Tom'in edistyminen.
Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti
puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja
pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja
murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi
kaikkialla, -- sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan
toisenlaista elämää.
Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään
hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta
vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi
auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset
haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja
luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän
lypsämään päivä päivältä paremmin.
Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen
tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan
kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin.
Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä
korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.
Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla
saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi.
Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko
valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän
jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä
oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja
kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"
Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan
olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän
otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat
saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta,
jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom
Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!
Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä
tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian
vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden
liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi
hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä
edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa
vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka
kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen,
joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen
"sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen
kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon
ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet
hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että
heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin
kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa,
sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt
seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] --
silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä
huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja
antamaan hänelle ihmisen sydämmen.
Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean
prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä
ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle
vartiomiehelle palatsin portilla?
Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä
kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen
astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika
kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään
täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt
hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan.
Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat
hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain
panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.
Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään.
Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin
kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät
repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja
syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet
takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit
melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa
iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset
kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän
kuin mateleva mato.
Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa
kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten
palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, --
onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi
kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard,
todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena,
väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin -- tämä
kaikki seurauksena metelistä -- tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka
suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka
riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä
kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan
kruunaukseen.