"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen
kortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella,
kuin olisit ne hänen omansa -- sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai
'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan
sanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä
tahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on
hänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon
olla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti
häneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan
ryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille
halveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä
on sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon
häntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen
vanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi
häväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian
ruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä."
Hän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä
osanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli
takertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen
väristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi --
"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman
peitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä
mä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin
vuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua."
Hän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään,
riisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: "Minä olen tottunut
purevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa" -- ja
sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen
vertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen --
"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi;
se olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in
prinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi,
vaan kuningas -- mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen
päähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään
kuninkaaksi... Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä,
joina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni,
niin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa
minun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä,
vanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh -- ei, ennen mä
muserran veikkoseni pääkallon, kuin annan _hänen_ sekaantua asiaan, tuon
kettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään -- ja suoraa
päätä."
Palvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti
pienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä
ajatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella
itseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka
äkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten
tuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi
huoaten: "Oi onnetonta, untahan näinkin vain." Sitten huomasi hän Miles
Hendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt
hänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:
"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta
ottakaa nyt tämä yllenne -- minä en tarvitse sitä enään."
Sitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä
odotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:
"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan
lämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta
oikein aika miehen taas, usko pois!"
Poika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria
vakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa
vähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:
"No, mikä nyt on?"
"Hyvä sir, tahdon pestä."
"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen
joutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja
aivan niinkuin omassa pirtissäsi."
Poika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran
kaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon
tuli tuiki hämilleen. Hän sanoi --
"Jumala varjelkoon! mikä sun on?"
"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!"
Hendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi
itsekseen: "Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista." Sitten kävi
hän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä
jäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: "Tulkaa
-- pyyhinliina!" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan,
ihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään
muistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja
hänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis
syömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen
tuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi --
"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?"
Tämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi
itsekseen: "Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan!
se on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut
kuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan _kuningas!_ No,
olkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei
ole neuvona -- olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut
Toweriin!"
Ja huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä,
asettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla
hovikeikarin tavalla kuin osasi.
Kuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden
jäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa
tuli halu haastella. Hän sanoi: "Muistaakseni te sanoitte nimenne
olevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?"
"Niin on nimeni, Sire," vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen:
"Jos minun _pitää_ mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy
mun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en
saa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu
näyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain
vahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni."
Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi:
"Mielin tuntea sinut -- kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin
jalolta mieheltä ja niin ylevältä -- oletko aatelismies?"
"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni
on paronetti -- pienempiä lordia ritarikunnasta[5] -- sir Richard
Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."
"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka -- kerro mulle historiasi."
"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties
se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard,
on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun
paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur,
sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja
mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen
-- oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen
kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin -- kypsä rutkale
yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur
kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith,
serkkuni -- hän oli silloin kuudentoista -- kaunis, lempeä tyttö,
kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen
perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua.
Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei
tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä
toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti
toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä
meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka
hän sanoi rakastavansa häntä itseään -- mutta s' olikin hänen tapansa
sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa
vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten
ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja
uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä.
Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan
puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja
taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan -- ja nämä
ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan
itseänsä. Minä olin hurja -- niin, totta puhuakseni _hyvinkin_ hurja,
mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa
muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin
siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään,
joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin
veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että
veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että,
jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin
-- mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa
kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa
mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä
löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne
tuonut -- ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja
muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus
siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."
"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan
ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä
tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti
karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa
jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka
ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani.
Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja
pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä
kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista,
mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen
asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."
"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen
silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta -- pyhän ristin
kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."
Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä,
päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken
kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun
kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen --
"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään
tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut
tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä,
jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen
pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin
kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani;
hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on
parantuva taudistaan! -- hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi --
sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi -- ja silloin sanon minä
ylpeänä: Niin, hän on minun -- minä otin hänet, hänen ollessaan
koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja
sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi -- katsokaa häntä, huomatkaa
hänet -- enkö ollut oikeassa!"