Petoksen uhri.
Vielä kerran sai nyt "kuningas Hupsu ensimmäinen" kuleksia
maankiertäjäin ja rosvojen seurassa, olla heidän hassujen pilapuheiden
ja surkeiden sukkeluuksien ampumatauluna ja joskus, kun päämies
sattui kääntämään selkänsä, Cantyn ja Hugon halvan vihankaunan
esineenä. Ei kenkään muu kuin Canty ja Hugo vihannut häntä. Muutamat
toisista pitivät hänestä, ja kaikki ihmettelit hänen rohkeuttaan
ja henkevyyttään. Kahden tai kolmen päivän kuluessa Hugo, jonka
hoivassa kuningas oli, teki kaikki voitavansa salassa saadakseen
pojan hämilleen, ja illalla, juominkien ollessa paraillaan, huvitti
hän kumppaniansa tekemällä pojalle jos jotakin kiusaa -- aina
ikäänkuin sattumalta. Kahdesti hän astui kuninkaan varpaille --
sattumalta tietysti ja kuningas, niinkuin kuninkaan tulee, ei ollut
siitä tietävinään eikä osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä;
mutta kolmas kerta kuin Hugo teki samaa iski kuningas hänet maahan
kalikalla, koko seurueen riemuksi ja nauruksi. Hugo, raivostuneena
ja häpeissään hyvin, sänttäsi ylös, sieppasi toisen kalikan ja kävi
pienen vastustajansa kimppuun. Heti muodostui kehä kamppailijain
ympäri, vetoa pantiin ja tappelijoita ussutettiin. Mutta Hugopa ei
ensinkään kestänyt tässä tappelussa. Tämän yrittelijän hurjat ja
kömpelöt hyökkäykset kävivät vallan nurin narin nyt, kun hän mitteli
kykyään moisen käsivarren kanssa, joka oli harjaantunut Euroopan
etevimpäin mestarien johdolla keppitaistelussa, kalikkakamppauksessa
ja aseleikkien kaikissa konsteissa ja kepposissa. Pieni kuningas
seisoi valppaana ja miellyttävänä vastassa ja väisti tiheää iskutulvaa
helposti ja varmasti. Tämä seikka taasen täytti kirjavan katsojajoukon
myrskyisellä suosiolla. Ja joka kerta, kun kuninkaan harjoittunut
silmä keksi avonaisen aukon iskuissa, seurasi salaman nopeudella
lyönti Hugon päähän. Seurasi silloin remahtavaa riemua ja naurua, joka
oli todellakin jotain ihmeteltävää kuulla. Neljäsosa tunnin perästä
Hugo vetäytyi takaisin, ruti rusentuneena, runneltuneena ja sitä
paitse säälimättömän naurun ja pilkan ampumatauluna. Mutta tappelun
eheä sankari nostettiin päin vastoin iloisen rahvaan hartioille ja
kannettiin riemusaatossa päämiehen viereen kunniapaikalle, jossa hän
kaikenmoisilla juhlamenoilla kruunattiin kaikkien taistelukahakkojen
kuninkaaksi. Hänen entinen, vähäarvoisempi tittelinsä peruutettiin
juhlallisesti, ja päätettiin että se, ken vastedes mainitsisi sitä,
tulisi ajetuksi maanpakoon tästä joukosta.
