Guildhall'issa.
Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti
kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti
valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä
soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City
lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä
kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu,
kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen
oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle
ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä
rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen
lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.
Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit
nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista
ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään,
prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.
Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä
myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna
taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta,
jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui
viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn
keskipaikkaan.
Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden
kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall
Street'iä pitkin Guildhall'iin.
Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla
juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut
kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset
vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa
salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja
kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli
palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän
tuoliensa taakse.
Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn
kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin
keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog,
kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo
aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten
kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava
kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla,
ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua
kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.
Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan --
ja hänen kanssaan koko seurakunta -- ja hän joi komeasta kullatusta
astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni
lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.
Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita
kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina
päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen
ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:
"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi,
jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla
jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he
olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa
nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen
kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli
reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista
oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli
harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa
kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän
perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan
viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu
kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla
punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja
punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu
Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut
punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla,
mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen _mörkö_. Sitten lemmenlaulajat,
jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt
tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."
Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä
"villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit
kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, -- samalla
seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa
oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja
vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli
hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan
ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää.
Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan,
ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon.
Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja
uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli,
ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan --
"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen
Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä,
ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin
minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"
"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo
poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas;
ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä
kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla
häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden
kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."
Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja
ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa
olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden
kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa
oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan
oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen
vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa;
hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi.
Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja
irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!"
"Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee --
ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois -- hevoslampeen hänen
pentunsa!"
Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen
ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka
tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen
litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa
se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka
vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen
pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne,
mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti
vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään,
hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien
toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko
ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat
jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian
turvassa vaarasta ja väkijoukosta.
Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien
remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli
hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni -- tuon kuninkaan lähettilään
ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä
kuulteli.