Kuningas puhui -- miettivästi ja tarkalleen --

"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties

mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus

vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on

kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."

Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli

juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen

sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä

toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä,

ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota

jaloa tarjousta -- aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi

muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti

niin tärkeää asiaa.

Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se

on oikein -- toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että

tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan

kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen

sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta

menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen --

"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen

velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään

ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan

palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka

selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän

armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen

ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon

pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten

ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä

kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi

ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän

oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat

mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin

tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta

vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin

valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena

pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa

ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt

hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun

suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua.

Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä

ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman,

maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy

polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani,

mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden

olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä

kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten

teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole

kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään

saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään

hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla

sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen,

anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että

myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle -- se on mulle aivan riittävä

palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun

jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme _istua_ Englannin

majesteetin läsnä ollessa!"

"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti --

antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla -- "nouskaa ylös ja istukaa.

Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen

kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."

Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui

tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on

mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos

en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain,

kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä

hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja

varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema

moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa -- en, Jumala

varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle,

on hänelle _todellinen_. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta

ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu."

Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla

kunnianimelläni! -- mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani

ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä

nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."

Prinssi ja kerjäläispoika · 第 49 / 116 题