Kaikki yritykset saattamaan kuningasta hyödylliseksi joukolle olit
menneet hukkaan. Hän oli järkähtämättömästi kieltäytynyt tekemästä
mitään; sitä pait oli hän aina valmis karkaamaan. Ensimmäisenä
päivänä paluunsa jälkeen oli hän lähetetty erääseen kyökkiin, jota
ei vartioitta; sieltä palasi hän tyhjin käsin, olipa vielä kokenut
herättää talonväkeäkin. Hän lähetettiin kattilanpaikkurin mukana
auttamaan tätä töissä; mutta poika ei tahtonut tehdä työtä, vaan oli
suorastaan uhannut kattilanpaikkuria hänen omalla juotosraudallaan. Ja
lopulta oli Hugolla ja kattilanpaikkurilla täysi työ estääksensä häntä
menemästä tiehensä. Hän lennätti kuninkuutensa tulen ja leimauksen
jokaisen pään päälle, joka tahtoi supistaa hänen vapauttaan taikka
pakoittaa häntä johonkin palvelukseen. Hän lähetettiin, Hugon johdolla,
erään siivottoman naisen ja erään sairaloisen kapalolapsen kanssa ulos
kerjäämään; mutta tulos ei ollutkaan rohkaiseva -- hän kieltäytyi
pitämästä puheita kerjäläisten puolesta taikka millään tavoin olemasta
osallinen heidän asioissaan.
Tällä tavoin kului useampia päiviä. Ja tämä kuleksivan elämän kurjuus
kaikkine ikävineen, likoineen, alhaisuuksineen ja roskineen vaikutti
vähitellen, mutta varmaan pienessä vangissa semmoisen muutoksen, että
hän lopulla rupesi tuntemaan pelastustansa erakon veitsestä ainoastaan
lyhyeksi loma-ajaksi kuolemasta.
Mutta yöllä, unissaan, hän unohti nämä synkät seikat, ja hän istui
valta-istuimellaan ja hallitsi. Tämä asianhaara tietysti taas lisäsi
hänen kärsimystään herätessä -- niin että kiusat kunakin aamuna, joka
meni hänen paluustaan orjuuteen ja taisteluun Hugon kanssa, kävivät yhä
katkerammiksi ja tukalammiksi kärsiä.
Seuraavana aamuna taistelun jälkeen Hugo nousi ylös sydän täynnään
kostontuumia kuningasta vastaan. Hänellä oli erittäinkin kaksi
suunnitelmaa. Toinen oli saattaa tuolle pojalle, hänen ylpeälle
mielelleen ja "luulo"-kuninkuudelleen oikein musertavan nöyryytyksen.
Ja jollei tämä onnistunut, oli toinen suunnitelma se, että kuninkaan
niskoille vedettäisiin rikos sitä tai tätä lajia ja että hän sitten
kiedottaisiin lain säälimättömiin kynsiin.
Seuraten ensimmäistä suunnitelmaansa päätti hän nyt panna "laastarin"
kuninkaan säärelle, aivan oikein ajatellen, että tämä kiusaisi ja
nöyryyttäisi häntä viimeisiin asti. Niin pian kuin laastari rupeisi
vaikuttamaan menisi Hugo pyytämään Cantyn apua ja pakoittaisi
kuningasta panemaan säärensä katsottavaksi maantielle ja kerjäämään
almuja.
"Laastari" oli ammatillinen nimitys keinotekoiselle haavalle. Sen
valmistamiseksi teki laittaja taikinan eli haudepuuron sammumattomasta
liimasta, saippuasta ja vanhan raudan ruosteesta ja mättäsi sen
nahkapalasen päälle, joka sitten sidottiin lujasti sääreen. Tämä kääre
kalvoi pian rikki nahan säärestä ja teki lihan sen alla raa'aksi ja
inhoittavaksi nähdä; sitten voideltiin haava verellä ja sai sen kautta
vieläkin mustemman ja viheliäisemmän värin. Sitten pantiin sen ympäri
side ryysyisiä riepuja niin huolimattomasti, että inhoittava haava
irvisti läpi ja herätti ohikulkijani säälin.[12]
Hugo sai avukseen kattilanpaikkurin, jota kuningas oli peloittanut
juotosraudalla. He ottivat pojan mukaansa kattilanpaikkaus-retkelle
muka, ja tultuaan leiripaikan näkyvistä löivät he hänet kumoon, ja
kattilanpaikkuri piti hänestä kiinni sillaikaa kun Hugo sitoi laastarin
lujasti ja pitävästi pojan sääreen.
