"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa
Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen
liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki
muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."
Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen,
eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi,
tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli
pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi,
ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa,
Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti
värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti
pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella
lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla
nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.
John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi
paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa
nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he
erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn
seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän
sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies,
melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi
kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies
paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen --
"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas
ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"
"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti;
"ota pois kätes ja anna mun mennä."
"Jos oot sillä tuulella, niin _et pääse_ ohi, ennenkus oot juonut
Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi
päättävästi hältä tien.
"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"