta antoi voileivän paimenelle, joka niinikään ääntä
päästämättä laski lehmät ulos, myöhemmin ne kintaat kädessä
kytkeäksensä.
_„Köyrin aattoa“_ vietettiin vainajien muistoksi. Etenkin ne, joille
ei onni ollut myötäinen, eivät unohtaneet sitä tehdä. Silloin
valvottiin ja juotiin aivan samaten kuin ruumiin ääressä. Ruokana oli
muun muassa mämmi. Veitset oli tyystin pyyhittävä ja lehmien selät
siveltävä oluella.
_„Tuomaanpäivän, uuen joulun ja loppiaisen“_ välillä ei puita saanut
hakata, muuten tulivat lehmät kesällä ontuviksi. Ihmisenkin oli
vältettävä lastuille tallaamista.
Maanantai- ja torstai-iltoja myös rajuutettiin. Silloin ei saanut
puita hakata, kiskoa päreitä eikä kehrätä. „Muuten nous muhkaisia,
sauhkoisia tai muon pitäviä ja kehräis että rukki hyrräs.“[14]
----------
Muutamia vuosikymmeniä olivat suomalaiset ikäänkuin piiloutuneet
syvimpiin korpiin. Heistä tuskin muuta tiettiin kuin että joskus
tulivat markkinoille tai veron maksuun joukottain, hävitäkseen taas
teille tietymättömille. Kaarle kuningas oli heitä kehoittanut
ahkerasti, jopa rangaistuksen uhalla, kaskia kaatamaan ja sadoistansa
verona maksamaan kuninkaalle kolmannekset ja kirkolle kymmenykset.
Mikäli voutein tiedossa oli suomalaisia, kannettiinkin veroja, mutta
monista ei tietty mitään. Ruotsalaisille kävi usein kovinkin kateeksi
että tuolla synkimmillä saloilla asui kansaa, päällepäätteeksi
vierasta kieltä puhuvaa, joka tuntui tulevan hyvin toimeen
viljelemällä metsiä tavalla, jota he itse eivät tainneet. Etenkin
herätti kiukkua että heitä tuntui olevan miltei kaikkialla missä
synkkää korpea vain kasvoi. Kerrotaanpa ruotsalaisten tuosta
metsäsuomalaisten tavattomasta leviämisestä sepittäneen tarinan, että
perkele oli heitä Suomesta kaapannut ja sitonut suureen kimppuun ja
sitten kiitänyt yli meren ja sirotellut sinne tänne metsiin
ruotsalaisten kiusoiksi.[15] Kun tuli ruotsalaisseuduille kato, oli
yleisenä sananpartena: Mennään salosuomalaisilta kaskirukiita
ostamaan. Kateellisia olivat naapurit myös siitä, että suomalaiset
olivat taitavia metsänkäviöitä ja veivät saloilta komeita hirviä ja
karhuja, joita eivät ruotsalaiset talonpojat pystyneet kaatamaan.
Jo Kustaa II Aadolfin aikana monet ruotsalaiset menivät joko
maaherroille tai kuninkaille valittamaan, että metsillä oli
rosvoilevia suomalaisia, jotka hävittävät metsiä ja metsänriistaa.
Kustaa II Aadolf sanoo eräälle Helsinglannin kirjurille: „Mutta mitä
irtolaisiin suomalaisiin tulee, niin heidät kaikki on sinun otettava
kiinni ja pantava nihtein huostaan ja vihdoinkin meneteltävä niin
etteivät he pääse ilman ankarinta rangaistusta.“ Hallitus rupesikin
valituksiin kiinnittämään huomiota ja niinpä _alkoi vuodesta 1636
suomalaisvainojen aika_.
Värmlannin ja Näriken maaherra mainitsee kirjelmässään v. 1636
kutsuneensa Örebron kaupunkiin suomalaisia, heistä parhaat
valitaksensa uutisasukkaiksi, „muut irtolaiset määräten tekojensa
tähden kuukaudeksi omissa ruuissaan kaivostöihin ja sitten maasta
karkoitettaviksi“. Hallitus piti tätä toimenpidettä sopivana, antoipa
talonpojille oikeuden metsäläisiltä kiskoa veroja ja lausui lisäksi
samana vuonna maaherralle lähettämässään kirjelmässä: „Kun suomalaiset
eivät tahdo muuttaa kaupunkeihin, vaan jäävät maalle, niin voitte Te
antaa vanhuksien ja ainoastaan yhden jäädä talon omistajaksi ja
kaikkien muiden on muutettava kaupunkeihin käsityöläisiksi, ja ken ei
tahdo tai siihen kykene, hänet on otettava seuraavassa kutsunnassa
sotamieheksi.“ Kun maaherra vielä valitteli ja kyseli lähimpiä
ohjeita, antoi hallitus syyskuun 4 p:nä 1636 julistuksen:
„Patentti suomalaisia varten, jotka ovat Suuriruhtinaanmaasta
muuttaneet ja nyt metsillä asustavat“.
Tämä „patentti“ on annettu kuningatar Kristiinan nimessä ja sanotaan
siinä m. m.: „Suomalaisilla on tapana lähteä Suuriruhtinaanmaasta
Ruotsin kuningaskunnan metsille tekemään metsänhakkuulla ja eläinten
ampumisella kruunulle ja muille alamaisille vahinkoa. Kun he eivät
minkään muun vuoksi kuin sotamieheksi oton pelosta ole saaneet
tällaista muuttamistapaa, niin olemme katsoneet olevan kyllin syytä,
että heidät armotta vangittaisiin ja rangaistaisiin varoitukseksi
muillekin Suuriruhtinaanmaassa asuville.“ Erikoisesta armosta saisivat
he sentään „ennen seuraavaa vappua mennä kotiseuduilleen, mistä olivat
tulleetkin. Ja on heitä kaikkia kiellettävä kylvämästä nurmille tai
pelloille mitään siemenviljaa. Jos joku heistä rohkenee laittomasti
tai ilman pätevää syytä kauemmin täällä Ruotsissa oleskella tai
piileskellä, ja joko kruununmetsillä, rälseillä tai verotiloilla
lisäksi tehdä vahinkoa, niin annamme Me Maaherrallemme vallan ja
luvan, ja samalla ankarasti käskemme, heitä joka seudulla etsimään ja
ottamaan kiinni (ruots. iskemän päästä), panemaan kaularautoihin ja
meidän sekä kruunun töihin linnoihin ja taloihin tuomaan sekä antamaan
meidän edelleen määrättäviksemme ja käytettäviksemme.“ Edelleen
kiellettiin ketään pitämästä luonansa kuljeksivaa suomalaista.
Vuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde
valitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus
käskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne
tänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on
tuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he
elintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia
käskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että
suomalaisten pirtit ja viljat _ilman tutkintoa ja tuomiota on
poltettava!_ Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel
Oxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä
saa ampua.[16]
Tällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He
tiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä
muutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty
kaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja
heidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta
ja polttaa pirtit!
Yksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof
Erikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja,
joten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti
ruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia
takametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei
niiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on
meidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle
metsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota
kiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat
suomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa
karkoitettu.