Kuningas raivostui ja julmistui luvaten hirttää heidät molemmat, kun
hän jälleen pitäisi valtikkaa kädessään. Mutta he pitivät lujasti häntä
kiinni ja ilakoitsit hänen voimatonta vastustustaan ja nauraa irvistit
hänen uhkauksilleen. Tätä kesti kunnes taikina rupesi vaikuttamaan,
eikä aikaakaan, ennenkun työ olisi ollut täysi, jollei olisi sattunut
häiriö. Mutta se sattui; sillä juur siihen hetkeen astui näyttämölle
sama orja, joka oli pitänyt niin myrkyttävän puheen Englannin laista ja
tämä mies teki lopun leikistä kiskaisten pois taikinat ja kääryt.
Kuningas tahtoi lainata pelastajansa rusikkakepin ja paikalla pehmittää
roistojen selkäluut. Mutta mies kielsi; siitä voisi tulla harmia --
jääköön, arveli hän, asia iltaan. Silloin olisi koko joukkio ko'olla;
silloin ei ulkomaailman kävisi sekaantua seikkaan. Hän marssitti
seuran takaisin leiriin ja kertoi tapahtuneen jutun päämiehelle.
Tämä kuunteli, punnitsi seikkaa ja määräsi sitten, ett'ei kuninkaan
siitä lähin enään tarvitsisi ryhtyä kerjuuseen, sittenkun oli käynyt
ilmi, että hän oli sovelias johonkuhun korkeampaan ja parempaan --
jonka tähden hän, päämies, heti paikalla koroitti pojan kerjäläisten
ammatista varkaiden virkaan!
Hugo oli ihastuksissaan. Hän oli jo koettanut saada kuninkaan
varastamaan, mutt' eipä onnistunut. Nyt ei enää olisi mitään
senkaltaista huolta, sillä kuningas ei varmaankaan voisi kieltäytyä
noudattamasta käskyä, joka lähti suorastaan pääkortterista. Niin hän
siis jo samana iltapäivänä suunnitteli ryöstöretken, jota tehtäessä
kuningas pelattaisiin lain kouriin; ja se tehtäisiin moisella
kekseliäällä sodanjohtotaidolla, että kaikki näyttäisi satunnaiselta
ja ilman tarkoitusta tapahtuneelta. Sotahukkojen kuningas oli näet
populaari nyt, ja joukkue tulisi menettelemään jotenkin epäarmollisesti
epäpopulääriä jäsentä vastaan, joka olisi harjoittanut niin vakavaa
kavallusta kuin toisen jättämistä yhteiselle viholliselle, laille.
No, hyvä. Varhain seuraavana aamuna Hugo pötki saaliinensa lähimmäiseen
kylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen
vartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen
puolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään
ikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.
Kumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä
kumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla
ihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen
halunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.
Hugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs
nainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit
syntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: "Tuhat tulimmaista, jos voin
saada hänet sotketuksi _tähän_, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen
kuningas!" Hän odotti ja vartoi -- näköänsä levollisena, mutta
tositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa -- kunnes vaimo oli
käynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi --
"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin." Ja hän lensi saaliinsa
perästä.
Kuninkaan sydän sykähti iloa -- hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon
tutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.
Mutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon
perästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan
viltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä
nosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että
hänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti,
jäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen -- "Juokse perästäni
kuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet
heidät harhaan."
Seuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle
takakadulle -- ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen
hyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään
vesipumpun taakse odottaakseen tulosta.
Loukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen
juur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko
kantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen,
tempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla
kuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen
vaimon puserruksista.
Hugo oli nähnyt kylliksi -- hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi
hänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja
kääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen
uskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.
Kuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja
huudahti tämän tästäkin harmissaan --
"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!"
Väkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen
herjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina
nahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa
ja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin
kimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä
käsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen
omistaja hauskasti haastoi --
"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset,
älkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain
punnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu.
Päästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä".
Seppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten
syrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti
pojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti
viisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin,
palavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen --
"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen
hetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!"