Tom kuninkaana.
Seuraavana päivänä tulit ulkomaiset lähettiläät loistavine seurueineen,
ja Tom vastaanotti heidät, istuen valtaistuimellaan kunnianarvoisessa
prameudessaan. Näytelmän loisto hurmasi tosin ensimmältä hänen silmänsä
ja kiihoitti hänen kuvitusvoimansa; mutta audienssi oli ikävä ja
pitkäpiimäinen, ja niin olit enimmäkseen lausutut tervehdyksetkin
-- jonka lähden huvi alussa vähitellen vääntyi väsymykseen ja
koti-ikävään. Tom lausui ne sanat, jotka Hertford tämän tästäkin pisti
hänen suuhunsa, ja koki kovasti saada käytöksensä tyydyttäväksi; mutta
hän oli tietysti liian uusi senkaltaisiin seikkoihin ja liian levoton,
saavuttaakseen muuta kuin hyvin keskinkertaisen tuloksen. Hän oli
tosin aivan kylliksi kuninkaan näköinen, mutta hänen oli vallan vaikea
_tuntea_ kuin kuningas. Siksipä hän sydämmestänsä ilostuikin, kun tuo
juhlallinen äksänpäksä oli lopussa.
Suurin osa tästä päivästä "tuhlattiin" -- kuten hän sitä ajatuksissaan
nimitti -- - töihin, jotka kuuluivat hänen kuninkaalliseen arvoonsa.
Myös ne kaksi tuntia, jotka oli aiottu ruhtinaalliseen rattoisuuteen
ja reipastukseen, kävit hänelle tavallista enemmän tukalaksi
taakaksi; niin ne olit kahlehditut kaikellaisilla rajoituksilla ja
vanhoilla tavoilla. Kuitenkin kaikitenkin hällä oli yksityinen tunti
piiskapoikansa kanssa, jonka hän luki itselleen sulaksi voitoksi, koska
hän siitä sai sekä huvitusta että tarpeellisia hovitietoja.
Kolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin
edellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt
tahtoisi kohota muutamassa suhteessa -- hän ei tuntenut oloansa niin
kankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin
ja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa;
hän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja
tuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.
Mutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä
päivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta -- nuo julkiset päivälliset.
Oli muita suurempia asioita ohjelmassa -- niinpä hänen piti tänä
päivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen
katsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes
noudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä
yli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti
valittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita
oli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille
oli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen
rinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä
katsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli
kuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.
Mutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis
tuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä
pahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset
aamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän
vankeuden raskauttavan ikeen.
Myöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa,
puhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken
lähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja
hoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.
Hetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut
tavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin
ulkopuolella -- eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen
pohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun -- näki
Tom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää
rahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja
köyhimmistä kansankerroksista. "Mitähän tuolla on?", huudahti hän
oikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.
"Tehän olette kuningas", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään
kumartuen. "Onko mulla teidän armonne lupa toimia?"
"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!" huudahti Tom kiihtyneenä
ja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: "Totta tosiaan,
ei ole aina niin hullua olla kuninkaana -- välistä saapi hyvityksensä
ja korvauksensa."
Kreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä
käskyllä --
"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas
käskee".
Muutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia,
kiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan
maantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen,
että väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta
tyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja
korkeutta vastaan.
Kuolemaa -- siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa -- näille onnettomille!
Tämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki
valloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän
ei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka
nämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut
ajatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti
tuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän
ainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas.
Ennenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon --
"Tuokaa ne tänne!"
Samalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus
oli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei
ollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti
hän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä
luonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä
edellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi
ylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen
asemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: "Tämä tuntuu todellakin siltä,
kuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin
itseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi:
'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani".
Nyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä
ilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka
oli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin
tietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni
tuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä
kuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen
siten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue
häntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia
yleisiä asioita ja hovijuoruja.
Hetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet,
ja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja
kuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui
Tomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä
polvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin
tuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon
miehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin
mielessä. "Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen -- -- -- mutta en
muista missä tai milloin" -- niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti
mies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei
kestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa
silmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi.
Hän sanoi itsekseen: "Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon
mies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä
tuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä -- hyvä ja rohkea työ --
vahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut
tähän surulliseen asemaan -- -- -- En ole unohtanut sitä päivää enkä
sitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain
Gammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset
tai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen".
Tom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi
aikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen --
"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?"
Virkamies polvistui ja vastasi -- "Teidän majesteettinne suostumuksella
saan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta
myrkyttämällä hänet."
Tomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka
oli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.
"Onko se seikka toteen näytetty?" kysyi hän.
"On, aivan selvästi, sire".