"Sisään! -- mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa
saat, on pyhä!"
Kuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat
silmänsä häneen ja sanoi --
"Ken olet sinä?"
"Minä olen kuningas", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.
"Terve tulemaa!" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen
kiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: "terve tulemaa, terve tulemaa"
asetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja
rupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.
"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole
olleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata
takaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii
toimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen
elämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle -- hän on arvollinen, hän
on terve tullut! -- täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema
tulee." Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään
hänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin,
tuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä
ja lisätyllä innolla. "Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei
kenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään
anomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään
elämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet,
täällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja
tyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja
kasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi
puhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi
vettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku
tulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei
oo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava."
Vanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta
ääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta
selittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella,
jota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi
mumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä
vain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti --
"Uskonpa sulle salaisuuden!"
Hän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen
ja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen
varpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten,
varpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten
kuninkaan korvaa --
"Minä olen pääenkeli!"
Kuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: "Jumala suokoon, että
taas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina
hullulla." Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan.
Matalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi --
"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei
kenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma
juur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä.
Enkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään
kunnioitettavan aseman, -- tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä
paikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät
tään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa
minulle, kuuletko kuningas? -- minulle, sillä minä olin suurempi heitä.
Minä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain
kanssa. Koske mun käteeni -- älä pelkää -- koske siihen vain. Kas niin
-- nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja
Jaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä
oon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!" Hän pysähtyi puheessaan,
antaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä
muuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: "Niin,
minä oon pääenkeli, _ainoastaan pääenkeli!_ -- minä jok' oikeastaan
olisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta
kaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä
_olisin_ tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut -- mutta
kuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman
ystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty
mahtava kutsumukseni!" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa
mitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä
kirouksia, väliin huutaen: "Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli
-- minä, jok' olisin ollut paavi."
Niin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas
sillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni,
ja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän
tuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla
ja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen.
Vanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan
sijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan
ja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista --
koko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin
hänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa
kaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui
kunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.
Tätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin.
Sitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan
erääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti
ja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti
hän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella
valkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen
päästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat,
ikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois.
Silminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin
nuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi --
"Olethan sinä kuningas?"
"Olen", kuului uninen vastaus.
"Mikä kuningas?"
"Englannin kuningas."
"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!"
"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa."
Pimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto
silmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi
kerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä --
"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?"
Ei mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia
kasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. "Hän nukkuu -- nukkuu
sikeästi". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle
ilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: "Kas
niin, hänen sydämmensä on onnellinen", ja niinpä vanhus taasen kääntyi.
Hän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän,
välistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon
päin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein
löysi hän mitä näkyi etsivän -- vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja
tahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui
pankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten
ja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön
salaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien
kiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta
hän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä
rahtuakaan semmoisista seikoista.
Pitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja
nyykäytti päätään tyytyväisenä. "Se teroittuu", sanoi hän; "niin, se
teroittuu".
Hän ei huomannut ajan pakoa, vaan työskenteli työskentelemistään
hautoen vain omia ajatuksiaan, jotka tuon tuostakin puhkesit
puheeseen --
"Hänen isänsä teki meille paljon pahaa, niin, hän saattoi meidät
perikatoon -- ja hän on mennyt pois ijankaikkiseen tuleen! Niin, pois
ijankaikkiseen tuleen! Hän pääsi meiltä pakoon -- mutta se oli Jumalan
tahto, niin, se oli Jumalan tahto, ja me emme saa nureksia. Mutta
hän ei ole päässyt pakoon helvettiä! ei, hän ei ole päässyt pakoon
helvettiä, ijankaikkista, säälimätöntä, hirmuista helvettiä -- eikä
_sillä_ ole loppua ensinkään!"
Hän ähkyi äristen kiihtyneessä tilassaan, kaakottaen, nauraen toisinaan
kuin kana, sitten hän taas puhkesi puhumaan. --
"Hänen isänsä se oli, joka teki tämän kaiken. Minä olen nyt ainoastaan
pääenkeli -- mutta joll'ei häntä olisi ollut, niin olisin mä ehkä
paavi!"
Kuningas liikahti vähäsen. Erakko hiipi kuin kissa makuusijalle, pani
polvilleen sen viereen ja kumartui makaavan muodon yli, veitsi kiiltäen
kädessään. Poikanen liikahti taas, hänen silmänsä aukesit hetkiseksi,
mutta niissä ei ollut mietiskelyn merkkiäkään, ne eivät nähneet mitään.
Ja seuraavassa hetkessä osoitti hänen levollinen hengityksensä, että
unensa oli sikeä kuin ennenkin.
Erakko vartosi hetken aikaa ja kuunteli pitäen yhä samaa asentoa ja
tuskin hengittäen. Sitten hän antoi käsivartensa vaipua alas ja hiipi
jälleen pois sanoen --
"Puoliyö on jo aikoja sitten mennyt -- se on parasta, ettei hän pääse
huutamaan, jos joku sattuisi kulkemaan tästä ohi tähän aikaan".
Hän hiipi ympäri suojuksessaan ottaen talteen milloin mitäkin, rievun
siellä, nahkahihnan täällä. Sitten palasi hän takaisin ja onnistui,
menetellen ankaralla varovaisuudella, sitomaan kuninkaan nilkat yhteen
herättämättä häntä. Sen perästä koetti hän sitoa ranteet; hän teki
useamman yrityksen pannakseen ne ristiin, mutta poika veti aina
nukkuessaan toisen tahi toisen käden pois, juuri kuin side oli
kiinnitettävä. Mutta viimein, kun pääenkeli jo oli joutua epätoivoon,
poika pani itse kätensä ristiin, ja heti seuraavassa hetkessä ne oli
sidottu yhteen. Sitten pantiin kääre nukkuvan pojan kaulaan ja
kiedottiin hänen päänsä ympäri ja solmittiin kiinni --ja solmut
vedettiin yhteen niin pehmeästi, niin tasaisesti ja niin taitavasti,
että poikanen nukkui kaiken aikaa liikahtamattakaan.