"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät
huomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi,
minä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?"
"Missä kirjeessä?"
"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä
sanotaan, että veljeni kaatui tappelussa."
"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs -- hän kyllä minut tuntee."
"Kuolleita ei kutsuta."
"Kuoll --?" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. "Mun
isäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa
nyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni -- hän tuntee minut. Hän
tuntee minut ja tuopi lohtua."
"Hän on myöskin kuollut."
"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet --
molemmat menneet -- Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä!
Voi, sääli toki minua! -- älä sano, että lady Edithkin -- --"
"On kuollutko? Ei, hän elää?"
"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla
luokseni! Ja jos _hänkin_ minut kieltää -- mutta ei, hän ei tahdo. Ei,
ei, _hän_ minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet
tänne -- tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".
"Kaikki ovat poissa pait viisi -- Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja
Margareeta".
Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja
rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen --
"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden
uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen -- todellakin kummallinen
asia."
Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan
oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen
majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi
ymmärtää ivallisesti lausutuiksi --
"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan
niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden
vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."
"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko
minua -- oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi -- hän
on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa.
Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat
ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee
lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas.
Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu
minuun luottaisikaan, niin pyydän minä _teitä_ ainakin muu uskomaan. En
kestäisi muuta."
"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja
vilpittömyydellä.
"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka
osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi
kuningas --
"Epäilettekö sitten _minua?"_
Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi
aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.
Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä
tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen
eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan
kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja
huudahti --
"Oi, Edith, kallis -- -- ".