Uskollisuuden juhlakulku.
Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää
jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia
hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli
jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.
Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa
Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku"
Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.
Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen
linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista
ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen
savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen
hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien
salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä
ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta
savustaan, -- kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin
Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä
savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.
Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin
selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan
asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla
tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin
kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin
perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia
aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen
seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja
kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki
Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa
lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina
kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania -- laitos, joka
jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona
Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on)
etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.
Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin
kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin
sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun
kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla,
tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla
merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta
hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka
seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit
likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena
kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa.
Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille,
jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän
takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti
heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan
kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".
Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä
lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin.
Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:
"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää
ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa --
Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.
Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."
Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli
sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat
kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän
tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla
kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen
silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista
-- toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen
ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa;
ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt
tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä
mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas
katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että
hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko
Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta
ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa
enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi
molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän
tietämättään kelle he niitä tuhlasit.
Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä
kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon
kourittavaksi.
Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään
kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt
komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan
kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili
kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä
tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat
erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik
VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla
tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus
asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko,
joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli
asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli
uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta
nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI
kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan.
Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista
tehtyihin seppeleisiin."
Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan
niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen
heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa
runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä
äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään
runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin
ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti
kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet
mieltymyksen myrskyt pauhasit.
Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin
toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia,
joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai
taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista
ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja
kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut
-- todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko
loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla
kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."
"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten --
minua!" mumisi Tom Canty.
Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä
leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä
hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita
lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon,
joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit
pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja
ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin -- tuo vanha
väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja
sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut
tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn
vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla
ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot,
jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs
kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet
lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä,
vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean
kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten
äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä
silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä,
näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom
Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti
hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa
kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä
kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.
Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin,
väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki
olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut
sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus
kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa
vankeudestani!"
Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut
pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.
Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen
käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja
eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa
selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan
äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.
"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.
"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin
maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta
kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee
myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus
tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen
omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, -- äänen, joka
alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä,
vaimo!"
Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon
soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta
vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet
kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet
merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia
laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen
kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se
syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä
hän kuuli.
Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja
sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle.
Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli
sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden
syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi
syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi --
"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut
alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja
se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden
auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee.
Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."
Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle
ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti
niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen
vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin
terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset,
alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat,
jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin
katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.
Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa
esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi --
"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman
silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena:
"Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt
teidän korkeutenne."
Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi
raukealla äänellä --
"Hän oli mun äitini!"
"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille
paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen
mielipuoli!"