Vankeudessa.
Kopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen
erääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä,
jotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin.
He saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia,
käsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä --
meluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen
kuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias.
Hän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen
tuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan
hänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä
kylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi
erilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut
edes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta.
Hän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii
ulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.
Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa
kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin
ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin
puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith
hänet? -- tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani
hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen
vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä
kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin
kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille,
että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.
Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja
kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan
muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli
rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa
puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein
tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija
ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle
aimo iskut päähän ja hartioihin -- siihen lakkasit mässäämiset. Ja
jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden
haavoitetun ulina ja mulina.
Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset,
eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti
selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan
ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä
suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta.
Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle --
"Se roisto on tässä huoneessa -- -- vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja
sano kuka se on, jos voit."
Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun
oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews,
joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa -- hyvä ja rehellinen
sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan
ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut
tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."
Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa
vuorostaan ja sanoi lopuksi --
"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä
Missä hän on sitten?"
Vartia nauroi.
"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."
Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli
sitten päätään ja sanoi --
"Ei, tää ei ole Hendon -- eikä ole koskaan ollut!"
"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh,
niin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen -- --"
Vartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi
hän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen
merkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti --
"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin.
Jos _minä_ saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet
hiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies."