"Ja katso, kuinka kauniit hiukset."
"Mutta huonosti puettu hän on."
"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä."
Pienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti
kaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku
elävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella
varovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä,
joka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen
ja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat
häntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken
rohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti --
"Kuka sin' oot, poika?"
"Minä olen kuningas", kuului vakava vastaus.
Lapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen
ja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus --
"_Kuningas!_ Mikä kuningas?"
"Englannin kuningas."
Lapset tuijottivat toisiaan -- sitten häntä -- sitten taas toisiaan --
kuin puusta pudonneet -- sitten toinen sanoi --
"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? -- hän sanoi olevansa kuningas.
Voiko s' olla totta?"
"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy,
jos se ei olis totta, niin s' _olis_ valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin
meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin
minä ymmärrän asian."
Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä;
eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten
pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella --
"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."
"Minä olen todellakin kuningas."
Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus
oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt
alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä
hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä
hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri
huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei
voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa
tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan
kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä
suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin
kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman
syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit
taloon noutamaan hälle vähän syömistä.
Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä
jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja
muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden
päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä
viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."
Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri;
sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli,
liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja
jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa
kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen
ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä
pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin
saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin
kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan
olit peräti turhat -- pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa
myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti
oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja
oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen
isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt
mistään, vaan oli vaiti.
Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa
sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja
ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä -- poika ei
näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama --
hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän
puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä,
kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja
vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän
ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi,
että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli
olevansa oikealla jäljellä nyt -- poika oli varmaankin pikäntti.
Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva.
Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin
oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut
häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän
ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen
ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli
vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin
sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.
Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka
oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka
lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä
liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista
ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen:
"No, todellakin olin oikeassa -- hän on autellut kyökissä!" Sitten
poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella
tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi
itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja
ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden
ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän
onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen
järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan
palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."
Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan
keittoa -- lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai
parikin, jos niin tahtoi, -- ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen
omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi --
"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn,
menneinä aikoina -- se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että
minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään.
Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi
kakkujen palaa."
Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas,
aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo
asioistaan, ja seuraus oli sama -- ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo
palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä
tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja
hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka
suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja
oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.
Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä
oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella
muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli
säätyarvo heitetty loukkoon -- eikä kumpikaan puolue aavistanut
sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää
nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin
muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt
niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa
lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä
parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas
puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt
vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle.
Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle
kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja
passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten,
niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille
kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä
hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään
kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti
alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä
tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.
Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky
oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan,
mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi
varmaankin myös pessyt astioita -- senpätähden olkoon menneeksi!"
Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen
vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle
helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta
lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja
halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin
helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani
hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti
jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa
kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että
emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten
sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan,
että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli
kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen
historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua
siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen
kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin
-- sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva
pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen,
näkyi hänelle aivan luonnollisella --- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton
näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty -- reppukauppiaan kantamus
selässään -- ja Hugo!
Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää,
ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään
tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat,
ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset
jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä
ahdasta kujaa pitkin talon takana.