Hendon pelastajana.
Vanhus hiipi nyt hiljaa pois, kumarruksissa kuin kissa, ja tuli
takaisin tuoden matalan pankon muassaan. Hän istui sille, puolet
ruumistaan himmeässä ja välkkyvässä valossa, puolet varjossa.
Tuijottavat silmät nukkuvaan poikaan, piti hän sillä lailla
kärsivällistä valvontaa siinä, huomaamatta ajan menoa, ja hioskeli
hiljalleen veistänsä ja mumisi ja murisi itsekseen, näöltään ja
asennoltaan muistuttaen ilettävää, hirvittävää hämähäkkiä, joka
tuijottaa onnetonta hyönteis-parkaa, hänen verkkoonsa kietoutunutta.
Pitkän hetken mentyä huomasi vanhus, joka tosin tuijotti eteensä,
mutt'ei nähnyt mitään, hänen mielensä ollessa uinailevilla matkoillaan,
-- huomasi vanhus yhtäkkiä, että pojan silmät oli auki, ihan
sepposelällään, katsoen kauhulla ja väristyksellä veistä. Tyydytetyn
pirun hymyily hiipi vanhan ukon kasvoilla, ja hän sanoi, muuttamatta
asentoaan tai askarettaan --
"Henrik kahdeksannen poika, oletko sä rukoillut?"
Poika väänteli voimatonna siteissään ja sai samassa suljetusta suustaan
tukahutetun tärinän, jonka vanha erakko suvaitsi tulkita myöntyväksi
vastaukseksi kysymykseensä.
"Sitten rukoile uudestaan. Rukoile rukous kuoleville".
Väristys vavahutti poikaa, ja hänen kasvonsa kalpeni. Sitten koetti
hän taas vapautua -- käänsihe ja väänsihe sinne tänne, kiskoen
mielettömästi, vimmalla ja epätoivolla kahleitaan, mutta turhaan.
Ja kaiken tämän kestäessä tuo vanha ihmissusi ilkkuen nauroi häntä,
nyykäytti päätään ja hioi rauhassa veistään, tämän tästäkin mumisten:
"Hetket on kalliit, ne on luetut ja kalliit -- rukoile kuolevaisen
rukous!"
Poika päästi epätoivon huokauksen ja lakkasi läähättäen yrityksestään.
Kyyneleet tuli hänen silmiinsä ja vyöryi toinen toisensa perästä hänen
poskilleen. Mutta tää sydäntä särkevä näky ei voinut saattaa sääliä
tuon villin pedon mieleen.
Päivä alkoi koittaa. Erakko huomasi sen ja lausui tuikealla, vaikka
vähän hermostuneella äänellä --
"En saa enää olla haltioissani! Yö on jo mennyt. Se tuntuu minusta
minuutilta -- ainoastaan minuutilta; kunpahan olis kestänyt vuoden!
Sinä kirkkoryövärin jälkeläinen, sulje kuihtuvat silmäsi, jos pelkäät
katsoa -- --".
Loput puheesta hupeni epäselvään mumisemiseen. Vanha erakko pani
polvilleen, veitsi uhkaavana kädessään, ja kumartui vaikeroivan pojan
ylitse --
Mutta hiljaa! Kuului äänien kajahdus ulkoa mökin läheltä -- veitsi
putosi erakon kädestä. Hän heitti lampaannahan pojan yli ja sänttäsi
ylös varisten kuni haavan lehti. Äänet yltyivät, kävivät yhä raaemmiksi
ja juroimmiksi; sitten kuului lyöntiä ja sivalluksia ja hätähuutoja ja
sitten sukkelaan poistuvaa jalankapsetta. Heti sen perästä seurasi jono
elämöiviä kolkutuksia mökin ovelle, ja ääni huusi --
"Halloo! Auki! Ja väleen! Kaikkein pirujen nimessä!"
Oi, se oli mitä ihaninta musiikkia, mi konsanaan oli soinut kuninkaan
korvissa! Sillä olipa ääni Miles Hendonin ääni!
Erakko, purren hammasta voimattomassa raivossa, kiirehti ulos
makuusuojasta sulkien oven jälestään. Ja kohta sen jälkeen kuuli
kuningas seuraavan puhelun "kappelista" --
"Rauhaa ja terveyttä, kunnioitettava herra!"
"Missä on poika -- _minun_ poikani?"
"Mikä poika, hyvä ystävä?"
"Mikä poikako? Älä tule valheines, pappi herra, äläkä koe mua pettää!
-- minä en ole sillä tuulella nyt. Lähellä tätä paikkaa sain mä
kynsiini konnat, jotka -- arvatakseni -- tuonaan varastit hänet
minulta, ja minä panin heidät tunnustamaan. He sanoit hänen lähteneen
heillä karkuun taas, ja he olit seuranneet hänen jälkiään tänne teidän
ovellenne asti. He näyttivät minulle hänen jälkensäkin maassa. Nyt älä
narraa minua enää, sillä katsos, pyhä herra, jollet näytä mulle hänen
piilopaikkaansa, niin -- miss' on poika?"
"Oi, hyvä herra, kenties te tarkoitatte tuota kuninkaallista, rääsyistä
maankiertäjää, joka oli täällä yötä. Jos semmoinen kuin te todellakin
pidätte lukua semmoisesta kuin hän, niin tietäkää, että minä olen
lähettänyt hänet pois asialle. Hän tulee tuossa paikassa takaisin." --
"Milloin? Milloin? Sano pian, äläkä menetä aikaa -- enkö minä voi häntä
saavuttaa? Milloin on hän palaava?"
"Ei teidän tarvitse kiihoittua. Hän on tuossa hetkessä palaava".
"No, olkoon menneeksi. Tahdonpa odottaa. Mutta seis! _Tekö_ lähetitte
hänet asialle? -- Tekö! Se on totta tosiaan valhe -- hän ei olis
mennyt. Hän olis repinyt teitä vanhasta parrastanne, jos olisitte
rohjenneet antaa hälle niin hävyttömän tehtävän. Te olette valhetellut,
ystäväiseni, niin, valhetellut olette te. Ei teille eikä kellekään
muulle ihmiselle olis hän juossut asioita".
"Ei muulle _ihmiselle_ -- tuskinpa vain. Mutta minä en ole ihminen".
"_Mitä?_ Mitä Jumalan nimeen olet sinä sitten?"
"Se on salaisuus -- muista, ettet sitä ilmoita kellekään. Minä olen
pääenkeli!"
Tuli siinä huudahus Hendonilta -- eikä aivan jumalista laatua. --
Sitten lausui hän --
"Tässä on todellakin täysi syy hänen taipuvaisuuteensa! Muuten tiesin
varsin hyvin, ettei hän liikuttaisi kättä eikä jalkaa, tehdäkseen
alhaista palvelusta kellekään kuolevaiselle. Mutta täytyyhän, Jumala
nähköön, kuninkaankin totella, kun pääenkeli antaa komentosanan!
Annappas kun hiljaa! Mitä elämää se oli?"
Koko ajan pikku kuningas makasi kammiossaan, väliin pelosta vavisten,
väliin toivosta täristen. Ja kaiken aikaa hän myös pani kaiken
voimansa meluamaan niin paljon kuin suinkin, yhä siinä toivossa,
että hänen mekastuksensa saapuisi Hendonin korviin; mutta joka kerta
hän katkeruudella huomasi, että koetus ei onnistunut tai ei ainakaan
vaikuttanut Hendoniin mitään. Viimeinen huomautus hänen uskolliselta
palvelijaltaan tuli sentähden myöskin kuin herättävä henkäys vapailta
vainioilta kuolevaiselle! Ja hän ponnisti voimiaan vieläkin kerran,
ponnisti kiusallakin, kun erakko samassa lausui --
"Elämää? Min'en kuullut muuta kuin tuulen vinkua".
"Kenties oli se sitä. Niin, varmaankin se sitä oli. Min' olen huomannut
sen kaikesta koko -- tuoss' on se taas. Ei, se ei oo tuulta! Mikä
kummallinen, mikä outo ääni! Tulkaa katsomaan, mistä se tulee!"
