Londoniin.
Kun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet
pois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan
tulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten
myöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja
kuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja
hajaantuen sitten, heidän mentyään.
Hendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä
kysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä
lähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli
hänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä
syytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä
voimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi
hänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen -- hyvin heikkoon
mahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista
paremman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut
nuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä
kärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja
koettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden?
Mutta toiselta puolen -- kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija,
päästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon
keksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan.
Olihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi
ei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa.
Kenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi
häntä - "tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli
jonkun muun laitoksen päämies" -- Miles ei oikein muistanut minkä.
No nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa,
jokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin
vähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut
hänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän
hämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä
oli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja
hänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin
ja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä
reipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin,
jossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää
ja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei
saattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui --
"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette,
herra?"
"Londoniin!"
Hendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen -- vaikka
hämmästyneenä myös.
Koko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se
päättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he
saapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa
ja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat
tuhansien tulisoittoin valossa -- ja sillä hetkellä juuri eräs
muinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas
paikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden
jalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on
ihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! -- kuningas vainaja hyvä oli
ainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan,
ja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla
oli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt
olit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi
täten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään
hänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten
korvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan
samalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri
sopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää
-- kruunauspäivää -- varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen
päissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa
rusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai
kahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut
pariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo
Hendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja
hävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.