"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että
juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin
roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai
heidät kiinni -- --"
"Niin mitä _silloin?_ -- puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton
Hendon keskeyttäen.
"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään,
varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska
oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin
ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään _minua_
tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta
lasta niistä synneistä, jotka -- --"
"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin
sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"
"Juur niin, teidän ylhäisyytenne -- sillä kuten vasta sanoin tuosta
siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin -- --"
"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan
sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa,
sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se
katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut,
mun pieni mielivikainen herra raukkani -- s'oli katkeraa minun ajatella
-- ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa
ei, sä _et_ ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen
tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen
aamiaisensa -- ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt -- rotat
saakoot sen -- riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi
itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti
itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi
hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän
_meni_, -- hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä
pyysi -- kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi
se."