Nyt oli kuninkaan ilo melkein tukehuttava. Hänen väsähtyneet keuhkonsa
ponnistit viimeisetkin voimansa tässä toivon hetkessä, mutta suljetut
leukapielet ja peittävä lampaannahka laimistutit tuloksen. Jo masentui
poika raukan sydän aivan auttamattomasti, hänen kuullessaan erakon
lausuvan --
"Ah, se tuli ulkoa -- pensastosta, luulen mä, tuossa takana. Tulkaa,
minä näytän tietä".
Kuningas kuuli heidän menevän puhellen keskenään; kuuli heidän
askeleensa kuolevan -- ja sitten taas oli hän yksinään uhkaavassa,
kauheassa, kammoittavassa kalman hiljaisuudessa.
Tuntui kuin ihmisikä menisi, kunnes hän jälleen kuuli askeleita ja
ääniä -- ja tällä kertaa kuuli hän jotain muutakin, joka selvästi oli
kavioiden kapsetta. Sitten kuuli hän Hendonin lausuvan --
"Minä en o'ota enään. Minä en _voi_ o'ottaa enään. Hän on mennyt
eksyksiin tähän tiheään metsään. Mihin suuntaan hän meni? Pian --
näyttäkää se mulle".
"Hän -- mutt' älkääppäs! Minä tulen muassa."
"Hyvä -- hyvä! Te ootte kyllä parempi kuin näytätte. Jumal'avita
Luulenkin, ettei oo olemassa mitään muuta pääenkeliä niin hyvällä
sydämmellä kuin teidän. Tahdotteko ratsastaa? Tahdotteko astua tämän
pienen aasin selkään, joka on poikaani varten, taikka tahdotteko
kenties paiskata pyhät säärenne tämän kurjan muulin lapaluille, jonka
olen varannut itseäni varten? Petkuttivat, kun petkuttivatkin, päälle
päätteeksi minut hinnassa, senkin nylkyrit!"
"En tahdo ratsastaa -- pitäkää muulinne ja taluttakaa aasianne. Minä
olen tukevampi omilla jaloillani ja tahdon käyttää niitä".
"Hyvä on. Pitäkää vain sitten vähän aikaa tätä pientä petoa, kun minä
panen henkeni vaaraan ja koen nousta tämän ison itikan selkään".
Sitten seurasi sekaisin potkuja, huimauksia, kopsetta ja kapsetta,
johon liittyi jono tulvana tulevia kirouksia -- ja lopuksi muulille
aika aamusaarna, joka nähtävästi masensi eläimen rohkeuden, koska sen
vihollisuus sen perästä näkyi väsähtyvän.
Sanomattomalla kauhulla kuuli pieni kuningas äänten ja askelten
hiljenevän ja kuolevan pois. Hetkeksi menetti hän kaiken toivonsa
nyt, ja pimeä epätoivo valtasi hänen sydämmensä. "Ainoa ystäväni on
viekoiteltu pois, ja me emme näe toinen toistamme enään", huokaili
hän; "erakko on palaava ja -- --" Hän päätti lauseen läähätyksellä,
ja kerrassaan rupesi hän taas niin rajusti kiskomaan siteitänsä, että
tukehuttava lampaannahka puistui hänen päältään.
Ja nyt hän kuuli ovea avattavan! Narina kylmensi hänet ytimiin asti --
jo oli hän tuntevinaan veitsen kaulallansa. Kauhu sai hänet ummistamaan
silmänsä, kauhu hänet avaamaan ne jälleen -- ja hänen edessään seisoi
John Canty ja Hugo!
Hän olisi huudahtanut "Jumalan kiitos!" jos hänen leukapielensä olisi
olleet vapaat.
Pari minuuttia myöhemmin olit kuninkaan jäsenet siteistään irti, ja
hänen vangitsijansa, jotka olit temmaisseet kiinni yksi kumpasestakin
käsivarresta, veivät hänet hyvää kyytiä läpi metsän.