"Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat
lausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän
onnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin
valtakuntaa."
Tom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä
kuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000
puntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena -- summa niin suuri, että
se pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan,
että 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin
yltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli
typö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina
vaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan
vilkkaalla ymmärryksellä --
"Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää.
Ei, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on,
että pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat
vapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain
hidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat
ihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille
muille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään.
Mulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella,
Billingsgate-kadulla -- --"
Aika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä
ja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys
läsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut
huomatuksi eli herättänyt levottomuutta.
Eräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään
oli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä,
sir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle
kreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa
hovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon
helmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi.
Koska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut
mitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka
tunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut
soveliaaksi jakaa Seymour'ille "500 puntaa maata" ja Hertford'in
pojalle "800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista,
kuin joutuisivat joutilaiksi" -- jos näet nykyinen majesteetti siihen
suostuisi.[8]
Tom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli
maksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki
nuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in
puolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden
kuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta
suurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen
tuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä
ja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus:
miksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja
antaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän
tuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet
vanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä
ainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat
hänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan
tohtoria.
Äitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja
patentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä
papereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin
haikeasti ja mumisi itsekseen: "Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt,
kun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja
auringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan,
kiduttaakseen minua näin?" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää
parka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen
hartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun
puuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta.
Hiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan
viisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.
Aamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin
suostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen
lady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit
masentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista
huonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen "vanhempi sisarensa"
-- sittemmin historian tunnettu "verinen Maria" -- jäähdytti häntä
juhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi
ansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten,
ja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin
kahdentoista vuoden vanha, jonka puku -- költeri, housut ja kaikki
tyyni -- oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja
pitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin
punainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää
kumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui
hiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten --
"Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?"
Poika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta
huolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi --
"Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne."
"Minun _piiska_-poikani?"
"Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey -- Humphrey Marlow."
Tom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt
ilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? --
Olettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan
ilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää?
Ei, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä
tapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat
vetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan
jäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi
hyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten
odottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin
viisasta -- hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten,
millaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään
otsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta --
"Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja
surun hämmentämä -- --"
"Voi, rakas herra parkani!" huudahti piiskapoika säälien, lisäten
sitten itsekseen: "Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat --
hänen järkensä on mennyttä kalua -- voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto
periköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei
sovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan."
"Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua,"
sanoi Tom. "Mutt' älä ole siitä milläsikään -- mä paranen pian --
pieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin
ja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan
niihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut
sanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi."
"Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen
koskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut
siitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä
-- aamupäivätunnilla -- muistatteko sen?"
"Kyllä -- luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta -- jos
olisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen
virheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.)
Niin, muistuneepa mieleen nyt -- mutta jatka sinä."
"-- -- Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten
hän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan -- ja -- --"
"Antaa _sinulle_ selkäsaunan!" huudahti Tom, hämmästyneenä niin,
että menetti malttinsa. "Minkä tähden hän löylyttäisi _sinua_ minun
virheistäni?"
"Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina
löylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla."
"S' on tosi -- minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti --
jos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut
virkaasi laimeasti, ja -- --"
"Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin
palvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa _teille_ opetusta?"
"Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä
siis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu
suus' puhtaaks."
"Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa
selitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun
hän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan
minä maksun".[9]
Tom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: "Mutta
tämäpä on mitä kummallisin asia, -- mitä merkillisin, mitä erinomaisin
seikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri
poikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani -- taivas
suokoon, ett' olisivat sen tehneet! -- Jospa he tämän tekisivät,
niin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa
vaihtokaupasta." Sitten sanoi hän ääneensä --
"Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin."
"Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty
täksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein
sovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä
tästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan
teidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin
minunkin avukseni."
"Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?"
"Voi, te muistatte siis sen?"
"Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain --
sun selkäsi pääsee pöllytyksestä -- minä pidän siitä huolen."
"Oi, kiitos, mun valtiaani!" huudahti poika ja pani taas polvilleen.
"Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin -- -- --"
Nähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan,
sanoen olevansa "suopealla tuulella."
"Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun
te ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte
te asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi
nousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista,
että te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että
ennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin
seikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni
samassa."
"Hukassa? Kuinka niin?"
"Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi,
niin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani
mennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako
minua pois!"
Tom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä
puuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän --
"Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä
pysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti."
Sitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä
puolella olkapäähän ja lausui: "Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin
Kuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen
kaikki surut -- minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä
niin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle
kolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy."