"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties
mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus
vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on
kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."
Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli
juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen
sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä
toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä,
ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota
jaloa tarjousta -- aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi
muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti
niin tärkeää asiaa.
Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se
on oikein -- toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että
tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan
kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen
sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta
menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen --
"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen
velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään
ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan
palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka
selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän
armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen
ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon
pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten
ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä
kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi
ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän
oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat
mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin
tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta
vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin
valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena
pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa
ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt
hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun
suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua.
Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä
ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman,
maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy
polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani,
mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden
olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä
kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten
teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole
kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään
saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään
hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla
sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen,
anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että
myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle -- se on mulle aivan riittävä
palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun
jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme _istua_ Englannin
majesteetin läsnä ollessa!"
"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti --
antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla -- "nouskaa ylös ja istukaa.
Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen
kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."
Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui
tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on
mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos
en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain,
kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä
hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja
varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema
moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa -- en, Jumala
varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle,
on hänelle _todellinen_. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta
ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu."
Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla
kunnianimelläni! -- mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani
ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä
nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."