"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus -- sen tekevät kaikki. Saat
siitä huvitusta kylliks."
Hän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen
ja kuiskasi --
"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä
herra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja
katsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni,
ja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä
ainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä,
sir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan
ihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais."
"Ei", sanoi Hendon; "älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä
auttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut
mulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan."
Vanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja
kuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä
"herjatakseen" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta.
Hän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen
vankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset.
Hendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen
majesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei
pystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia
toi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa
käyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän
kuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon -- tietoja, jotka
hän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita
hän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien
kuultaviksi.
Tällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen
Andrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä
suru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä;
hän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin
yhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili
lykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje,
joka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi
sir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja
Hugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin
ja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi
ja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir
Richard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta
kuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää
jälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon
epätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen
kirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan
väärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir
Richard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista
Edithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli -- niin
sanottiin -- sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt
säälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä
tähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.
Oli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat
pystyssä --
"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen.
Mutta älkää Herran tähden sanoko, että _minä_ sen oon kertonut, sillä
kuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he."