Prinssi ja erakko.
Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän,
mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti
metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin,
ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki
kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei
vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin
eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä
syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa
suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja
juhlallinen -- oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika
ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne
olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei
tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden
henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle
vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.
Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi
päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja
hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti
menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle,
mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi
hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi,
ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus,
että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän
sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta
hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa
ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui
puskiin ja pensaisiin.
Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta
kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja
kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta
ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta
tiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun
luopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi
tuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään.
Suojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu
alituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari
paikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme
pataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli.
Takassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä,
jota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä
puukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies
oli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja
valkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.
"Pyhä erakko!" sanoi kuningas itsekseen; "olipa se onnen potkaus."