Uhraus.
Sill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta
jo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa
tervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi
jatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa,
kun hänet julistettiin "uppiniskaiseksi maankiertäjäksi" ja tuomittiin
istumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä
ja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän
muka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea
perillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka
ensinkään ansaitsemattomana.
Hän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja
sai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta
käytöksestään.
Kuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka
surisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata
jälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas
oli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu
niin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa
katsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun
väkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan
kehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja
viimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui
hänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen
pilkaksi ja puskuksi -- hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli
tosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt
puoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi
huomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa
seuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa
ja miten rutistui Hendonin posken muna, -- ja hänen kuullessaan
miten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi
avonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo
huutaen --
"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani -- päästäkää hänet! Minä olen
-- --"
"Vait, Herran tähden!" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa,
"johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä
päästään."
"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä,
mutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn." Hän
kääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: "Anna pienelle hupsulle pari
lyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään."
"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen", ehdotti sir Hugh, joka
samassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen
näytelmää.
Kuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän
oli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin
panna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo
häpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi,
-- olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta
häpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua
ollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat
ehdot; hän päätti ottaa iskut -- kuningas sen tehköön, mutta kuningas
älköön rukoilko.
Miten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. "Antakaa
lapsen mennä, te hirveät pedot", sanoi hän, "ettekö näe, kuinka nuori
ja kehno hän on? Antakaa hänen mennä -- minä otan hänen lyöntinsä."
"S'oli todellakin hyvä tuuma -- kiitos siitä", sanoi Hugh, ja hänen
naamastaan loisti pirullinen iva. "Päästäkää pikku kerjäläinen ja
antakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan -- kunnon tusina,
oikein karvaalla mitalla." Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän
vastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella:
"Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks -- mutta muista vain, että
joka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää."
Hendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun
iskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin
epäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. "Voi,
sentään, mikä hyvä, jalo sydän", sanoi hän itsekseen, "tämä uhraava
urostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä
_nuo_ ole sitä unhottavat!" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen
aprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä
Hendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja
hänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: "Joka
pelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta -- ja sen on hän
tehnyt -- suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä -- - se on tyhjää!
-- siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa _häpeästä!"_
Hendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut
sotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli
pelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti
kokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja
iljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait'
läiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun
Hendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille
soimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen.
Kuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa --
"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä
Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi;
mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän
nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita
ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"
Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti
tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen
määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä
hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi,
puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden
Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon -- se näytti hänestä
naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä
todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen
valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi -- todellakin huimaava lento
näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian
tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella
prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa,
niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen
rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä
mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni -- puhtaasta kädestä
ja hellästä sydämmestä -- kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan
orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."
Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa
matkoihinsa, -- ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja
sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi.
Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi
tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin
suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut
perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista
"petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään
häneen kuolleen kissan, -- hänet heitettiin tuossa paikassa maahan
ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden
vallitessa vieläkin.